Olen 22v nainen ja ongelmia äitini kanssa.
Olen asunut poikaystäväni kanssa kohta 3 vuotta. Muutin kotoa pois, koska kaipasin vapautta äidistäni. Äitini oli sitä mieltä, että muutin pois, koska halusin olla kahden poikaystäväni kanssa.
Äiti on ihana ihminen. Kuuntelee ja auttaa, jos tarvitsen apua. Mutta äiti on hyvin raskas ihminen. Hänellä on paniikkitiloja ja paniikkikohtauksia. Paljon huolia.
Olen neljästä lapsesta se vanhin lapsi. Ensimmäisestä luokasta lähtien puin itseni, en osannut ruokkia itseäni aamuisin, kävelin yksin kouluun ja koulusta kotiin (ei pitkä matka), yritin yksin selvitä kiusaajista koko ala-asteen ajan, tein läksyni ja kotityöni tunnollisesti,...äiti sanoo, että olen sellainen lapsi, johon voi luottaa, koska olen hyvin omatoiminen ja oma-aloitteinen.
Sisälläni kuitenkin kiehuu ja raivoaa. Teini-ikä oli minulle kamalaa aikaa, vaikka äiti sanoi, että olin todella helppo teini. Silti tappelin äidin kanssa hyvin hyvin monta kertaa samasta asiasta:
Kotitöistä.
Kulutin koulun jälkeen melko paljon aika läksyihin. Olin kamalan väsynyt.
On totta, että kun äiti pyysi pesemään pyykkiä, saattoi homman aloittamisessa kestää muutamasta tunnista seuraavaan iltaan. Olin huono aloittamaan asioita. Keksin aina parempaa tekemistä ja homman nimi oli "jookohta".
Paljon kuitenkin tein. Imuroin, laitoin tiskejä, hoidin taloa siskoni, jos äiti oli kipeänä, etsin pikkusiskoilleni vaatteet seuraavaa koulupäivää varten, pesin pyykkiä (kyllä :))... Mikään ei kuitenkaan riittänyt. Koskaan äiti ei huomannut näitä asioita. Ainoastaan ne asiat, mitä jätin tekemättä.
2 vuotta nuorempi veljeni teki äidin mukaan enemmän. Esimerkiksi kun olimme äitin kanssa kauppareissulla, jaksoi äiti aina kehua, kuinka veljeni oli siivonnut sillä välin. Minä tyhjensin kauppakassit (ja niitä oli aina useampi kuin muutama kassi) meidän tullessa kaupasta. Äiti aina ylisti sitä, että veljeni siivosi, kun olimme kaupassa - teki paljon. Mietin usein, miten minä olisin voinut siivota, kun olin kaupassa mukana?
Äiti haukkui laiskaksi ja oli vihainen, jos nukuin päikkäreitä koulun jälkeen.
Alkoi äidin miellyttäminen. Yritin tehdä äitin hyvälle tuulelle.
Koska olin todella huono puhumaan asioistani, tutki äiti kaikki päiväkirjani, kun olin koulussa. Suuttui sitten minulle, kun en ollut kertonut hänelle omista ajatuksistani. Solvasin itseäni siitä, että en uskaltanut äidille kertoa - pelkäsin, että ajattelen väärin tai teen väärin, ja äiti suuttuu.
17-vuotiaana lukiossa ollessani olin niin stressaantunut kotitöistä, koulusta, äidin suuttumisesta, ja kaikesta, että olin vielä enemmän väsynyt. Ajattelin, että en ollut mitään enkä tule olemaan. Välillä en jaksanut yrittää, ja välillä yritin yli omien voimieni.
Sain syömishäiriön, josta en koskaan jäänyt kiinni. Äiti vain päivitteli, kuinka laiha olin. Ei koskaan miettinyt sitä, miksi olin niin laiha, miksi olin väsynyt, etc.
Siinä vaiheessa, kun alkoi selittämättömät vatsakivut, äiti alkoi huolestumaan terveydestäni. Mutta ei jaksamisestani. Lopulta kävi ilmi tähystyksien ja muiden jälkeen, että vatsakivut johtuivat stressivatsasta. Kun yo-kirjoitukset olivat ohitse, loppuivat vatsaoireetkin.
Yo-juhlissani arvostettavat vieraat kysyivät, minkälainen todistukseni oli, ja isäni sanoi, että olisi se paremminki voinu mennä.
Yksi viikonloppu nukuin klo 12 asti päivällä ja kuulin, kuinka äiti keittiössä puhui isäni kanssa. Muistan selvästi äidin sanoneen: "Tehköö elämällään mitä haluaa."
Siihen mennessä olin lukenut yötä myöten yo-kirjoituksiin, päässyt ylioppilaaksi keskinkertaisin paperein, tehnyt riittävästi kotitöitä ja käynyt töissäkin vielä tuohon päälle puoli vuotta. Mikään ei riittänyt, joten ei riittänyt minullekaan. Meinasin romahtaa siinä vaiheessa, kun en saanut hakemaani korkeakoulupaikkaa. Tuntui, että olin epäonnistunut täysin. Sisarukseni olivat niitä niin täydellisiä yksilöitä. Minä se musta lammas.
Loppukesästä sain sitten oppisopimuspaikan arvostetulta alalta. Tähän olisi vaadittu 21-vuoden ikä, 2 vuoden koulutus/2 vuoden työkokemus. Minulla ei ollut niistä mitään. Olin alas poljettu 19-vuotias, mutta näyttääkseni vanhemmilleni, poljin tieni koulutukseen. Hankin vuodessa itselleni ammatin ja sain kiertokautta kehuja pomoltani. Olin kuulema hyvä työntekijä. En kuitenkaan voinut uskoa niitä kehuja. Arvosanani kokemukseeni perustuen oli aihealuettain 5-4-4 (arvoasteikko 1-5). Sain jopa opettajilta kiitosta. Ihmettelivät, miten 19-vuotias suoraan lukiosta päässyt voi saavuttaa saman vuodessa, vaikka monilta menee siihen kolme vuotta. Itse en ollut tyytyväinen arvosanoihini. Rivin olisi mielestäni pitänyt olla 5-5-5.
Ja äiti oli ylpeä. Minä en, koska pelkäsin koko ajan, että äiti pettyy ja/tai suuttuu.
:::::::::
Olen asunut poikaystäväni kanssa kohta 3 vuotta. Muutin kotoa pois, koska kaipasin vapautta äidistäni. Äitini oli sitä mieltä, että muutin pois, koska halusin olla kahden poikaystäväni kanssa.
Äiti on ihana ihminen. Kuuntelee ja auttaa, jos tarvitsen apua. Mutta äiti on hyvin raskas ihminen. Hänellä on paniikkitiloja ja paniikkikohtauksia. Paljon huolia.
Olen neljästä lapsesta se vanhin lapsi. Ensimmäisestä luokasta lähtien puin itseni, en osannut ruokkia itseäni aamuisin, kävelin yksin kouluun ja koulusta kotiin (ei pitkä matka), yritin yksin selvitä kiusaajista koko ala-asteen ajan, tein läksyni ja kotityöni tunnollisesti,...äiti sanoo, että olen sellainen lapsi, johon voi luottaa, koska olen hyvin omatoiminen ja oma-aloitteinen.
Sisälläni kuitenkin kiehuu ja raivoaa. Teini-ikä oli minulle kamalaa aikaa, vaikka äiti sanoi, että olin todella helppo teini. Silti tappelin äidin kanssa hyvin hyvin monta kertaa samasta asiasta:
Kotitöistä.
Kulutin koulun jälkeen melko paljon aika läksyihin. Olin kamalan väsynyt.
On totta, että kun äiti pyysi pesemään pyykkiä, saattoi homman aloittamisessa kestää muutamasta tunnista seuraavaan iltaan. Olin huono aloittamaan asioita. Keksin aina parempaa tekemistä ja homman nimi oli "jookohta".
Paljon kuitenkin tein. Imuroin, laitoin tiskejä, hoidin taloa siskoni, jos äiti oli kipeänä, etsin pikkusiskoilleni vaatteet seuraavaa koulupäivää varten, pesin pyykkiä (kyllä :))... Mikään ei kuitenkaan riittänyt. Koskaan äiti ei huomannut näitä asioita. Ainoastaan ne asiat, mitä jätin tekemättä.
2 vuotta nuorempi veljeni teki äidin mukaan enemmän. Esimerkiksi kun olimme äitin kanssa kauppareissulla, jaksoi äiti aina kehua, kuinka veljeni oli siivonnut sillä välin. Minä tyhjensin kauppakassit (ja niitä oli aina useampi kuin muutama kassi) meidän tullessa kaupasta. Äiti aina ylisti sitä, että veljeni siivosi, kun olimme kaupassa - teki paljon. Mietin usein, miten minä olisin voinut siivota, kun olin kaupassa mukana?
Äiti haukkui laiskaksi ja oli vihainen, jos nukuin päikkäreitä koulun jälkeen.
Alkoi äidin miellyttäminen. Yritin tehdä äitin hyvälle tuulelle.
Koska olin todella huono puhumaan asioistani, tutki äiti kaikki päiväkirjani, kun olin koulussa. Suuttui sitten minulle, kun en ollut kertonut hänelle omista ajatuksistani. Solvasin itseäni siitä, että en uskaltanut äidille kertoa - pelkäsin, että ajattelen väärin tai teen väärin, ja äiti suuttuu.
17-vuotiaana lukiossa ollessani olin niin stressaantunut kotitöistä, koulusta, äidin suuttumisesta, ja kaikesta, että olin vielä enemmän väsynyt. Ajattelin, että en ollut mitään enkä tule olemaan. Välillä en jaksanut yrittää, ja välillä yritin yli omien voimieni.
Sain syömishäiriön, josta en koskaan jäänyt kiinni. Äiti vain päivitteli, kuinka laiha olin. Ei koskaan miettinyt sitä, miksi olin niin laiha, miksi olin väsynyt, etc.
Siinä vaiheessa, kun alkoi selittämättömät vatsakivut, äiti alkoi huolestumaan terveydestäni. Mutta ei jaksamisestani. Lopulta kävi ilmi tähystyksien ja muiden jälkeen, että vatsakivut johtuivat stressivatsasta. Kun yo-kirjoitukset olivat ohitse, loppuivat vatsaoireetkin.
Yo-juhlissani arvostettavat vieraat kysyivät, minkälainen todistukseni oli, ja isäni sanoi, että olisi se paremminki voinu mennä.
Yksi viikonloppu nukuin klo 12 asti päivällä ja kuulin, kuinka äiti keittiössä puhui isäni kanssa. Muistan selvästi äidin sanoneen: "Tehköö elämällään mitä haluaa."
Siihen mennessä olin lukenut yötä myöten yo-kirjoituksiin, päässyt ylioppilaaksi keskinkertaisin paperein, tehnyt riittävästi kotitöitä ja käynyt töissäkin vielä tuohon päälle puoli vuotta. Mikään ei riittänyt, joten ei riittänyt minullekaan. Meinasin romahtaa siinä vaiheessa, kun en saanut hakemaani korkeakoulupaikkaa. Tuntui, että olin epäonnistunut täysin. Sisarukseni olivat niitä niin täydellisiä yksilöitä. Minä se musta lammas.
Loppukesästä sain sitten oppisopimuspaikan arvostetulta alalta. Tähän olisi vaadittu 21-vuoden ikä, 2 vuoden koulutus/2 vuoden työkokemus. Minulla ei ollut niistä mitään. Olin alas poljettu 19-vuotias, mutta näyttääkseni vanhemmilleni, poljin tieni koulutukseen. Hankin vuodessa itselleni ammatin ja sain kiertokautta kehuja pomoltani. Olin kuulema hyvä työntekijä. En kuitenkaan voinut uskoa niitä kehuja. Arvosanani kokemukseeni perustuen oli aihealuettain 5-4-4 (arvoasteikko 1-5). Sain jopa opettajilta kiitosta. Ihmettelivät, miten 19-vuotias suoraan lukiosta päässyt voi saavuttaa saman vuodessa, vaikka monilta menee siihen kolme vuotta. Itse en ollut tyytyväinen arvosanoihini. Rivin olisi mielestäni pitänyt olla 5-5-5.
Ja äiti oli ylpeä. Minä en, koska pelkäsin koko ajan, että äiti pettyy ja/tai suuttuu.
:::::::::
Vastaukset 3
Vanhimmat
:::::::::::
Nyt tuntuu, että kaikki räjähtää käsiin... tai päässäni.
Aina haluan auttaa äitiäni, mutta enää äiti ei pyydä apua, koska uskoo nykyisen poikaystäväni laulelevan "pitkin kyliä, kuinka on joutunut auttamaan niin paljon". Selitin äidilleni, että poikaystäväni ei ole missään nimessä sellainen. Aina on auttanut, kunhan vain on pyytänyt. Äiti kertoi, että ei luota mieheeni tippaakaan. Uskon, että ei luota, koska mieheni on kohdellut minua oikeasti huonosti - nyttemmin tosin parantanut tapansa.
Otetaan esimerkki:
Äitini pyysi viime viikolla, josko voisimme tulla auttamaan tapetoinnissa. Sanoimme heti molemmat, että tottakai! Ei tuollaista tarvitse edes pyytää... Lauantaina piti tapetoida, mutta ei sitten tapetoitukaan. Ei mitään puhetta siitä, että pitäisi tapetoida sitten sunnuntaina. Sunnuntaina äitini soitteli muuten vain (?), ja kerroin, että katselemme leffoja. Siskoni kysyi taustalta äidiltäni, että tullaanko käymään, mutta äitini sanoi heti: "Ei, kun ne kattoo nyt tänään leffoja." Ja sen jälkeen hänen pitikin lopettaa.
Tänään aamulla äitini sitten kertoi, että oli tapetoinut siskojeni kanssa, ja heillä oli ollut oikein hauskaa.
Muutenkin äitini kertoo paljon, kuinka hauskaa hänellä on siskojeni kanssa. Kertoi, kuinka hauskaa viikonloppuisin on tehdä kunnon "hotelliaamiainen" ja tuntea, että ollaan koko perheen voimin.
Totta kai tuo tuntuu pahalta. Minä en siihen kuulu enään? Olen taas tuottanut pettymyksen jollakin tapaa. Ehkä olemalla miehen kanssa, johon äiti ei luota? Jonka olen antanut kohdella minua huonosti?
Joka kerta, kun olen yrittänyt puhua äidilleni omista ajatuksistani häntä kohtaan, saan kuulla, että liioittelen enkä ole mihinkään tyytyväinen. Joka kerta. Loppujen lopuksi lopetin hänelle kertomisen ja leikin iloista, että minulla on kaikki hyvin. Ei enää valittamista, vinkumista, itkemistä, ei mitään. Minulla on kaikki hyvin - kaikesta huolimatta.
Niin paljon äitini puheet ovat kuitenkin vaikuttaneet, että en tiedä, liioittelenko oikeasti? Joka kerta, kun tulee takapakkia, ajattelen, että liioittelen, jos se tuntuu liian pahalta. Minun-on-kestettävä. Pakko jaksaa, vaikka tulisi mitä. Pakko pitää hermot. Pakko tehdä, vaikka kuinka väsyttäisi. Pakko nousta ylös, vaikka en haluaisi. Jos en tee näin, olen surkea, olen liioittelija, olen mitätön, olen laiska, olen saamaton, epäonnistuja, kiittämätön, ajattelematon.......
Haluaisin vain kysyä, että missä vaiheessa menee se raja, että nyt riittää? Kuinka paljon minun pitää kestää? Mistä tiedän, olenko liioittelija?
Silloin, kun asuin kotona, en tehnyt mitään muuta kuin nysväsin huoneessani. En tehnyt kotitöitä, jos äiti pyysi jotain, jätin kaiken aina tekemättä.... Sisarukseni tekivät enemmän. Mikään ei riittänyt. Kävin koulua, luin yo-kirjoituksiin, kävin töissä, tein mielestäni riittävästi kotitöitä, mitä vielä äiti olisi halunnut?
Siskoni joutuvat nyt pitkän koulumatkan takia heräämään yhtä aikaisin kuin minä silloin, ja kulkemaan kouluun sen saman matkan kuin minä silloin. Siskojani nyt säälitään, annetaan heidän nukkua päikkäreitä, ei tarvitse paljon tehdä kotitöitä, viedään heidät bussipysäkille jos sataa vettä... Ja siskoni ovat niin vaatimattomia.
Miksi minua ei säälitty siinä vaiheessa, kun kuljin saman matkan bussilla, saman matkan kävellen, luin yo-kirjoituksiin, kävin lukiota ja kävin töissä? Siksi, että en joku kerta tyhjentänyt tiskikonetta tarpeeksi ajoissa? Jos rehellisesti sanottuna unohdin pestä pyykkiä? Vai enkö vain yrittänyt tarpeeksi?
siis kauheeta sun äiti ei arvostanut sun kotitöihin paneutumista yhtään vaan piti kaikkea mitä sä teit mitättömänä...siis kauheaaa.....
tulee melkeen tippa linssii kun lukee tätä, miten jonkun äiti voi olla noin kylmä omalle tyttärelleen...!!