Sumuista merta katselen,
se on kuin seinä harmaa.
Vain kaislat näen rantojen,
muu kaikki epävarmaa.
On meri harmaa, tumma
ja horisontti loputon.
Ja taivas yhtä kumma;
ne yhteen sulaneet jo on.
Kaukana purjehtivan laivan
sumussa näen saapuvan.
Se laiva on - ei aivan -
sen jälleen silmistäni kadotan.
se on kuin seinä harmaa.
Vain kaislat näen rantojen,
muu kaikki epävarmaa.
On meri harmaa, tumma
ja horisontti loputon.
Ja taivas yhtä kumma;
ne yhteen sulaneet jo on.
Kaukana purjehtivan laivan
sumussa näen saapuvan.
Se laiva on - ei aivan -
sen jälleen silmistäni kadotan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meri, horisontti tunnelma.
Kaikki katosi, laivakin, surullinen tunnelma.
Sopii mielentilaani. Kiitos!
ystäväni, ehkä sumuinen meri synnytti surullisen tunnelman, vaikkei itselläni sitä katsellessa ollut - no ehkä hiukan. Sekin johtui paremmin luonnon kuihtumisesta, härmästä maassa ja sellaisista asioista. Mutta totta on, että lukija näkee runossa herkimmin niitä aineksia, jotka liittyvät omaan mielentilaan. Kiitos kommentistasi!
siirryin utuiseen rauhan rantaan
haluni viipyä kasvaa
uteliaisuuteni herää
esiin sukeltaa - mitä
kerro jatko Tee.
Olet oikeassa siinä, että runo jättää asioita avoimeksi. Toisaalta se, näkyikö sumusta laiva, kivi vai joutsen, ei ehkä ole niin tärkeää. Kaikki oli mahdollista. Kirjoitin kyllä alunperin neljännenkin säkeistön, mutta kuten usein käy, jokin säkeistö on kokonaisuuden kannalta parempi jättää pois, sisällön kärsimättä.
neljäs säkeistö olisi paikallaan
runo kaipaa lopetuksen
olet viimeaikoina kirjoittanut hienoja lopetuksia runoihisi
Tuskinpa tähän runoon tulee enää muutosta, mutta kiitos silti mielipiteestä ja kiitoksestakin. Totta kyllä on, että runo vaatii jonkinlaisen lopetuksen, ettei se vain "sammu". Yritän muistaa asian.
Sumussa on jotain rauhoittavaa, meren tummuudessakin...näkyvissä lähellä olevat asiat, tulevaisuus antaa vielä odottaa, ei paljasta itseään. Luonto rauhoittuu vähitellen talvea varten, jotta jaksaa sitten taas uuteen kevääseen. Itse syksyn lapsena pidän näistä "syksynharmaista" maisemista ja jotenkin varmaan sitten siihen kuuluvasta alakulostakin. Pidän näistä kolmesta yhteensulautuvasta kuvasta jotka runosi nostaa mieleeni.
On vuodenaikojen suhteen ainakin kahdenlaisia ihmisiä, syksy- ja kevätihmisiä ja kyllä minäkin taidan kallistua syksyn puolelle. Mikä siihen sitten onkin syynä. Ehkä kuitenkin syksyn levollisuus ja kauneus yhdessä ja mielentilana täyttymys ja haikeus samalla kertaa.
Jos on syntynyt tasaiseen maisemaan, jopa siinä näkee sellaisia kauneusarvoja - sumun läpi kuultavia kaukaisia latoja tai puita, sinertävää metsän raitaa tai merta - ettei vaihtelevampaan maisemaan syntynyt näkisi niissä mitään erikoista tai kaunista. Ehkä maisemaan vain tarvitsee kasvaa. Syksyynkin.