Lisää tutkimusta

...herättää vain yhden ja ainoan kysymyksen minussa: Jos uusperhe-kuvio aiheuttaa sen aikuisille osapuolille noin suuria ja pitkäaikaisia hankaluuksia määritellä oman roolinsa uusperheessä, niin kuinkakohan suuret ja pitkäaikaset vaikutukset sillä on lapsille, jotka joutuvat myös tuota omaa rooliaan miettimään ja etsimään sen lisäksi, että edelleen käsittelevät omien vanhempiensa eroa? (erohan konkretisoituu lapsille yleensä vasta sitten, kun jompikumpi vanhempi perustaa sen uusperheen...)

Eipä tuossa väitöskirjassa mitään uutta ollut. Uusperheen perustaminen on ihan erilaista kuin sen ensimmäisen (ydinperheen) perustaminen. Ehkä joskus tuo ensimmäinen perhe perustetaan nuoruuden innolla ja ehkä vähän hätäisestikin. Mutta uusperhettä perustaessa pitäisi käyttää aikaa ja todella miettiä mitä se kuvio todellisuudessa on. Siinä on niin paljon ihmisiä mukana että väkisinkin siinä tulee eteen jos jonkinlaista ongelmaa jotka pitää osata ratkaista aikuismaisesti ja viisaasti. Ja lapsethan tässä kuviossa ovat aina ne heikoimmat osapuolet, valitettavasti. Minä uskon tuohon että lapset havahtuvat totaalisesti eroon siinä vaiheessa kun vanhemmalla on se uusi ihminen. Minun lapset olleet varmaan "onnellisessa asemassa" siinä mielessä että isällä on ollut se uusi ihminen jo ennen eroa jonka on lapsille esitellyt.

Kun uusperheen perustaa kaksi aikuista ihmistä jotka rakastavat toisiaan niin ajan kanssa löydetään se oikea tapa elää juuri tätä meidän perheen elämää. Uusi ihminenkin löytää sen oman roolinsa perheen sisällä mutta se on selvää ettei se tapahtu hetkessä. Mutta kaikki sujuu kun jokainen perheenjäsen puhaltaa yhteen hiileen. Oma uusperhekuvioni on tietysti helppo kun on vain minun lapset . Ex elää omaa elämäänsä ja tapaa lapsia aika harvoin. Ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa eikä myöskään neuvotella esim. lomista ym.

niin järkyttävää jos mun lapseni olisivat aikanaan olleet isän naisten kanssa tekemisissä. En suvainnut sitä asiaa koskaan lapsilleni. Vaikka oli rankkaa ollakin lasten kanssa yksin kun mies hylkäsi lapset, niin hänen naisiaan emme koskaan hyväksyneet meille eikä meidän elämää sotkemaan. En suvainnut edes että näkisi moista perheenrikkojaa. Se olisi ollut suuri loukkaus lapsilleni.
Mies onneksi ymmärsi, ettei edes ehdottanutkaan naisten tuomista meille, ja lasten silmien eteen.
Olisin kyllä tuntenut niin murskatappion, etten enää olisi pystynyt olemaan äiti vaan olisin luovuttanut lapset isälleen enkä olisi halunnut enää nähdä lapsiani koskaan. Onneksi näin ei käynyt, koska mies tiesi ettei lapset pärjää ilman minua pieninä, ja hän valitsi uudet naiset lastensa sijaan.
Näin meillä on menty ja nyt mies on todella katkera ja pahoillaan, että hylkäsi lapset, mutta myöhäistä on katua, lapset ovat hyläneet isän, sitä saa mitä tilaa.
Meillä elettiin näin ja olen onnistunut äitinä todella hyvin, lapset ovat läheisiä ja heidän perheet ja suku, joten meillä eniten hävisi mies, joka luuli että perheen hylkääminen on hänelle uusi alku, mutta toisin kävi, me olemme onnellisia ydinperheessämme, mutta mies on hyvin onneton. Oma vika.