Mitäs sitten jos en halua olla oma itseni? Todella ärsyttää, että juuri minulle iskettiin homouden helvetillinen taakka. Saa elää häpeän ja lapsettomuuden kanssa. Joku tulee nyt sanomaan, että eipä oo heteroiden perhe-elämässä hirveesti kadehdittavaa. No minä sattumoisin haluan perheen mutta en todellakaan mitään sateenkaariperhettä. Vaikka olenkin homo, niin en silti puolla sateenkaariperheideaa tai homojen kirkkovihkimisiä. Olen itse asiassa hyvin syrjivä itseäni kohtaan ja kaikkia sellaisia ihmisiä jotka mainostavat homouttaan tai ovat muuten sterotyyppisia homoja. Olen toivottanut päivänjatkot jokaikiselle neitihomolle tai näille homoille joita kutsutaan persoonallisiksi (=friikkejä) Ihan sama olkoon kuka mitä haluaa, mutta minä en kaikkea siedä ja kaikista vähiten siedän itseäni.
Miksi tätä asiaa ei tutkita tarpeeksi? Vain sen vuoksiko, että homous on poistettu sairausluokituksesta? Silti meitä, jotka olemme homoja mutta emme halua olla homoja, löytyy niin paljon tästä maailmasta, että olisi syytä hieman ruveta kehittämään jotain homouden poistokeinoa. Tiedän, että itseä häiritsevä seksuaalisuus on häiriö, mutta on TODELLA NAURETTAVAA että kun menee valittamaan tästä ongelmasta niin sit vaan sanotaan, että "joo sä oot sairas ku et haluu olla homo, vaikka oikeesti oot homo." Tuntuu helvetin ärsyttävältä, että nykypäivä on tätä. Homoutta tunkee joka tuutista ja jos et hyväksy asiaa niin heti tuomitaan tai jos ei halua olla homo niin sit vaan nauretaan päin naamaan ja käsketään hyväksyä itsensä. Sit ihmisille tungetaan vaan masennuspillereitä ja kehotetaan etsimään homoseuraa, jotta pääsee "omien luokse" niin ehkä se olo siitä helpottuu ku on VITTU VERTAISTUKEA, jonka avulla vois hyväksyä oman homoutensa. Haistakoon helvetti nykyajan hoitomenetelmät.
Minulle riitti parin suhteen jälkeen miehet. Niin huonoja suhteita kuin olla ja voi. Kaikenlisäksi suurin osa miesten välisistä seksikokemuksista oksettaa minua nykyään muutamaa lukuun ottamatta. Naista kohtaan en tunne seksuaalista vetoa valitettavasti joten en ole biseksuaali. En halua enää yhden yhtäkään miestä elämääni. En ota sitä riskiä, että joudun väkivallan uhriksi, petetyksi ja hyväksi käytetyksi. Olkoon maailmassa vaikka kuinka paljon kunnollisia homoja, minä en halua niistä yhtäkään. Olen katkaissut välini kaikkiin homokavereihin. Aloitin riitelemällä tästä asiasta kun heidän oli niin vaikea ymmärtää, että miksi en halua olla homo. Lopulta suutuin niin pahasti ja loukkasin heitä todella paljon, jotta he varmasti pysyvät poissa elämästäni. Puhelinnumeron olen vaihtanut ja keväällä muutan pois tästä paskakaupungista, joka on täynnä huonoja muistoja. Pakenen tätä kaupunkia, mutta ongelmistani en pääse eroon. Sen tiedän varsin hyvin.
En aio viettää minkäänlaista homoelämää enää koskaan. Kun en liiku "piireissä" enkä mainosta homouttani niin on todella pieni riski, että joku mies tulisi sotkemaan elämääni. Minut saisi ampua, jos niin huonosti kävisi että sairastuisin enemmän ja lankeaisin homoelämään hyväksyen itseni. Olisi niin hienoa jos edes jollain aivokirurgisella toimenpiteellä pääni saataisiin "heterotasolle." Tai sitten vaihtoehtona on, että tuhoan kivekseni itse, koska seksuaaliset halut on tuhottava. Toisaalta sitten on turha haaveilla lapsista. Joten pitäisi varmaan tehdä muutama lapsi jonkun yksinäisen naisen kanssa ja sitten voisin hankkiutua eroon kiveksistäni, jotta seksuaaliset halut minimoituisivat ja näin ehkä myös homouteni lieventyisi.
Epäilen kaiken johtuvan siitä, että isäni ei ollut minua kasvattamassa ja samaistuin enemmän naisiin. Nykyään sydäntäni särkee aina kun näen jonkun isän leikkivän poikansa kanssa. Jos voisin muuttaa jotain elämästäni niin muuttaisin lapsuuteni, jotta minulla olisi isä. Tajusin hiljattain, että etsin enemmänkin vain isähahmoa, joka rakastaisi minua. En halua parisuhdetta, mutta en voi myöskään muuttua lapseksi. Ystävyyssuhde ei ole se mikä auttaisi, koska kaipaan kuitenkin läheisempiä välejä. Olen muutenkin kiinnostunut enemmän vain itseäni yli 10v vanhemmista miehistä. En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että etsin isää.
Miksi kukaan ei ymmärrä minua, MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTEN HALUA OLLA HOMO! EN HALUA OLLA TÄLLÄINEN! Onko meille, jotka emme halua olla homoja, annettu vaihtoehdoksi vain itsemurha, jotta pääsisimme pois tästä helvetistä? Miksi ei ole kehitetty hoitomentelmiä tähän hirveyteen? Voin yrittää hakea apua juuri sillä diagnoosilla, että minua häiritsee oma suuntautumiseni, mutta en pidä siitä että minua tungetaan homoelämään. Ajattelin kokeilla jotain terapiaa, mutta lopetan heti jos se on vaan paasamista siitä, että "sun on pakko vaan olla homo." Olen ateisti, joten mikään paska jeesuseheytysterapia ei tule kuulonkaan. Haluaisin vain olla normaali ja viettää kunnollista elämää. Jotain on kuitenkin pakko tehdä ja pian, koska voimani loppuvat enkä enää jaksa.
TÄMÄ EI OLE PROVO
Miksi tätä asiaa ei tutkita tarpeeksi? Vain sen vuoksiko, että homous on poistettu sairausluokituksesta? Silti meitä, jotka olemme homoja mutta emme halua olla homoja, löytyy niin paljon tästä maailmasta, että olisi syytä hieman ruveta kehittämään jotain homouden poistokeinoa. Tiedän, että itseä häiritsevä seksuaalisuus on häiriö, mutta on TODELLA NAURETTAVAA että kun menee valittamaan tästä ongelmasta niin sit vaan sanotaan, että "joo sä oot sairas ku et haluu olla homo, vaikka oikeesti oot homo." Tuntuu helvetin ärsyttävältä, että nykypäivä on tätä. Homoutta tunkee joka tuutista ja jos et hyväksy asiaa niin heti tuomitaan tai jos ei halua olla homo niin sit vaan nauretaan päin naamaan ja käsketään hyväksyä itsensä. Sit ihmisille tungetaan vaan masennuspillereitä ja kehotetaan etsimään homoseuraa, jotta pääsee "omien luokse" niin ehkä se olo siitä helpottuu ku on VITTU VERTAISTUKEA, jonka avulla vois hyväksyä oman homoutensa. Haistakoon helvetti nykyajan hoitomenetelmät.
Minulle riitti parin suhteen jälkeen miehet. Niin huonoja suhteita kuin olla ja voi. Kaikenlisäksi suurin osa miesten välisistä seksikokemuksista oksettaa minua nykyään muutamaa lukuun ottamatta. Naista kohtaan en tunne seksuaalista vetoa valitettavasti joten en ole biseksuaali. En halua enää yhden yhtäkään miestä elämääni. En ota sitä riskiä, että joudun väkivallan uhriksi, petetyksi ja hyväksi käytetyksi. Olkoon maailmassa vaikka kuinka paljon kunnollisia homoja, minä en halua niistä yhtäkään. Olen katkaissut välini kaikkiin homokavereihin. Aloitin riitelemällä tästä asiasta kun heidän oli niin vaikea ymmärtää, että miksi en halua olla homo. Lopulta suutuin niin pahasti ja loukkasin heitä todella paljon, jotta he varmasti pysyvät poissa elämästäni. Puhelinnumeron olen vaihtanut ja keväällä muutan pois tästä paskakaupungista, joka on täynnä huonoja muistoja. Pakenen tätä kaupunkia, mutta ongelmistani en pääse eroon. Sen tiedän varsin hyvin.
En aio viettää minkäänlaista homoelämää enää koskaan. Kun en liiku "piireissä" enkä mainosta homouttani niin on todella pieni riski, että joku mies tulisi sotkemaan elämääni. Minut saisi ampua, jos niin huonosti kävisi että sairastuisin enemmän ja lankeaisin homoelämään hyväksyen itseni. Olisi niin hienoa jos edes jollain aivokirurgisella toimenpiteellä pääni saataisiin "heterotasolle." Tai sitten vaihtoehtona on, että tuhoan kivekseni itse, koska seksuaaliset halut on tuhottava. Toisaalta sitten on turha haaveilla lapsista. Joten pitäisi varmaan tehdä muutama lapsi jonkun yksinäisen naisen kanssa ja sitten voisin hankkiutua eroon kiveksistäni, jotta seksuaaliset halut minimoituisivat ja näin ehkä myös homouteni lieventyisi.
Epäilen kaiken johtuvan siitä, että isäni ei ollut minua kasvattamassa ja samaistuin enemmän naisiin. Nykyään sydäntäni särkee aina kun näen jonkun isän leikkivän poikansa kanssa. Jos voisin muuttaa jotain elämästäni niin muuttaisin lapsuuteni, jotta minulla olisi isä. Tajusin hiljattain, että etsin enemmänkin vain isähahmoa, joka rakastaisi minua. En halua parisuhdetta, mutta en voi myöskään muuttua lapseksi. Ystävyyssuhde ei ole se mikä auttaisi, koska kaipaan kuitenkin läheisempiä välejä. Olen muutenkin kiinnostunut enemmän vain itseäni yli 10v vanhemmista miehistä. En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että etsin isää.
Miksi kukaan ei ymmärrä minua, MIKSI KUKAAN EI YMMÄRRÄ ETTEN HALUA OLLA HOMO! EN HALUA OLLA TÄLLÄINEN! Onko meille, jotka emme halua olla homoja, annettu vaihtoehdoksi vain itsemurha, jotta pääsisimme pois tästä helvetistä? Miksi ei ole kehitetty hoitomentelmiä tähän hirveyteen? Voin yrittää hakea apua juuri sillä diagnoosilla, että minua häiritsee oma suuntautumiseni, mutta en pidä siitä että minua tungetaan homoelämään. Ajattelin kokeilla jotain terapiaa, mutta lopetan heti jos se on vaan paasamista siitä, että "sun on pakko vaan olla homo." Olen ateisti, joten mikään paska jeesuseheytysterapia ei tule kuulonkaan. Haluaisin vain olla normaali ja viettää kunnollista elämää. Jotain on kuitenkin pakko tehdä ja pian, koska voimani loppuvat enkä enää jaksa.
TÄMÄ EI OLE PROVO
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ei tosiaan ole helppoa kellään.
Oikein malliesimerkki HOMOSEKSUAALISTA, nimittäin sellaisenahan sinä itsesi ymmärrät.
Seksuaalisesti tiedät olevasi homo mutta asia ei ole mikään sinua ihmisenä määrittelevä tekijä, eikös vain?
Et halua muiden ajattelevan sinua homona, sillä halveksit mielikuvaa homoista.
Ajattele että paskat kaikkien muiden määrittelemistä lokeroinneista ja lopeta ajattelemasta muiden ajatuksia.
Lakkaa pakottamasta itseäsi muiden luomiin muotteihin, sä et vaan istu niihin, luo siis itsellesi oma lokero tai vaikka useampi johon oma muottisi mahtuu. Valitse itsesi ja tiedä että sinä olet sinä etkä seksuaalisuutesi.
Auttoiko?
Miellän itseni homoksi, koska tunnen vetoa miehiin enkä naisiin. Se ei ole kuitenkaan sitä mitä haluan. En halua olla miehen kanssa missään hiton parisuhteessa en edes seksisuhteessa. Jos olen oman elämäni herra niin teen mitä haluan, mutta en halua kulissisuhdetta naisen kanssa, koska se ei olisi oikein toista osapuolta kohtaan. Toisaalta jos löytyisi joku nainen joka tietoisesti haluaisi seurustella homon kanssa syystä tai toisesta niin sehän olisin ihanteellista.
En minä kuvitellut pienempänä, joskus alakoulun alussa kun meidän piti kertoa mitä odotamme tulevaisuudelta, että olisin homo ja eläisin jonkun miehen kanssa. Kyllä siinä piirustuksessa oli minä, nainen, lapset ja lemmikkieläimet. Enpä minä edes tiennyt silloin mikä homo on ja löysin tämän homous jutun vasta kun olin 14-vuotias. Siitä lähtien kaikki on ollut yhtä helvettiä vuositolkulla. Minä en odottanut olevani homo. En ymmärrä mikä meni kehityksessäni pieleen. En minä muiden ihmisten takia halua olla hetero vaan itseni. Koska minusta tämä tuntuu väärältä. En halua tätä. Jos tilanne on niin mahdoton kuin miltä se vaikuttaa niin ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa homoelämän estämistä ja varmaan hankkiudun eroon kiveksistäni, koska uskon, että niissäkin voisi olla jotain homouden syntyyn vaikuttavaa. En voi sietää ajatusta siitä, että hyväksyisin homouteni. En halua, että tulevaisuudessa elän homona ja se on estettävä. On pakko siis pysyä erossa muista homoista ja ennen kaikkea ihmisistä jotka yrittävät kannustaa minua homouteen. En ota ystäväkseni enää yhtäkään homoa.
En ole seksuaalisuuteni, mutta se kuitenkin vaikuttaa valintoihin ja sulkee pois tiettyjä asioita elämästäni. Koska se vie pois sen mahdollisuuden että voisin olla naisen kanssa. Kyllä se on iso vaikutus elämääni, koska minä en halua enää ketään miestä elämääni sotkemaan ja pilaamaan kaikki. Minä en voi luoda itsestäni uutta henkilöä ennen kuin tämä saasta on pois minusta.
Mikä siinä homoudessa niin kovasti pelottaa? Seksuaalisuuttasi kohtaan tuntemasi viha ja inho kumpuaa lopulta yhdestä ja ainoasta lähteestä, nimittäin pelosta. Mieti asiaa, mitä sinä niin kovin pelkäät?
Sitä että muut ihmiset pitävät sinua jotenkin sairaana?
Sitä että et voi kokea aitoa rakkautta homona?
Et pysty pakottamaan itseäsi heteroksi, seksuaalisuus on ominaisuus jota ei voi muuttaa tahdonvoimalla. Vaikka kuinka kieltäisit asian, se pulpahtaa pintaan jossain vaiheessa takaisin. Mitä sitten teet? Vihaatko ja inhoatko itseäsi ja koko loppuelämäsi, sitäkö haluat, sillä nimenomaan niin siinä tulisi käymään.
Älä ole katkera siitä että sinulla ei ole vaimoa lapsia ja lemmikkejä. Ethän sinä ole niitä asioita menettänyt, ei sinulla ole niitä koskaan ollutkaan, deal whit it. Kirjoitit että et enää halua ketään miestä sotkemaan ja pilaamaan kaikkea... Ei ihmissuhteissa ole koskaan mitään takeita (myöskään heteroilla), joskus ne onnistuvat ja useimmiten eivät. Se on elämää ja sen asian kanssa on vaan pakko tulla sinuiksi. Pettymyksistä täytyy vain selvitä, eihän meistä kukaan ole lasista tehty?
Homosuhteet ovat mutkikkaita ja hankalia, meitäkin on niin moneen junaan. Silti ei ole mahdotonta löytää aitoa rakkautta ja siihen perustuvaa parisuhdetta.
Itse olen myös käynyt joskus tuota taistelua itseäni vastaan, hävisin joka ottelun. Lopulta ymmärsin lopettaa ajattelemasta muiden ajatuksia. Nykyään ajattelen että kun minulla on vain tämä yksi ainut elämä, täytyy mun elää se niin että olen onnellinen. Paskat nakkaan muiden mielipiteistä, en mä elä muita varten vaan itseäni.
"Mikä siinä homoudessa niin kovasti pelottaa?"
-Tunnen itseni vialliseksi, koska olen homo. Enkä usko, että koskaan kokisin aitoa rakkautta toisen miehen kanssa. Ei minua kiinnosta mitä muut asiasta ajattelee, koska kyse on siitä miten itse koen tämän. Moni ihminen kuitenkin tietää homoudestani, sillä ensimmäisen suhteen aikana muutimme yhteen joten pakkohan se tavallaan oli ilmoittaa, että asun nyt miehen kanssa ja meillä on suhde. Vähemmän olen joutunut negatiivisen palautteen kohteeksi sillä kaikki heterothan minulle vaan paasasi "hienoa kun uskallat myöntää sen ja olet oma itsesi" ja nyt kun olen homoudestani valittanut niin saan just tätä paskakommenttia "hyväksy nyt vaan itses, kyllä sullekin löytyy joku hyvä mies vielä jonka kanssa elät loppuun asti." Minua oksettaa tuollaiset kommentit että väkisin yritetään tunkea minua homomaailmaan. Vielä ärsyttävämpää jos joku yrittää etsiä minulle miestä "Hei mä tunnen yhden homon joka vois olla just sulle hyvä." On se hienoa, että heterotkin haluavat parittaa miehiä toisille miehille, mutta minua se kuvottaa ja ärsyttää. Jos minua jatkuvasti tyrkytetään homoelämään, niin sitten on pakko hankkiutua eroon heteroystävistäkin. Joko he lopettavat homojutuista puhumisen tai sitten siinä menee ystävyyssuhteet. Joten olen pyytänyt, että homouttani ei noteerata enää millään tavalla ja eletään normaaleina ystävinä, jotta en riitaannu heidänkin kanssaan.
Kyse ei ole syrjinnän pelosta tai siitä, että välittäisin mitä muut minusta ajattelee. Kysymys on siitä, etten halua nähdä sellaista tulevaisuutta jossa asun miehen kanssa, vaikka kuinka tunnenkin seksuaalista vetoa miehiin. Joten vältän siis miesten tapaamisia jatkossa mahdollisimman paljon. Olisi parempi, että seksuaalisia haluja ei olisi ollenkaan.
"Älä ole katkera siitä että sinulla ei ole vaimoa lapsia ja lemmikkejä. Ethän sinä ole niitä asioita menettänyt, ei sinulla ole niitä koskaan ollutkaan"
-Lemmikkejä on jo tarpeeksi, miestä en tarvitse tähän sotkemaan kuvioita. Edellisessä suhteessa lemmikkieläimet olivat alituiseen riidan aiheena. En koskaa luovu lemmikeistäni kenenkään miehen takia. Lemmikit ei lähde ovesta ulos noin vain, miehet lähtee helpommin. Voin silti harmitella asioita joita en voi koskaan saada, vaikka minulla niitä ei ole ollutkaan. Luulen, että jos epätoivo ottaa vallan niin jäljelle jää vain kulissisuhde naisen kanssa. Teen elämästäni sellaista kuin sen haluan olevan, vaikkakin elämä ilman rakkautta ei ollut suunnitelmissa. Jostakin on siis pakko luopua, että pääsen tavoitteisiini. Järjellinen puoli on laitettava etusijalle ja ärsyttävät tunnepuolen asiat voi pstää syrjään. Mitään hiton homoelämän tavoitteita en halua.
"Kirjoitit että et enää halua ketään miestä sotkemaan ja pilaamaan kaikkea... Ei ihmissuhteissa ole koskaan mitään takeita (myöskään heteroilla), joskus ne onnistuvat ja useimmiten eivät. Se on elämää ja sen asian kanssa on vaan pakko tulla sinuiksi. Pettymyksistä täytyy vain selvitä, eihän meistä kukaan ole lasista tehty?"
Pettymyksia ja vastoinkäymisiä on tässä elämässä ollut niin paljon, että olen oppinut useimmista selviämään, mutta tämä on sellainen vastoinkäyminen jota ei selvitetä sillä että hyväksytään vaan asia. En ota yhden yhtäkään miestä enää koskaan. En halua suhdetta miehen kanssa vaikka löytyisi maailman ihanin mies. Sitä paitsi ärsyynnyn enemmän miesten takia ihan pelkästään jo normaaleissa keskustelutilanteissa. Vihaan miehiä. Useimmat ovat niin petollisia. Antavat itsestään toisenlaisen kuvan ja silti ovat muuta kuin väittävät. Karkotan homot ympäriltäni olemalla ilkeä ja olen siinä hyvin onnistunut. Joten en enää mitään homoparisuhdevastoinkäymisiä tule kokemaan. Ne jutut on loppu minun osaltani.
"Mitä sitten teet?"
- Koska tämä on minun elämäni, voin myös lopettaa sen, jos näyttää siltä että joudun elämään helvetillistä elämää loppuun asti. Ei ole siis kannattavaa kärsiä yksinään vanhuuteen asti ja vasta sitten kuolla pois. Kuten sanoit, pitää elää itseään varten ei muita, joten voin siis viedä elämäni, koska muut eivät elä eläämäni. On kuitenkin surullista, että vaihtoehdot rajautuu näin: Joko olen homo tai sitten kuolen. Mutta mielummin hautaan kuin, että se päivä koittaisi jolloin minä eläisin homona. Annan itselleni aikaa ensin viisi vuotta. Jos sen jälkeen näyttää, että pitää vielä katsastella asiaa jos heterous olisi mahdollista saavuttaa jotenkin niin annan joko 2 tai 5 vuotta lisäaikaa. Maksimissaan kuitenkin kymmenen. Jos edelleenkin elämäni on helvettiä homouden tuoman taakan takia niin se on ehdoton menolippu hautaan. Sitten ei enää mietitä lisäaikoja.
Ja vielä kun ottaa huomion sen, että jouduin väkivallan uhriksi viimeisimmässä suhteessa niin en todellakaan enää luota kehenkään enkä halua ketään. Ei enää riskejä. Pelkään ja vihaan miehiä, vaikka tunnenkin vetoa heihin.
Mitäpä tuohon vastaamaan? Vaikka en tunnekkaan sua milläänlailla niin toivon että pystyisit kääntämään tuon itseäsi kohtaan tuntemasi epätoivon joksikin muuksi ja rakentavammaksi jutuksi.
Taidat olla kuin kiroileva siili, piikit pystyssä joka suuntaan joka hokee vaan että haukionkala haukionkala haukionkala... Sä tarvitset ystävällisiä ihmisiä ympärillesi ja jotain muuta ajateltavaa, se on mun neuvo sulle. Ota iisimmin, kyllä elämä järjestyy, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan mutta usein sen kaiken hyvän kuinka asiat johtavat kohti toisia ymmärtää vasta myöhemmin. Voimia:)
Se on totta, että tarvitsen ystävällisiä ihmisiä ympärilleni. Mutten homoja kuitenkaan. En usko, että asiat järjestyy. Viimeiset kahdeksan vuotta olen katsonut kun kaikki menee pilalle ilman, että mikään korjaantuu. Olen nähnyt, tuntenut ja kuullut ihan tarpeeksi. Niin paljon haavoja auki ja asioita mennyt rikki vuosien varrella, että turha on odottaa niiden korjaantuvan. Pysyvät vauriot on joka tapauksessa tapahtuneet. Ei minua kaikki ymmärrä, koska kukaan nykyisistä ystävistäni ei tiedä kaikkea menneisyydestäni. Monien on helppo sanoa, että elämäni näyttää ulkoisesti helpolta. Kukaan henkilö ei tunne minua täysin, ei edes äitini. Joku tietää nykyhetken vaikeudet ja haasteet ja jotkut menneistä osan. En kuitenkaan ole kuin avoin kirja, että minusta saa kaiken tiedon irti kun vaan kysyy.
Kirjoituksestasi päätellen sinussa on rehtiyttä, sinussa on voimaa ja tahtoa sinussa on. Kirjoitustasi lukiessani löydän sieltä paljonkin tuttuja tilanteita. Monissa tilanteissa olen tuntenut ja toiminut samoin kuin sinä. Pakolla en halunnut olla sitä, enkä tätä. Mitkä olivatkaan elämässäni ne syyt, jotka olivat johtaneet siihen, että olin niin kuin olin, oivalsin että elämäni on minun. Oivalsin, että syntymäni perusteella minulla on oikeus omaan elämääni anelematta keneltäkään oikeutta omalle olemassa ololleni. En leimaa itseäni suuntaan, enkä toiseen. En nimittele itseäni kuuluvaksi mihinkään ryhmään, suuntaukseen, tai yhteisöön. En keneltäkään anele, enkä pyydä mitään. Elän elämääni omista lähtökohdistani. Joskus se on yksinäistä, joskus ei. Elämäni on minun. Huolehdin itsestäni. Arvostan itseäni. Kunnioitan itseäni ja rakastan itseäni. Myönnän että yllätyin huomatessani muutamia vuosia sitten, että elämässä on muitakin kaltaisiani ihmisiä, jolloin tunsin että en sittenkään ole niin yksin kuin aikaisemmin olin olettanut. Viime päivinä olen ajatellut tätä: ei päätään tarvitse silloin säätää kun häiriö on ympäristössä.
En tiedä, tuoko tämä kirjoitukseni sinulle selkeyttä tilanteisiisi. Sanon vielä: kirjoituksesi perusteella olet rehti mies ja se on arvostettavaa. Onnea elämään! Elämäsi on sinun!
Ootko harkinnu ammattiauttajan apua? Oon ymmärtäny, että psykoterapia voi auttaa käsittelemään asioita, jotka on johtanu homouden kehittymiseen. Ite oon myös homo ja kaikki kliseet etäisestä isästä ja ylisuojelevasta äidistä pätee muhun. Uskon, että ympäristö on tehny musta homon. En oo syntyny sellaseks. Se antaa toivoa siitä, että ehkäpä terapian avulla voisin käsitellä niitä tunteita ja alitajunnan ilmiöitä jotka on johtanu mun homouden kehittymiseen. Oon tosin myös uskovainen, mutta itekään en oo innostunu aslanilaisesta eheytyspaatoksesta. Jos Jumala haluaa mut muuttaa niin eiköhän se tee sen ilman aslaniaki.
Toivoisin, että voisin mennä terapiaan, mutta tällä hetkellä ei oo kyllä mahdollisuuksia kustantaa yksityiskäyntejä. Terveydenhoiden kautta ammattiapua voi olla aika hankalaa saada, mutta ehkäpä sitäki vois koittaa.
Mutta tosiaan, sama juttu täälläkin. Toivon mukaan tabu siitä, ettei homoja voi muuttaa murtuu jossaki vaiheessa ja aletaan oikeasti tutkimaan miten se kehittyy ja voiko siihen vaikuttaa ja muuttaa sitä myöhemmin.
Taitaa kuulkaa suurin osa, ellei ihan jokainen hetroksi "muuttunut" jossain elämänsä vaiheessa löytää itsensä taas jostain gay-palstalta anonyymiseksiä vonkumasta. Kyllä se on mitä suurin vääryys ja loukkaus esimerkiksi niitä autuaan tietämättömiä miestään rakastavia vaimoja kohtaan. En soisi yhdellekkään toiseen ihmiseen luottavalle ja aidosti rakastavalle ihmissielulle sellaista tuskaa mitä petolliset ja itsekkäät kumppanit teoillaan saavat aikaan.
Vaikka johtaisitte itseänne tietoisesti harhaan, älkää tehkö sitä teistä välittäville ihmisille. Suhteen tai avioliiton rakentaminen pelkän kulissin luomiseksi on itsekkyyden huippu! Sellaiset omaan napaan tuijottajat voisivat tehdä kerrankin oikein ja kasvattaa itselleen selkärangan.
Joitakin (oikeestaan aika paljonkin) samoja mietteitä ollu munki mielessä, MUTTA sitten koin elämäni valaistuksen (ja kyse ei oo Jeesuksesta tms. :D)
Tajusin vaan, että seksuaalisuus ei oo elämän tärkein asia. Tai siis, on niin hirveesti muutakin tekemistä, kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, kuten seurustelu, seksi yms. Ite käytän aikani johonki muuhun, tällä hetkellä opiskeluun ja töihin. Kohta myös matkusteluun :P Suuri osa ihmisitä mieltää sen vaan suureksi elämää ohjaavaksi asiaksi.
Jos sua ärsyttää ihmisten jatkuva puhuminen homoudesta (joka tulee yleensä ilmi jos tulet kaapista), älä kerro uusille tuttavuuksillesi toisella paikkakunnalla seksuaalisuudestasi. Tai siis, mitä hyötyä oman seksuaalisuutensa mainostamisesta on ylinpäätään? Ei mulla oo ongelmia myöntää olevani homo jos joku tulee sitä multa suoraan kysymään, mutta jos ihmiset ei oo mun seksuaalisuutta ylinpäätään kysyny, niin miks mun pitäs todeta jokaselle "joo harrastan uintia, lukemista ja oon homo." -.-
Ihan mielenkiinnosta miksi haluat niin kauheasti homoudestasi eroon? Ei seksuaalisuuden tarvi näytellä elämässäs juuri minkäänlaista roolia, jos niin päätät. Tuntuu, ettet hyväksy seksuaalisuuttas ylinpäätään, joka saattaa johtua "ympäristön normeista". Mitä yritän sanoo... ympäristö suhtautuu yleensä suopeemmin ihmisiin, jotka on "normaaleja" eikä "poikkea muista". Tätä kautta itelle voi muodostua paineita miellyttää muita ihmisiä jolloin väsyttää itseään ja pian huomaa olevansakin kiukuttelemassa muille. Jos oisin kasvanu ympäristössä, jossa lähes kaikki on homoja ja heterot on vähemmistö, en usko et kävisit läpi niitä tunteita joita nyt mietit...
Ööh... en tiedä oliko tästä mitään apua, mutta tähänaikaan ei vaan kulje ajatukset enää ihan skarppina :P
""Ei mulla oo ongelmia myöntää olevani homo jos joku tulee sitä multa suoraan kysymään, mutta jos ihmiset ei oo mun seksuaalisuutta ylinpäätään kysyny, niin miks mun pitäs todeta jokaselle "joo harrastan uintia, lukemista ja oon homo." -.- """
- ihan justiina näihän se menee, kukaan täyspäinen homo ei todellakaan juokse ympäriinsä julistamassa kenellekkään homouttaan, riittää ihan hyvin se, että tunnustaa itselleen olevansa se mitä on, on rehellinen itseään kohtaan, ystävänsä voi valita, sukulaisensa sivuuttaa, mutta itsensä kanssa on elettävä jokaisen päivänsä hamaan loppuun asti, sen asian kun saa itsensä kanssa mahdollisimman nopeasti selväksi, eläminen muuttuu selkeän kirkkaaksi ja vapautuneeksi
"Tai siis, on niin hirveesti muutakin tekemistä, kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, kuten seurustelu, seksi yms."
Kyllä minäkin panostan työntekoon ja opiskeluun, mutta ei se täytä tyhjiöitä sisälläni. Seurusteluaikoina ja varsinkin silloin kun asuin yhdessä miehen kanssa olin huomattavasti pirteämpi ja energisempi. Samanlaista vaikutusta en saa mistään harrastuksista enkä todellakaan työstä, koska se on uuvuttavaa, mutta kuitenkin palkitsevaa jollain tapaa. Kaipaan kuitenkin läheisyyttä, mutta on hemmetin ärsyttävää, että juuri toiselta mieheltä. Olen mielummin ilman enkä halua miehiä elämääni. En seksisuhteen muodossa enkä missään muussakaan muodossa.
En mainosta homouttani, mutta jos se tulee puheeksi tai jos joku kysyy niin en valehtele. Kysymys ei ole edelleenkään siitä, mitä muut ajattelevat. Minä en halua olla homo, koska en koe saavani onnea tai pääseväni niihin tavoitteisiin joita haluan jos olen yhdessä miehen kanssa. Haluan lapsia enkä halua kasvattaa niitä toisen miehen kanssa. Eikä se tunnu minusta oikealta vaikka sata ihmistä kävisi minulle sanoamssa päin naamaa, että homouteni on ok.
Ihmiset ovat erilaisia. Sinulle ehkä sopii, että elät ilman kumppania. Minulle ei sovi, mutta on pakko elää ilman parisuhdetta. Mutta kuten jo mainitsin tyhjiöistäni, en ole tyytyväinen elämääni, koska en voi hyväksyä sitä, että joudun elämään yksin. Se tuntuu liian pahalta. Niitä tyhjiöitä ei täytä kaverit tai harrastukset. Myönnän, että kaipaan joitakin hetkiä elämäni rakkauden kanssa, mutta en anna itselleni toista mahdollisuutta hänen kanssaa, vaikka hän haluaisi minut takaisin elämäänsä.
Kun olet päättänyt olla ilman NIIN OLE SITTEN ILMAN!
Ootko ny varmasti käsitelly sun tunteet edellisestä suhteesta? :/ Tai siis haluu läheisyyttä, mutta samalla et haluu... Tuntuu ettet uskalla päästää lähelles ihmisiä koska pelkäät että sua loukataan taas. Valitettavasti heterotkin käy ihan samanlaisia tapahtumia elämässään läpi eikä se tosiaan oo "tie" helpompaan suhteeseen. Vaikka muut oliskin ehkä suopeempia heterosuhdetta kohtaan, suhteen sisältö tuntuu olevan useimmilla täysin kuihtunut ja ollaan ns. kulissisuhteessa.
Eli mitä yritin saas sanoo :D
Vaikka nyt kääntyisit sattumoisin yhtäkkiä 100% heteroksi, huomaisit pian etteivät suhteet ole sen kummempia aidan toisella puolen. Jos haluaa löytää "sen oikean", niin täytyy lähes aina olla valmis ottamaan paljon paskaa niskaan homona sekä heterona ja käymään monta ehdokasta läpi ennenkuin kolahtaa kunnolla. Jos sulla on semmoinen olo, että elämäs on sisällötöntä koska ei oo kumppania, kannattais sitten ettiä semmosta, eikä vaan uskotella ittellensä ettei sitä kuitenkaan löydy :) Mitään ei löydä etsimättä! Se, että heterot saa lapsia ei voi olla syy sille, ettet voisi miehen kanssa seukata. Mulla on semmonen olo, että tavallaan uskottelet sillä ittelles et suhde ei oo mahdollinen, vaikka lapsien hankkiminen on ihan sivuseikka. Ihan aluks pitäishän sun olla henkisesti vakaalla alustalla ja nyt tuntuu että käyt semmosta tunnemyrskyä että... joten käsittele eka ittes kuntoon ja sit puhutaan lapsista, k?
Mut siis vielä tästä m+m+lapset suhteesta... aattele se näin :D
Sulle tarjotaan karkkipussia, jossa on 90% nallekarkkeja josta tykkäät mut siellä on myös 10% salmiakkia jota vihaat. Miks et ottais sitä pussia, jos kerta 90% on sitä parasta, johon voit keskittyä? Älä "mehustele" sillä 10% ja tee siitä isoa juttua, koska sitä se ei ole... ne on vaan ne pari hassua karkkia siel pussin pohjalla.
Huhhuh mitä tekstiä taas...
Noo toivottavasti tajusit mitä yritin sönköttää :P
Tiedän, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, kuten kirjoitin jo aikaisemmin enkä kuvittele, etteikö heterosuhteissa olisi ongelmia. Kysymys on kuitenkin siitä, että en halua elää enää toisen miehen kanssa sen vuoksi, että tunnen inhoa sellaista ajatusta kohtaan. Kyse on ambivalenssista, kaksiarvoisuudesta: vihaan miehiä ja samalla haluan läheisyyttä mieheltä. Toinen ongelma on se, että koen lähtökohtien olevan huonompia kuin heteroilla, koska minä en voisi tehdä lapsia kumppanini kanssa. En jostain syystä halua adoptoida lapsia enkä halua kasvattaa niitä toisen miehen kanssa samassa taloudessa. Koska olen itse elänyt isättömänä rikkinäisessä perheessä ja mielestäni on väärin, että tietoisesti tehdään tai hankitaan lapsia rikkinäiseen perheeseen ja perhe jossa lapsella ei ole oikeutta sekä isään, että äitiin on rikkinäinen. Tiedän miltä tuntuu kasvaa ilman isää enkä halua, että lapseni joutuisivat kasvamaan ilman äitiä.
Kysymys on todellakin siis tilanteen epäreiluudesta ja siitä, että ärsyttävät tunteeni samaa sukupuolta olevia kohtaan estävät minulta sen elämän jonka haluan. Olen kuitenkin tulossa siihen tulokseen, että minun on aika ottaa ohjat omiin käsiini ja rationaalisuus on se mihin tähtään. Tunteet on pakotettava pois, koska ne estävät järjellisen toiminnan. Käytännössä mikään ei estä minua perustamasta perhettä naisen kanssa ja hankkimasta lapsia. Negatiivinen puoli on vain se, että tuskinpa löydän helpolla naista joka haluaa homomiehen aviomiehekseen, koska en aio asiasta valehdella. Pystyn rakastamaan naista ja harrastamaan seksiä naisen kanssa, mutta välttämättä kovinkaan syvälliselle asteelle en pääse. Mutta mielestäni jos vaihtoehtona on ikuinen yksinäisyys niin se on pieni hinta, että luovun ärsyttävistä haluistani miehiä kohtaan.
En tajua tilanteen ongelmaa???? Jos nyt kerta et halua olla homo niin sitten kiellät itseltäsi kaiken ja elät loppuelämäsi yksin, niin yksinkertaista se on. En tajua miksi vuodatat täällä ongelmaasi? Haluatko jonkun sanovan sinulle että et ole homo vai mitä haluat täätlä?
Jos mielestäsi homoseksuaalisuus on sairaus, mikset hankkiudu eroon siitä. Ja jos ajatellaan että se olisi sairaus niin se olisi krooninen sairaus josta ei pääse eroon. Lopeta tuo itsesääliminen ja tee niinkuin itse parhaaksi näet. Jos tuntuu ettet halua olla homo - älä ole, muttet voi olla heterokaan vain tahtomalla joten parasta olisi olla ilman miehiä ja naisia. Kyllä se sitten ajanmittaan selkenee että mitä haluat oikeasti. Ja ehkä tarvitset sellaisen hetken, että tajuat mikä oikeasti olet. Miksi et voi vaan elää ja olla miettimättä näitä asioita. Paljon helpompaa vaan mennä virran mukana ja katsoa mitä tulee vastaan. Enkä usko että jos vielä satut seurustelemaan, et varmaan seurustele mitenkää vastentahtoisesti. Sanoisin että olet kokenut vain niin paljon huonoja kokemuksia, koska yrität lokeroida itsesi etkä ole sitä mitä haluat. Voit elää homo- tai heteroelämää vaikka päättämällä elää jompaa kumpaa, mutta valitse se kummassa olet onnellisepi.
mielesi ei välttämättä ole niin yksinkertainen kuin luulet suosittelen paneutumaan omaan tajuntaasi niin pohjaa myöten kuin suinkin mahdollista, ja periaatteet kannattaa heittää menee kun aletaan kasaamaan itsestään uutta ehempää ihmistä