Miksi ihmeessä elämässä pitäisi jaksaa yrittää kun ei itseäkään oma kohtalo juuri kiinnosta?
Oon ollu koko mun elämän ilman ainuttakaan kaveria missään muodossa edes koulussa ei ollut kavereita ja vielä pari vuotta sitten itkin joka päivä että mikä mussa on vikana kun en kenellekkään kelpaa. Ikääkin jo 18 ja kavereita eikä oikeastaan minkäänlaista elämää ole edelleenkään.
Ammattikoulussa jotku tyypit jutteli mulle mikä oli uutta sillä mulle ei yleensä jutella mut luulen että ne teki sen säälistä ja siitä tuli lähinnä paska olo joten lopetin senkin koulun sillä en jaksa välittää enään että saanko kavereita tai sosiaalista elämää. Luulen että parin vuoden päästä asun luultavasti kadulla sillä ei yksinkertaisesti jaksa yrittää enään. Koulussakin suositeltiin kaikkea paskaa esim lääkärin juttusille menoja yms mutta mistä ne voi tietää millasta on olla 18 täysin yksin ilman minkäänlaista sisältöä elämässä ja siihen masennus päälle.
Kaikista eniten tässä masentaa se että itseä ei jaksa enään kiinnostaa mikään mutta sisarusten yms takia on pakko teeskennellä että kaikki on hyvin.
Haaveilen joka päivä siitä että kuolisin sillä se olisi kaikille helpompaa mua ärsyttää olla tällänen taakka muille ku ei musta oo muuta ku harmia.
Ja oikeestaan mua ei juuri muut ihmiset kiinnosta enään eikä seurustelu eikä muukaan oon kait vajonnu niin syvälle yksinäisyyteen että sieltä ei pääse pois.
Tuntuu siltä että olisin joku kuolemansairas vanhus paitsi että en ole koskaan tehnyt mitään mitä normaalit nuoret tekevät en ole koskaan pitänyt hauskaa enkä varmaan edea osaisi sillä mistä sitä tietää mitä edes tehdä kun ei ole koskaan kysytty minnekkään.
Joku varmaan sanois että ei niitä kavereita saa tyhjäst mutta on tullut yritettyä ja paljon mutta aina on haukuttu päin naamaa ja siitä ei hyötynyt muuta kuin että sai itsensä naurunalaiseksi.
On se vaan ihme että nyky maailmassa ei kiltille reilulle ja maanpinnalla olevalle tyypille ole edes yhtä ystävää mutta ei voi mitään tämä elämä on epäonnistunut.
En juuri halua käydä koskaan missään jopa kaupassa käynty on tuskaa sillä se muistuttaa sellaisesta jota minulla ei ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan. Mun elämäni paras päivä ois jos joku soittais mulle tai kysyis ihan kahden kesken mua johonkin mut se on kaukainen haave
ps. tämä ei oo mikään itsari viesti halusin vaan kirjottaa tänne ku on niin karsee olo
Oon ollu koko mun elämän ilman ainuttakaan kaveria missään muodossa edes koulussa ei ollut kavereita ja vielä pari vuotta sitten itkin joka päivä että mikä mussa on vikana kun en kenellekkään kelpaa. Ikääkin jo 18 ja kavereita eikä oikeastaan minkäänlaista elämää ole edelleenkään.
Ammattikoulussa jotku tyypit jutteli mulle mikä oli uutta sillä mulle ei yleensä jutella mut luulen että ne teki sen säälistä ja siitä tuli lähinnä paska olo joten lopetin senkin koulun sillä en jaksa välittää enään että saanko kavereita tai sosiaalista elämää. Luulen että parin vuoden päästä asun luultavasti kadulla sillä ei yksinkertaisesti jaksa yrittää enään. Koulussakin suositeltiin kaikkea paskaa esim lääkärin juttusille menoja yms mutta mistä ne voi tietää millasta on olla 18 täysin yksin ilman minkäänlaista sisältöä elämässä ja siihen masennus päälle.
Kaikista eniten tässä masentaa se että itseä ei jaksa enään kiinnostaa mikään mutta sisarusten yms takia on pakko teeskennellä että kaikki on hyvin.
Haaveilen joka päivä siitä että kuolisin sillä se olisi kaikille helpompaa mua ärsyttää olla tällänen taakka muille ku ei musta oo muuta ku harmia.
Ja oikeestaan mua ei juuri muut ihmiset kiinnosta enään eikä seurustelu eikä muukaan oon kait vajonnu niin syvälle yksinäisyyteen että sieltä ei pääse pois.
Tuntuu siltä että olisin joku kuolemansairas vanhus paitsi että en ole koskaan tehnyt mitään mitä normaalit nuoret tekevät en ole koskaan pitänyt hauskaa enkä varmaan edea osaisi sillä mistä sitä tietää mitä edes tehdä kun ei ole koskaan kysytty minnekkään.
Joku varmaan sanois että ei niitä kavereita saa tyhjäst mutta on tullut yritettyä ja paljon mutta aina on haukuttu päin naamaa ja siitä ei hyötynyt muuta kuin että sai itsensä naurunalaiseksi.
On se vaan ihme että nyky maailmassa ei kiltille reilulle ja maanpinnalla olevalle tyypille ole edes yhtä ystävää mutta ei voi mitään tämä elämä on epäonnistunut.
En juuri halua käydä koskaan missään jopa kaupassa käynty on tuskaa sillä se muistuttaa sellaisesta jota minulla ei ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan. Mun elämäni paras päivä ois jos joku soittais mulle tai kysyis ihan kahden kesken mua johonkin mut se on kaukainen haave
ps. tämä ei oo mikään itsari viesti halusin vaan kirjottaa tänne ku on niin karsee olo
Vastaukset 14
Vanhimmat
Älä jahtaa jotakin mitä ei ole olemassa. Ei se että on kavereita tarkoita että kaikki on hyvin ja kokoajan on hauskaa.
.. pysäytti minut ja haluan kirjoittaa omia ajatuksiani, jotka tulivat mieleeni kirjoitustasi lukiessa. Nämä ajatukset eivät ole tarkoitettu ehdottomiksi "totuuksiksi" , mutta ajattelin kirjoittaa näistä asioista, jotka mieleeni tulivat.
On harmillista ettei elämässäsi ole ollut kavereita tai ystävää. Yksinäisyys ei ole mukavaa, sen tiedän. On ymmärrettävää, että sinulla on "karsee olo", sillä jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Minulla on ollut elämässäni kavereita ja hyviä ystäviä, joten en voi tietää, millaisia yksinäisyyden tunteita kokisin ilman heitä. Voin kuitenkin kertoa omasta kokemuksestani, että myös toisten keskellä voi kokea yksinäisyyttä ja tuntea olevansa yksin muiden joukossa.
Omien kokemusteni/ajatusteni myötä olen pohtinut sitä, että loppujen lopuksi elämää eletään ikään kuin yksin. Jokainen tekee omat elämänsä valinnat ja kulkee omaa reittiään vaikka lähellä olisikin ihmisiä. Tämän taustalla mielessäni on ajatus, että muut eivät voi ikinä ymmärtää TÄYSIN sitä, miltä omassa sisimmässä tuntuu. Sellaisina hetkinä, jolloin koen olevani yksinäinen olio ihmisten ympäröimänä, yritän ajatella omasta itsestäni löytyviä voimavaroja. Asioita, jotka tekevät minusta minut - uniikin elävän ihmisen maailmassa. Minun voimavarojani ovat esimerkiksi piirtäminen, maalaaminen, tarinoiden tai päiväkirjan kirjoittaminen, ulkoilu tai mukaansatempaavan kirjan lukeminen. Myös sisarusteni lapset tuovat elämääni suurta iloa sellaisinakin hetkinä, jolloin yksinäisyys vaivaa. Lapset kun ovat niin avoimia ja rehellisiä.
Löytyisikö elämästäsi jokin voimavara, asia, josta nautit omana itsenäsi, mahdollisesti yksinäsi? Mainitsit sisaruksesi - voisiko heidän kauttaan löytyä jotain yksinäisyyttä helpottavaa asiaa? Tai kiinnostaako sinua jokin, josta voisi tulla harrastus?
Joskus mielessäni ajattelen ettei kukaan välitä minusta (vaikka lähelläni on rakkaita ihmisiä). Epäröin sitä miksi he minusta välittäisivät? Olen ollut epäluuloinen myös uusia tuttavuuksia kohtaan ja ajatellut, etteivät he kuitenkaan aidosti välitä. Silloin olen havahtunut siihen, että saatan itse omilla ajatuksillani vaikeuttaa toisen tutustumista minuun. Ajan myötä olen ymmärtänyt, että omat ennakkoasenteeni eivät kerro todellista tilannetta eli sitä haluaako toinen tutustua minuun vai ei. Nyt parin vuoden aikana olen yrittänyt opetella suhtautumaan uusiin ihmisiin luottamalla heihin, sen sijaan, että epäilisin heidän motiivejaan. Se on auttanut siten, etten enää istu yksin koulun kahvilassa tai tunneilla, vaan olen hakeutunut/saanut mahdollisuuksia olla seurassa. On vieläkin ihmisiä, joiden kanssa ei löydy yhteistä puhuttavaa eikä heidän kanssaan ns. klikkaa, mutta yllättäin olen tutustunut uusiin ihmisiin, joiden halua olla kanssani epäilin aiemmin.
Tähän liittyen kysyisinkin: mistä voit tietää ettei entinen koulutoverisi olisi halunnut oikeasti tutustua sinuun? Toki saatat tuntea, ettei toinen haluaisi tutustua, mutta onko se välttämättä totta? Haluan rohkaista sinua hiljalleen opettelemaan unohtamaan etukäteisoletukset toisen tarkoitusperästä. Se ei tapahdu välttämättä hetkessä, mutta sen opettelu kannattaa. Olen itse elävä esimerkki siitä.
Lopuksi haluaisin vielä rohkaista sinua myös ottamaan vastaan tarjottua tukea esimerkiksi mainitsemastasi lääkäristä. Vaikka lääkäri tai muu tukea tarjoava henkilö tekeekin "vain" työtään, häneltä voi saadakin yllättäin avun. Moni ammattilainen näkee työssään paljon samankaltaisia tilanteita (, joita varmasti on monia), joten heillä on tietämystä siitä, millaiset asiat voivat olla tueksi ja avuksi tilanteessasi. Kannattaa käyttää kaikki keinot oman tilanteen helpottamiseksi, sillä parhaimmassa tapauksessa löydät uutta sisältöä elämääsi. Avoin mieli auttoi ainakin minua elämän solmukohdissa.
Tsemppiä sinulle!
Tsemppiä sinulle!
Erittäin hyviä viestejä, pistivät todella minutkin miettimään (ja kommentoimaan).
Vaikka en pidä itseäni ainakaan vielä kovin ns. syrjäytyneenä tapauksena, on samanlaisia yksinäisyys/itsetuhoisuus-ajatuksia ollut minullakin (ja niin varmasti monella muullakin jossain vaiheessa elämää). Et ole siis ainakaan yksin tällaisessa pisteessä. On harmillista nähdä kuinka nykysuomessa tiet menestykseen ovat vain egoilu ja röyhkeys, kun taas jotkin suht. reilut, kiltit ja fiksut henkilöt joutuvat muiden hylkimäksi vain jostain täysin mitättömistä syistä.
Itsemurha on sellainen asia jonka olen suunnitellut tekeväni monta kertaa. Hyväksyn sen myös täysin. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos joka ikinen päivä on vain pelkkää tuskaa ja kärsimystä. Jollekulle yhteiskunta on vain tehnyt maailmasta sen maanpäällisen helvetin, kun taas se olematon tyhjyys on se taivas, mihin vain haluaa päästä jäädäkseen. Kuten kuitenkin huomaatte, en ole vielä tehnyt itsemurhaa. Ja tuskin tulen tekemäänkään, ellen ole täysin varma siitä, että minulla ei ole enää tulevaisuutta. Se on myös yksi syy, miksi en sitä suosittele: Jonain päivänä asiat ovat päin helvettiä, mutta mistä sitä ikinä tietää, kuinka hyvää elämää tulet vielä elämään. Vaikeuksien kautta siis voittoon!
Asiat eivät kuitenkaan mene itsestään paremmiksi. Vaikka itse olen ollut hyvin masentunut ja yksinäinen, en ole antanut itseni jäämään vain nyhjöttämään paikoilleen. Kannattaa siis ottaa itseään niskasta kiinni, ja edes yrittää auttaa itseään joillain tavoin. Ketjun aloittajan tapauksessa se paras vaihtoehto voisi juuri olla jokin tukihenkilö, jolta pyytäisi sitä apua, kuten vaikkapa juuri lääkäri.
Ei kai tässä sitten muuta...
http://kuvaton.com/
Siellä kannatta käydä, niin saat piristystä.
todella surullista! koen todellakin myötätuntoa tällä hetkellä.
en tullut tänne höpöttämään itsestäni, mutta sanon, ettää itsekin olen aina ollut aika yksin. nykyään turhautunut siitä, että olen menettänyt vähäiset ihmissuhteeni. onnekseni ne ihmiset eivät olleet parhaita mahdollisia minulle, siis kohdelleet kovin hyvin minua, mutta kaipaan yhtä heistä silti. tämä oli lapsuudesta asti ollut paras ystäväni, hyvin läheisiä olimme ennen, kasvettu erillemme. en hyväksy hänen käyttäytymistään kaikissa tilanteissa, mutta kaipaan hänen huumoriaan ja välittömyyttään.
jokatapauksessa, minullakin ollut vain yksi hyvä ja läheinen ystävä lapsuuden jälkeen.
no, se minusta, eikö sinulla ole lapsuudessakaan ollut ystäviä? miksi ihmiset haukkuvat sinua päin naamaa? :( toisia ei ole varustettu yhtä hyvällä sydämellä kuin toisia, ikävä kyllä.
viestistäsi kyllä huomaa, että olet turhautunut tilanteeseen.
toivottavasti vielä käyt täällä katsomassa vastauksia.
minäkin kaipaan ystäviä, voisin ihan hyvin meilailla kanssasi. en tee tätä säälistä, tarvitsen sitä itsekin.
pää pystyyn! et ole ainoa kuka kaipaa kokemuksia.. 18 vuotta täälläkin ja elämä jokseenkin pysähtynyt pari vuotta sitten. ja kuitenkin pieni aika on missä nuoresta kasvaa aikuiseksi niin toivoisi jotain kokemuksia sille ajanjaksolle.
hei, kokeile edes puhua siskoillesi, saattaisitte lähentyä, ja se voisi auttaa.
haluan oikeasti auttaa sinua. on myös ihmisiä, keitä kiinnostaa hyvinvointisi.
miten sinusta on harmia? voi myös olla että vain koet niin, koska olet masentunut. se varmasti on normaalia, vaikken asiantuntija olekaan. et välttämättä ole harmiksi kenellekään. ajattele myös itseäsi! varmasti hankalaa, kun ei oma vointi jollain lailla enää kiinnosta ja haluaa kuolla, mutta toivon, että pääset vielä tuosta suosta ja sinua alkaa kiinnostaa. ja paras olisi että se tapahtuisi PIAN! voit alkaa muuttamaan asioita heti ja tänään, et tuhlaa enää yhtäkään päivää muutoksen aloittamiseen. sanotaan, että itse täytyy aloittaa muutos. mulla se särähtää korvaan, toinen ihminen voi saada sut aloittamaan muutoksen. ja ihmisten pitää tukea ja auttaa toisiaan, sairaita, vanhoja ja masentuneita.
huonojen kokemuksien jälkeen elämän hyviä asioita osaa arvostaa enemmän! tiedän kyllä.
ruveta vapaaehtoisystäväksi jollekulle kotiin sidotulle, joka kokee samanlaista yksinäisyyttä? Voisit tehdä sitä voimiesi mukaan. Kertoisit sitten, miten näkövinkkeli on muuttunut.
Joo... Itsellä melkein samanlainen tilanne, ehkä vähän parempi. Ikää on 15 ja oon aika ujo ja epäsosiaalinen. Kyllä mulla koulussa seuraa on ja viihdyn siellä mutta ongelma onkin sitten kun koulupäivä loppuu ja tulen kotiin... Eli ei tuu vapaa-ajalla oltuu kavereitten kanssa eikä oikeestaan tehtyy mitään muutakaan... Pari vuotta sitten oli vielä pari kaverii joitten kanssa olin (mut sillonkin todella vähän) mutta yläkoulussa kun mentiin eri luokille niin alko erkaantumaan niistä... Joo mut siis jalkapallo on yks niistä harvoista asioista mitä tulee vapaa-ajalla tehtyy mutta joukkueessakin oon ihan ulkopuolinen ja mulle huomautellaan siellä (ja koulussakin) mun ulkonäöstä. Joo no paskat niistä, ei jaksa enää kiinnostaa, oon sellanen kun oon.
Ajattelen itsemurhaa aika usein vaikka tiiän että en mä sitä kuitenkaan tee... Kyllähän mun vanhemmat (kai) vielä sentään musta jonkun verran välittää. Ja onneks sentään koulussa menee hyvin niin ajattelee että isona saa hyvän ammatin ja kaikki on hyvin... Toisaalta sitten saattaa ruveta ajattelemaan miten hauskaa ois olla vaikka miljonääri jolla ois vaikka minkälainen kartano ja hienoja autoja mutta ois ihan yksin... Eikä ois mitään hyviä muistoja nuoruudesta niinkun varmaan useimmilla on.
Asiaa ei muuten auta yhtään että mun tyttökaveri jätti mut pari kuukautta sitten. Se oli ainut asia mun elämässä mikä teki musta onnellisen. Joka viikko tulee vieläkin itkettyy sen takii... Oltiin tunnettu yli vuos mut sitten se löys toisen ja... Siihen loppu. Vaikka en mitään väärin tehny. Se ties mun elämäntilanteesta ja se oli ainoo jolle pystyin puhumaan ihan avoimesti. Nyt ei oo ketään. Yritän ajatella että ei se ollu se oikee niinkun ei varmaan ollukaan mutta kun mä silti rakastin sitä. Parasta on että ollaan samassa koulussa eli nään sitä joka päivä ja olo vaan paranee...
Sitten vielä sellanen että vaikka mun elämä onkin menny vähän huonosti niin mulla on aina ollu musiikki. Siitä on tullu nyt suuri osa mun elämää kun ei muuta oo ja se oikeesti auttaa, paljon. Vaikka kaikki muu loppus niin musiikki pysyy. En pystys nykyään elämään ilman sitä. Eli viestin aloittajalle sellanen vinkki että musiikista voit hakee tukee =) Yritä jaksella
oon samassa tilanteessa oleva tyttö. Oon aika masentunu kirjottaa nyt omista kokemuksistani, mut jos haluat jutella asiasta nii voin antaa maili osoitteen.
Et ole syrjäytynyt, olet vain sosiaalisesti haastava
Oli kiva lukea kommentteja ja todeta että kilttejä ihmisiäkin on olemassa, mutta sitten mietin sitä että miks en oo koskaan nähnyt oikeessa elämässä ihmistä joka vois hyväksyy mut? Kukaan ei anna mulle mahdollisuutta koskaan.
En juuri poistu kotoani minnekkään sillä en enään jaksa nähdä muita ihmisiä enään tuntuu että koko maailma vihaa mua.
En vaan usko että tulisin joskus olemaan normaali ihminen tai en usko vaan tiedän sen, en yksinkertaisesti näe itselläni ns " valoisaa tuleivaisuutta " ja ei ole edes minkäänlaisia haaveita enään eikä motivaatiotakaan, mielestäni on aivan sama mitä mulle käy tulevaisuudessa sillä en osaa arvostaa itseäni ihmisenä en yksinkertaisesti ole saman arvoinen kuin muut tunnen olevani niin arvoton että en edes ansaitse apua, mielestäni apu kuuluu niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat ja ansaitsevat.
En jaksa vaivata muita ihmisiä mun asioilla, en jaksa puhua niistä enään, ärsyttää pilata muiden ihmisten asiat olemalla niin epäonnistunut ihminen, vielä oksettavampaa on se että muut joutuvat huolehtimaan jatkuvasti mun takia ku en saa mitään aikaseksi.
Ärsyttää se että multa odotetaan kaikkea kun mua ei yksinkertasesti kiinnosta mikään enään, tuntuu siltä että pitäisi tehdä kaikkea muiden takia eikä itseni takia, sillä itseni takia en jaksa vaivautua.
Ja välillä tuntuu siltä että muut ihmiset käyttävät ns " hyväksi " vain saamalla itselle jotain hyötyä, sillä en usko että kukaan haluaisi oikeasti olla mun kaveri.
Välillä tuntuu siltä että sekoan, en tiiä oonko jo seonnu vai oonko enään ees selväjärkinen ku päässä liikkuu niin paljon ajatuksia koko ajan.
En edes pysty sisäistämään ajatusta että joku haluaisi oikeasti auttaa minua.
Olisipa elämässä jokin muu tarkoitus kuin kärsiminen....
...miettimään, että mitäköhän sinulle kuuluu tänään. (Kirjoittelin sinulle aiemmin O.piskelija nimimerkillä.) Onko tilanteesi helpottanut yhtään?
Tästä toisesta kirjoituksestasi kuvastuu mielestäni edelleen epätoivoiset ajatukset. Moni ajatuksistasi voivat olla oikeutettuja suhteessa siihen, että olet ollut yksinäinen ja ilman kavereita eli hyviä ja luotettavia ihmissuhteita. Kuitenkaan en voi olla lisäämättä sitä, että ajatuksistasi osa pohjautuu myös olettamuksiin. Esimerkiksi ajatus siitä, että et usko kenenkään haluavan olla kaverisi, on olettamus. Ymmärrän, että aiempien kokemusten kautta voit ajatella näin, mutta uskallan myös heittää ilmaan ajatuksen siitä, että voisiko ihmisten joukossa olla myös niitä, jotka haluaisivat tutustua sinuun, mutta eivät jostain syystä tavoita sinua... ? Onhan tähänkin viestiketjuun lisännyt ajatuksiaan mukavilta vaikuttavia ihmisiä.
Kerroit, että olet paljon kotona, joten tapaatko eri ihmisiä kodin ulkopuolella? Tai onko sinulla mahdollisuuksia tavata ihmisiä vapaa-ajalla tai muissa kuvioissa? Jos olet ihmisten joukossa esim. tapahtumissa, oletko läsnä vai vetäydytkö sivuun? Joskus myös se, mitä ihminen ajattelee itsestään, voi heijastua hänen olemuksestaan myös toisille, jolloin ihmiset voivat olla myös epävarmoja lähestymään sellaista, joka näyttää vetäytyvän syrjään. Suomalaisethan eivät tunnetusti ole kovin puheliaita vieraassa ympäristössä tai vieraan ihmisen kanssa :). Ei minustakaan ole aina kovin helppoa jutella toisille vaikka suhteellisen hyvin olen sinut sosiaalisten tilanteiden kanssa. Toisaalta joskus toiset voi myös luulla, että yksinään oleileva haluaa nimenomaan olla yksin. Tiivistetysti voisin kuvata, että toisiin tutustuminen on kahden kauppa, ja siihen tarvitaan molemmilta osapuolilta avointa mieltä, eli myös sinulta.
Toiseksi rohkaisisin edelleen hakeutumaan sellaisen ammattilaisen luo, jolle voit kertoa tuntemuksistasi (lääkäri, psykologi, terveydenhoitaja...). Elämä ei ole kärsimistä varten, vaan elämää varten. Olisi mukavaa, jos rohkenisit etsimään tukea tilanteeseesi ja saisit vähitellen apuvälineitä parantaa elämäntilannettasi. Joskus suosta ylöspääseminen vaatii extrapaljon pinnistelyä, mutta sen jälkeen voi kuitenkin ylpeänä seisoa omilla jaloillaan kestävällä maalla, kun on itse tehnyt asialle jotain. Tämä voi kuullostaa sinusta turhanpäiväiseltä tilanteessa, jossa koet ettei sinulla omien kertomustesi mukaan ole motivaatiota tai halua vaivaantua ajattelemaan itsellesi valoisampaa tulevaisuutta tai et koe itselläsi olevan oikeutta saada apua. Voin kuitenkin vakuuttaa, että mikäli kykenisit hakemaan apua ja sinnikkäästi yrittäisit kohentaa elämääsi, voit yllättyä, kuinka askel askeleelta eri palaset alkaa loksahdella paikoilleen. Saatat jopa huomata tilanteesi kohenemista (ehkä hiljalleen), ja saada siitä lisävoimaa jatkaa edelleen. Kannattaa yrittää! Faktahan on, että vaikka kuinka joku saisi apua itselleen elämän synkimmissäkin kriiseissä, on kustakin ihmisestä itsestään kiinni, miten paljon hän itse saa muutosta aikaan. Osa tarvitsee apua elämänsä kasassa pitämiseen, osa selviää omin voimin, mutta mielestäni on ihan sama asia olipa tilanne kummin vain, kunhan yrittää itse parhaansa. Vinkkaan nyt joitakin keinoja, joista ehkä voisi olla apua tai sitten jostain samantyyppisestä sovellettuna.
Voisiko sinua auttaa, että miettisit joka päivä jonkin hyvän asian tai onnistumisen elämästäsi? Esim. edes sen, että pesit aamulla hampaat ja nousit sängystä ja teit jotain arkista. Ottaisit pieniä etappeja, joita kohti pyrkisit ihan arjen elämän parantamiseen. Esim. jos ottaisit tavoitteeksi käydä kaupassa ja katsoa ihmisiä silmiin reissun aikana. Sitten hiljalleen menisit esim. kirjastoon ja etsisit kiinnostavasta aiheesta kirjan tai lehden ja jäisit kahvilaan lukemaan sitä ihmistenilmoille. Totuttautuisit ensin olemaan ihmisten joukossa, vaikka omissa oloissa, mutta kuitenkin ihmisten ilmoilla etkä kotona. Yrittäisit löytää hyviä asioita (ja yksinkertaisia juttuja) joiden avulla voisit tsempata itseäsi eteen päin.
Tärkeintä mielestäni olisi se, että saisit tuuletettua ajatuksiasi. Kuullostaa nimittäin siltä, että kierrät eräänlaista kehää. Yksin ollessa ja samoja seiniä katsellessa on luonnollista, että tuntuu, että ajatukset ovat sekavia. Siksi kannatan ajatusten tuulettamista sinulle sopivalla tavalla. Yritä miettiä, mikä voisi olla sinun juttusi, tapasi edetä asian kanssa. Pohdi sitä ja yritä syrjäyttää epätoivo, vaikka se ei välttämättä ole helppoa. Laita vaikka sitten tänne taas ajatuksiasi, sillä olisi kiva kuulla miten sulla menee... :)
Oot oikeessa kierrän kai jonkinlaista ympyrää mutta siitä on mahdoton päästä pois kun tilanne on jatkunut niin kauan että en yksinkertaisesti näe siitä poispääsyä.
En juuri nää muita ihmisiä enään sillä en opiskele enkä tee muutakaan oon tavallaan jo luovuttanu ku en arvosta itseäni yhtään enään ihmisten seurassa tuntuu aina siltä että kaikki vihaa mua ja että oon vaan tiellä
tiedän tunteen mitä tarkoitat,mulla ei ole ollut pysyviä suhteita kehenkään sukulaisee ei etes vanhempii tai sisaruksiin.ollaa muutettu eri paikkoihin lapsena ja ollaa vieläki eri teillä.ihan eskarista asti mua on kiusattu ja sorkittu,ajauduin ´nurkkaan´koulussa,amikses olin yksin muutama jutteli mutta puhuu selän takana ja kiusas koulun ulkopuolel.olen nyt 23 yksinhuoltaja äiti ilman ystäviä,on kyllä näitä hyväm päivän tuttuja mutta en avaudu niille.olen myös pakollisesti käynyt pakollisesti terapiassa keskustelemassa,mutta nyt olen kokenut sen hyvänä kun olen itse äiti,en välttämättä olis tässä kirjottelemassa jos en oisi saanut puhua vaikka säästä jos ei ollu muuta asiaa.kyllä sä vielä löydät sen oman tien kulkea ja suunnan niin mäkin löysin,muutin kaupunkii johon oon aina halunnu ja sain lapsen jonka aina halusin tosin en sitä kokonaista perhettä mistä aina haaveilin,mutta olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä.
Kun luin sun viestin, mä kiinnostuin susta. Oon 19-vuotias tyttö, ja mulla on pahoja itsetuntovaikeuksia tällä hetkellä.. Voitaisko tutustua paremmin, mun sähköposti on [email protected]. Olisi erittäin mukavaa, jos vastaisit :)