Eli veljessarjan Mauri julkaisi just agenttidekkarin "Ivan Pertov ja Helsingin henki".
(parashan on jo haudassa, valitettavasti)
Nostalginen pläjäys suurvaltapolitiikkaa Kekkosen pitkän varjon suojassa. En oikein kykene kuvittelemaan kenelle tämä olisi oikea ostos. Niin menneessä maailmassa eletään, jotta leCarren partaveden tuoksu hänen uransa alkuajoilta leijuu rivien välissä.
Eletään siis kesää 1975, sitä suurta ETYK-vuotta. Valtakuntamme päämiehen pitkien ja tarmokkaiden ponnistusten ansiosta Euroopan päättäjät ja pari jenkkiä (Ford, ei se auto ja Kissinger) on tulossa Suomeen sopimaan ikuisesta rauhasta ja humanistisen kehityksen jatkumisesta Euroopassa ainakin heidän aikansa. Maalaisliittolaisen ja J Suomen historiankirjoituksen valossa Urkki tällä teollaan romautti rautaesiripun, hajoitti sekä Neuvosto- että Varsovanliiton ja avasi Suomelle valtatien Euroopan Unionin päättäjien pöytiin. Rauhan Nobel jäi saamatta, voi harmi.
Ennen kuin kaikki ETYKin korit on ensin täytetty ja sitten perattu ja allekirjoitukset päätöspaperissa kuivaneet tapahtuu taustalla paljonkin. Jos uskomme Mauria, ja miksemme uskoisi, aikalaista.
Tiedustelupalveluiden kylmä sota julkisuudelta pimennossa saa hienoja muotoja. Neukkulassa toisiaan puukottavat liennytys-bresneviläiset ja laajenevaan sosialismiin yhä luottavat kovan linjan andropovilaiset. Molemmilla on miehensä sekä KGBssä että GRUssa. Jenkkipuolella CIAn avoimet ja peitetehtävissä hääräävät agentit etsivät vuotajaa omista porukoistaan.
Kaiken hässäkän keskellä loikkarieversti itänaapurista kaupittelee disinformaatiota jenkeille. Joko horjuttaakseen maailmanrauhaa tai pönkittääkseen omaa talouttaan, näkökulmakysymys.
Kirja on jotennii kaksijakoinen. Tekosyvälliset, jankuttavan pitkät keskustelut agenttiporukoiden kesken vaihtuvat aktiiveihin toimintajaksoihin suitsaitsukkelaan. Toiminta on vain perin kaavamaista. Joku kaapataan autoon ja ajetaan tuhattajasataa Sipooseen. Hui kauhia. Ja sama uudelleen ja uudelleen. Koomista surkuhupaisuutta edustaa ryssien apuagentit, Kallion kriminaalit, joiden haltuun vakoilutiedon hinta, kymmenen miljoonan timantit (markka-aikaa!) päätyy. Eihän se pääoma tottumattoman käsissä lisäänny ja hupenemistapakin on ennustettavissa.
En miekään olisi tätä lukenut loppuun ellen olisi aikoinaan palvellut maailmanrauhaa ETYK-kokouksessa 1975. Nostalgiahälytin pärähtää oitis, kun rosmot liikkuu 100A Datsunilla tai Morris Minillä. Pääkonnalla oikein Polski Fiat ja kakskymppinen Evinrude Hakaniemen rannassa. Jo vain siinä syntyy hurjia takaa-ajoja.
Minkäänlaista psykologista uskottavuutta ei kirjan henkilöistä löydy, mutta kyllä Seliini tästä toimintamäärästä parin tunnin leffan keittäisi. Kunhan saa päätettyä onko tämä joku parodia vai suurten ikäluokkien muistia hivelevä draama.
(parashan on jo haudassa, valitettavasti)
Nostalginen pläjäys suurvaltapolitiikkaa Kekkosen pitkän varjon suojassa. En oikein kykene kuvittelemaan kenelle tämä olisi oikea ostos. Niin menneessä maailmassa eletään, jotta leCarren partaveden tuoksu hänen uransa alkuajoilta leijuu rivien välissä.
Eletään siis kesää 1975, sitä suurta ETYK-vuotta. Valtakuntamme päämiehen pitkien ja tarmokkaiden ponnistusten ansiosta Euroopan päättäjät ja pari jenkkiä (Ford, ei se auto ja Kissinger) on tulossa Suomeen sopimaan ikuisesta rauhasta ja humanistisen kehityksen jatkumisesta Euroopassa ainakin heidän aikansa. Maalaisliittolaisen ja J Suomen historiankirjoituksen valossa Urkki tällä teollaan romautti rautaesiripun, hajoitti sekä Neuvosto- että Varsovanliiton ja avasi Suomelle valtatien Euroopan Unionin päättäjien pöytiin. Rauhan Nobel jäi saamatta, voi harmi.
Ennen kuin kaikki ETYKin korit on ensin täytetty ja sitten perattu ja allekirjoitukset päätöspaperissa kuivaneet tapahtuu taustalla paljonkin. Jos uskomme Mauria, ja miksemme uskoisi, aikalaista.
Tiedustelupalveluiden kylmä sota julkisuudelta pimennossa saa hienoja muotoja. Neukkulassa toisiaan puukottavat liennytys-bresneviläiset ja laajenevaan sosialismiin yhä luottavat kovan linjan andropovilaiset. Molemmilla on miehensä sekä KGBssä että GRUssa. Jenkkipuolella CIAn avoimet ja peitetehtävissä hääräävät agentit etsivät vuotajaa omista porukoistaan.
Kaiken hässäkän keskellä loikkarieversti itänaapurista kaupittelee disinformaatiota jenkeille. Joko horjuttaakseen maailmanrauhaa tai pönkittääkseen omaa talouttaan, näkökulmakysymys.
Kirja on jotennii kaksijakoinen. Tekosyvälliset, jankuttavan pitkät keskustelut agenttiporukoiden kesken vaihtuvat aktiiveihin toimintajaksoihin suitsaitsukkelaan. Toiminta on vain perin kaavamaista. Joku kaapataan autoon ja ajetaan tuhattajasataa Sipooseen. Hui kauhia. Ja sama uudelleen ja uudelleen. Koomista surkuhupaisuutta edustaa ryssien apuagentit, Kallion kriminaalit, joiden haltuun vakoilutiedon hinta, kymmenen miljoonan timantit (markka-aikaa!) päätyy. Eihän se pääoma tottumattoman käsissä lisäänny ja hupenemistapakin on ennustettavissa.
En miekään olisi tätä lukenut loppuun ellen olisi aikoinaan palvellut maailmanrauhaa ETYK-kokouksessa 1975. Nostalgiahälytin pärähtää oitis, kun rosmot liikkuu 100A Datsunilla tai Morris Minillä. Pääkonnalla oikein Polski Fiat ja kakskymppinen Evinrude Hakaniemen rannassa. Jo vain siinä syntyy hurjia takaa-ajoja.
Minkäänlaista psykologista uskottavuutta ei kirjan henkilöistä löydy, mutta kyllä Seliini tästä toimintamäärästä parin tunnin leffan keittäisi. Kunhan saa päätettyä onko tämä joku parodia vai suurten ikäluokkien muistia hivelevä draama.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hyvä analyysi tuosta tekeleestä. Joku tätä kuitenkin kehui uudessa Ruumiinkulttuuri lehdessä, ja se antaa kyllä aiheen tarkistaa koko Dekkari seuran jäsenyyden tarpeellisuus.
Mauri Paasilinna kirjoitti aikanaan loistavat novellikokoelmat: Sääsket, Jo vain, On ilmoja pidellyt ja Lapinhullu ja muita tarinoita, mutta sen jälkeiset romaanit eivät vakuuta millään lailla .
Jospa Mauri P. palaisi lähtöruutuun ja kirjoittaisi lisää niitä lappi novelleja ja jättäisi nämä romaanit sikseen tai muille.