Isä kuoli ja minä jäädyin sisältä

Minulla on käyny vähän samoin. Isäni kuoli kun olin 12v (nyt olen 16v). En itkenyt yhtään, en hautajaisissa enkä missään muualla ja muut ihmetteli miksi. En myöskään ollut pois koulusta kertaakaan. Tunsin kyllä sisälläni surua, mutta en vain pystynyt näyttämään sitä. Pikkuhiljaa tein surutyötä ilman kenenkään apua. En halunnut puhua kenenkään kanssa asiasta, kuuntelin vain musiikkia ja tein asioita jotka sai ajatukseni muualle. Jossakin vaiheessa sitten kun taas ajattelin isäni kuolemaan, huomasin miten olin päässyt siitä yli ja vähitellen sain normaalin elämän raiteilleen. Tämä aika vei siis itselläni joitakin viikkoja. En tiedä sitten olisiko se helpottanut puhua asiasta jollekkin toiselle, mutta en vain itse siihe kyennyt.

Mutta anyway, tsemppiä sulle, siihen ei ole ehkä muuta lääkettä kuin aika.

.

sinä suljet tunteet sisällesi jotenkin, etkä anna niiden tulla ulos, vaikka pitäisi. Niitä ei saisi tukahduttaa; se on haitallista henkiselle tasapainolle. Jos tunteita ei käsittele, niillä voi olla negatiivisia vaikutuksia koko loppuelämän ajan.
Sinun pitää yrittää itkeä, vaikka ajattelemalla yhteisiä muistoja. Käsittelemällä tunteet pois, voit elää taas normaalisti ilman mitään tyhjyyden tunnetta.

Tuo on varmaan kamala tunne. Minulta ei ole kuollut yhtään läheistä paitsi koira ja hamsteri, mutta itkin niidenkin kuolemassa. Voi olla, että päästit isästäsi irti liian nopeasti. Sen takia et itke ulkoisesti, vaan sisäisesti. Otan osaa kyllä isäsi kuolemasta. Mutta älä ikinä päästä jonkun kuolemasta niin nopeasti irti, ja avaa kaikki muistosi sydämmestäsi. yritä edes, mulla se on aina auttanut.

Voisi olla ihmisen keino suojautua jotain yllättävää tapahtumaan vastaan. Et ole valmis käsittelemään asiaa.
Se tulee aikanaan kun olet valmis siihen itsestään. Pakolla ai voi alkaa tuntea jotain. Ehkä tila on shokin kaltainen tila. Joskus se voi tulla myöhemmin esiin ja purkautua silloin tai jäädä että asia jää siihen.
Mutta voit alkaa elää normaalisti myöhemmin ja tunteesi ja aistisi ikäänkuin "palaavat" takaisin.
Ihminen käsittelee asiat omalla tavallaan. Jos tuntuu siltä asia hyvä käydä läpi jonkun luotetun kanssa.
Tsemppiä ja valoisuutta elämääsi. Miltei samoin kokenut .

Kirjoituksesi tuntemukset kuulosti tutulta.
Vuosia sitten kun isoisäni kuoli, mulle kävi aivan samoin. Koko muu perhe itki ja näytti surunsa, minä en. Isoisäni oli mulle maailman tärkein ihminen eläessään, ja mulla on hänestä enimmäkseen pelkkiä hyviä muistoja. En muistaakseni itkenyt edes hautajaisissa. ei vaan tuntunut siltä.
Jossain vaiheessa aloin jo ajattelemaan, että olenko täysin tunteeton ihminen. Jälkeenpäin kun ollaan käyty esimerkiksi haudalla niin muut itkee, minä en.
Kuitenkin välillä aina tulee vielä vuosienkin päästä tilanteita, että joku asia muistuttaa ja laukaisee tunneryöpyn, silloin itken. Ihmisillä on vaan niin erilaisia tapoja surra ja käsitellä läheisen ihmisen menetystä.

Voimia sulle.

Mä olin jo ehtiny muuttaa kotoa ja poliisit tuli kertomaan että isä on kuollut. Shokki ja sellainen täysi ymmärtämättömyys iski päälle. Isä oli mun yksinhuoltaja, ja tavallaan meillä oli läheiset välit tavallaan ei. Mä luulen pärjääväni asian kanssa aika hyvin, mutta sun ei tarvi olla yhtä vahva.

Suosittelen lämpimästi että menet ihan ammattipsykologin puheille ja kerrot miltä tuntuu ja että et osaa puhua kavereille ja perheelle. Sun on pakko saada sitä oloa pois jotenkin. Mulla oli läheiset ihmiset joiden kanssa puhua ja se autto varmasti.

Luulen, että päälllä on vielä kieltämisen vaihe. Kyllä se siitä

Minä köysin kihlattuni kanssa isäni kuolleena omasta sängystään noin 3kk sitten. Minä elvyytin ja soitin ambulanssin, mutta mitään ei ollut tehttävissä. Olin ollut kotona kun isäni oli kuollut, juttelimme aamulla ja lähdimme kihlatun kanssa kauppaan isäni meni nukkumaan, äitini oli töissä. Tulimme kaupasta ja kurkkasin ovelta ja näin isän nukkuvan (ehkä hän ei enää hengittänyt silloin, mutta sitä en voi koskaan tietää). Söimme ja katsoimme telkkaria kunnes sanoin kihlatulle katsotko hengittääkö isi (hänellä oli sairauksia ja oli sairauslomalla) Kihlattu huusi minua ja sanoi että' minun kannataa tulla katsomaan, isäni oli sininen ja ilmiselvästi kuollut.. En toivo kenellekkään samaa että löytää vanhempansa kuolleena tai joutuu elvyyttämään heitä. Minä hoidin ihmisten kanssa puhumisen ja soitin äidille töihin ja joudun kertomaan puhelimessa mitä oli tapahtunut. Isäni vietiin ruumispusissa pois..Muistan kun minulle sanottiin että voi käydä hyvästelemässä hänet kun olin kaatumaisillaan itkien lattialle, kihlattu piti minua pystyssä.. kun äiti tuli kotiin sen jälkeen en ole itkenyt joudun hoivaamaan äitiäni ja olemaan hänen tukenaan. Hänelle se on vaikeampaa..

Normaalia koska itsellä kuoli isä vuonna 2006 mutta oli jo yli 70v ja silloin olin 46v mutta silloin kun vanhempani täyttivät 60v niin muutin ajatusmailmaani niin että joku päivä heistä aika jättää ja olin valmistautunut siihen noin 10 vuotta ja surin omalla tavallani ja omalla systeemillä. hautajaisissa oli vähän orpo olo ja se meni ohi ja pystyin jätkamaan elämäänin ihan normaalisti. Sinulla jossain vaiheessa voi tulla suru läpi mutta kaikki aikanaan mutta älä suljeudu kokonaan ja jatka elämääsi niin hyvä tulee. Ihmiset surevat ja toimivat läheisen kuolemantapauksessa omalla tavallaan ja itse tietään mikä on paras taoa. Äitini elää vielä ja täyttää ensiviikolla 77v ja kyllä olen hänen kuolemaansa vailmistautunut kohta 20 vuotta ettei tule yllätylsenä mutta kaikki toimii tavallaan.

tulee pintaan myöhemmin, ehkä jossain tilanteesa ku vähiten niitä odotat, tai sit pyrit peittämään ne... olet ehkä jonkilaisessa shokissa... anna tunteiden tulla sit ku ne tulee.. pahinta silloin mitä tehdä et piilottaa....

Hei!

Olin itse 17 kun äitini kuoli syöpään. Hän tosin sairasti vuoden ajan ennen kuolemaansa. Sinänsä ei ole verrannollinen sinun tilanteesi. Suru vie aina aikansa ja itsellänikin vei vuosia ennenkuin pystyin käsittelemään sitä. Toivotan voimia sinulle ja kuten joku kirjoittikin anna itsellesi aikaa käsitellä tätä asiaa. Kun on aika asioiden käsittelyyn tiedät sen itse.

Jokainen ihminen käsittelee suru asioita omalla tavallaan. Joillakin se on keskustelu joillekin joku muu.

mutta äidin kuoltua yllättäen mulla meni hautajaisiin asti aika lailla sumussa. Sitä ennen ei tullut kyyneltäkään, mutta kirkossa arkun ääressä ei itkusta tullut loppua. Olin silloin reilu parikymppinen. Kyllä ne tunteet sieltä nousee esiin, niin suru kuin rakkauskin.

Jokainen meistä käsittelee surua erilailla. En näkisi aihetta huoleen. Itselläni ensimmäinen vuosi oli pahin ja pääosin käsittelin suruni itsekseni. Sain pitää isää kädestä kiinni, kun hän siirtyi ajasta iäisyyteen. Ei itkun määrällä mitattuna, mutta luopuminen oli rankkaa.Luin paljon kuolemaan liittyvää kirjallisuutta mm. Portti elämän jälkeen. Sain siitä apua ja lohtua.

Lämpimiä ajatuksia sinulle lähettäen!

Ystäväni, et sinä ole yksin tunteinesi ja kokemuksinesi. Kyseessä on eräänlainen itsesuojelumekanismi. Minä olen itse varsinainen itkupilli, mutta oman isäni kuoltua pari vuotta sitten reagoin ensin juuri noin, ja se tuntui kamalalta, kun en saanut surua ulos. Kyseessä on eräänlainen shokkivaihe. Suru tulee luonnollisena reaktiona myöhemmin. Älä tunne syyllisyyttä. Olet kovin nuori ja juuri kokenut raskaan menetyksen. Jos siltä tuntuu, käy vaikka juttelemassa jonkun ammattiauttajan kanssa asiasta. Onko sinulla ketään perheesi ulkopuolista läheistä, jonka kanssa mahdollisesti jutella asiasta ja käydä sitä läpi.

Voimia ja rohkeutta sinulle. Otan sydämestäni osaa menetyksesi johdosta.

Ensiksi tahdon sanoa sinulle osanottoni isäsi poismenon johdosta! Olen itsekin menettänyt isäni vakavan sairauden jälkeen. Vaikka hänen lähtönsä oli odotettavissa, oli se viesti sittenkin järkyttävä. Isä on poissa eikä koskaan palaa. Minusta tuntui kuin sisälläni olisi ollut suuri tyhjä alue ja hiljaisuus täytti maailmani vaikka kesäinen linnunlaulu soi huumaavana kotikoivikossa. Suru on sellaista jota on vaikeaa kertoa. Toiselle se on helpompaa toiselle vaikeampaa. Minulle jouluaatto hautausmaalla on ollut hyvin puhutteleva siinä isän haudalla kun sytytän kynttilät palamaan. Vaikka hänen poismenostaan on jo kohta neljäkymmentä vuotta, se aika ajoin tuo silmiini kyyneleet. Minua ainakin on lohduttanut ne hyvät muistot ja elämän ohjeet mitä sain oppia häneltä. Ne ovat sellaisia aarteita joita on hyvä vaalia, sillä niistä saa voimia. Kysyt tuossa kuinka selvittiin isän menetyksestä ja siitä surusta. Hyvien muistojen muisteleminen ja yhteiset valokuvat ovat hyvä linkki myös niihin hyviin hetkiin isän kanssa. Et ole mitenkään tunteeton, vaan syvästi järkyttynyt nuori. Toivotan sinulle siunausta ja voimia päästä tässä elämäntilanteessa eteenpäin.

Ensinkin. Syvimmät osanottoni.

Et todellakaan ole tunteeton, päinvastoin. Sinulla on syviä tunteita, todella syviä. Se mitä tunnet ja koet on juuri sitä että käy niin isoja asioita läpi. Sanoisin tilaasi shokiksi. Tunteet on jääneet sisälle. Päästä irti!

Mä muistan et kun mun isä sairastu, reagoin just noin: mä jäädyin sisältä, en osannu itkeä ja vetäydyin pois perheen parista. Mä oon jälkeenpäin ymmärtäny, että olin shokissa. Kyllä mullakin se itku tuli mut vasta myöhemmin, mä menin esim. seuraavana maanantaina kouluun, kun tieto tästä sairastumisesta tuli edellisen viikon perjantaina.

"Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan."

http://www.kriisikeskussjk.fi/suru.htm

Yllä oleva sitaateissa oleva pätkä on tuosta linkistä, kohdasta suru. Sä olet mun nähdäkseni selvästi vielä tässä shokkivaiheessa, et siis ole tunteeton, kamala tai kylmä ihminen. Olet inhimillinen nuori ihminen, kuka on just menettäny isän ja se tieto on niin musertava, et sun pääkoppas suojelee sua järkytykseltä. Niin yksinkertaista se on noin tiedon tasolla. Lue vaikka nuo surun vaiheet läpi aina välillä, niin sä tajuat missä vaiheessa sä olet. Älä kiellä mitään tunteita, sulle voi nousta vaikka mitä tunteita mieleen mut älä sulje niitä pois, sulle voi nousta myöhemmässä vaiheessa jopa vihaa et miks sun isä jätti sut mutta tunne sekin rauhassa pois.

Tärkeintä olis ettet jää surutyön kanssa yksin, puhu näistäkin tunteista mitä nyt on vaikka sun perheelle. Sano sun äidille ja veljelle, et sä et voi tuntea mitään, sä olet sisältä jäässä etkä osaa itkeä. Ehkä sun äiti näkeekin sen muttei halua pakottaa puhumaan, vaarana on se et jos ette kuitenkaan koskaan ota asioita puheeks niin te etännytte toisistanne, joten rohkaisen puhumaan. Mä tiedän mistä puhun, koska mull aja mun äidillä oli vuosia isän sairastumisen jälkeen ettei me puhuttu mistään vakavasta. Vaikka mun isä selvisi, niin mun äidille jäi shokki vuosiksi päälle, koska se ei saanu mistään apua. Me kaikki vaan surtiin omissa kopperoissamme, eikä puhuttu. Sen muurin murtaminen on yhä kesken, vaikka kaikesta on jo melkeen 20 vuotta aikaa.

Älä siis jää yksin, äläkä sulkeudu yksinäisyyteen, vaan sano ees se ettet osaa surra, et sä oot shokissa. Jos on vaikeeta alottaa puhuminen äidille ja veljelle, niin mene vaikka koulun terveydenhoitajalle, tärkeintä on et puhut.

Ja mä otan todella sydämestäni osaa sun isän poismenoon, vaikken sua tunnekaan. SUn isä kuoli liian nuorena ja sä menetit isän liian nuorena. Voimia ihan hirveesti tähän surutyöhön ja siihen prosessiin mitä se sussa aiheuttaa. Voimia koko teidän perheelle. Kirjoitatko tänne, jos jaksat, vielä mitä sulle kuuluu, et ootko päässy surussasi eteenpäin. Mutta ennenkaikkea voimia sulle jaksaa eteenpäin.

Hei Jannikaa,

Kertomasi perusteella luulen sinun olevan shokissa. Se on ihan normaalia. Isäsi oli sinulle todella läheinen ja rakastit häntä paljon. Menetys voi olla niin suuri, että mielesi sulkee sen pois. Kyyneleet tulevat kyllä ajallaan - silloin kun on niiden aika. Älä syyllistä itseäsi, äläkä ajattele olevasi kylmä. Erilaisia tapoja käsitellä suru on yhtä monta kuin erilaisia ihmisiä. Jokainen meistä elää ja käsittelee surun omalla tavallaan. Läheisen menetys on iso muutos kenen tahansa elämään, puhumattakaan siitä miten raskasta se on herkässä iässäsi.

Otas siis lämpimästä neuvostani vaarin ja ota aikaa. Elä päivä kerrallaan, kuulostele miltä sinusta tuntuu, mutta älä missään nimessä syyllistä itseäsi. Kaikelle on oma aikansa. Kun kyyneleet sitten joku päivä tulevat, silloin itket ja suret taas toisella tavalla. Nyt suret tiedostamattasi, huomaamattomasti ja hiljaa. Se on sinun tämänhetkinen tapasi surra. Vaikkei sinua nyt haluta puhua veljellesi tai äidillesi, älä kuitenkaan työnnä heitä pois. Sano reilusti, että nyt en pysty puhumaan, mutta myöhemmin kyllä. He kunnioittavat pyyntöäsi. Rakasta niitä läheisiäsi, jotka ovat lähellä ja läsnä.
Lämmin osanotto suruusi ja lämmin halaus

Lähdössä eilen,lähdössä tänään ja aina matkalla kotiin.

kuule,minä vähän eppäilen ,että olet sokissa,ja se estää tunteiden ikmaisun.ajasta ,mitä sokki kestää on hyvin yksilökohtainen. on aika nauraa on aika itkeä. itse olen ollut pelastusalaalla töissä n.20 v. ja muistan ,kun isäni kuoli 22.12.3003 ja itse annoin suusta suuhun japainalluselvytyksen,mutta tuloksetta. äitinilin kuoli n.4 v. sitten , en silloin pystynyt itkemään,samoin ne menetykset työelämässä. mutta tulee aikoja ,aika jolloin itku,ikävä ja kaikki siihen liittyvä tulee,anna silloin itkun tulla ja surun mennä.nytkin kuunnellesaini erisc claptonin laulua 2HOLY MOTHER2 itken ,tai Whitney Houstonin "I will always love you" esim itku tulee,mutta mie annan sen tulla .kaikella on oma aikansa ja paikkansa! älä syyyllistä itseäsi,kyllä elämä huolehtii niin ilosta ,surusta tai siltä väliltä. voi kuinka olisi halu sinulle kirjoitella omista kokemuksistani,jos se ois mahollista. ole ihminen ja koe olevasi kehittyvä ihminen ja muista kaikella on oma aikansa. rohkaisua sinulle t.Seppo

itselle kävi vähän samoin kun ukkini kuoli vuosi sitten. vasta hautajaisissa pystyin itkemään. sen jälkeen olen itkenyt aina joskus kotona yksin ollessani ikävääni. youtubessa on tämmönen kappale ku`minä olen muistanut` by kim lönholm tai jotain sinne päin oli toi solistin nimi. sitä kuunnellessa alkaa muistella kaikkee mitä on yhessä tehty. tsemppiä.

Olisiko mahdollista, että äitisi olisi vajonnut suruunsa niin vahvasti, ettei kykene tukemaan sinua aidosti? Hän on siis sanonut, että voit olla pois koulusta ja kysellyt oloasi, mutta pystyt varmasti aistimaan, jos hän on kuitenkin jollain tavalla etäinen ja ikävä sanoa mutta "itsekäs" omassa surussaan. Vaikka äidilläsi on valtava suru, niin hänen tehtävänsä on kaikesta huolimatta tukea teitä lapsia. Tähän hän ei nyt kuitenkaan pysty riittävän hyvin. Äitisuhteesi on nyt kaiken lisäksi korostunut ja esille on voinut tulla uusia puolia suhteessanne, kun isäsi ei ole enää ottamassa arjen tilanteissa ehkä ratkaisevaakin paikkaansa.

Mikäli tässä ajatuksessa on hitunenkin perää, niin hakeudu terveydenhoitajan vastaanotolle ja kerro, että äitisi ei kykene tukemaan sinua ja olosi on tunteeton. Ilman aidosti kuuntelevaa aikuista tunnet olevasi yksin maailmassa ja itsesi suojelemiseksi syväjäädytät tunteesi. On mahdollista, että tulevaisuudessa joudut kantamaan äitisi taakkaa kotitöissä ja tunnetasolla. Se ei kuitenkaan ole sinun varsinainen tehtäväsi. Sinun tärkein tehtäväsi on kasvaa, kehittyä ja itsenäistyä. Jos lähipiirissäsi on muita läheisiä aikuisia, kuten vaikka äitisi vanhemmat, niin voisitko mennä yksin heidän luokseen joskus iltaa istumaan? Joku aikuinen, joka on ollut isällesi hieman etäisempi, saattaisi kyetä näkemään tilanteen paremmin sinun näkökulmastasi.

Muista että oma hyvinvointisi menee kaiken muun edelle. Tunnustele tunteitasi arkisissa tilanteissa. Ne ovat kuin kompasseja, esim. jos tuntuu pahalta - sinulle on ehkä tehty pahaa. Sinulla on oikeus tehdä valintoja tunteidesi antamien merkkien pohjalta esim. valita henkilöt, kenen lähellä tunnet olosi hyvinvoivaksi.

Tuo mitä kerroit on sinun oma suojautumiskeino selviytyäksesi tilanteesta..tiedän esim. omalta kohdaltani kun tyttäreni syntyi keskosena ja todettiin sydänvika oli itsekkin täysin tunteeton..en tuntenut surua en iloa mistään vaan suoritin arkea "laput silmillä"..aika on tehnyt tehtävänsä ja asiat on voinut käsitellä matkan varrella!Ymmärrän tunnetilasi mutta on hyvä että itsekkin tiedostat käyttäytymisesi koska silloin voit vaikuttaa asioihisi.Puhuminen on kuitenkin se tapa millä asiat saa järjestyksen mutta kaikki vie oman aikansa..sinulla myös ja mitä se on ei voi tietää?

Hei!
Olin 4-vuotias kun äitini kuoli. 15-vuotiaana sain kuulla, että äiti oli tappanut itsensä. Ei ollut kuulemma halunnu minulle sellaista elämää että oma äiti on narkomaani. Tänä päivänäkin, 11 vuotta sen jälkeen, mietin mitä tein väärin, vaikka olin niin nuori. En ole koskaan käynyt ammattiauttajalla, mutta suosittelen sinulle lämpimästi. En ole koskaan käsitellyt kunnolla tunteitani. Saan paniikkikohtauksia ja itken ihan turhista asioista. Kaikki ihmiset ajattelevat, että onpa tuo reipas ja iloinen tyttö, mutta kukaan ei tiedä mitä oikeasti tunnen.

Käy tunteesi läpi ja yritä päästää edes jollaiseen tasapainoon niiden kanssa. Itse vieläkin odotan sitä päivää että olen "sujut" koko asian kanssa.

Voimia sinulle.

Voi Jannikaaa, voi sinua. Otan osaa suruusi. Muista : sinulla on oikeus surra isääsi niin kuin sinusta parhaalta tuntuu. Itse menetin äitini lähes 25v sitten, vaikka tiesimme hänellä olevan aikaa korkeintaan pari vuotta, kun kuolema tapahtui, menin aivan lukkoon. Kuljin itseeni käpertyneenä ympäriinsä ja lähipiiri yritti saada puhumaan ja itkemään, mutta kun ei itku tullut, ei sitten millään.
Hautajaiset menivät kuin surussa ja aika kului.... lopulta reilun ½vuoden kuluttua, ajatuksissani kerroin äidille jotain asiaa ja yhtäkkiä tajusin, ettei häntä enää ollut...Kauhea itkuryöppy tuli ja sen jälkeen kaikenmoiset pienet asiat toivat hänet mieleen ja taas tuli itku... Pikku hiljaa aloin saada kiinni elämästä lähipiirin antaessa minulle tilaa surra omalla tavallani. Viimein kävin hyvästelemässä äidin haudalla ja kerroin ikäväni siellä.....
Vielä nykyisinkin saan itseni sanomassa itselleni "pitää kysyä/kertoa äidille" aika ajoin, mutta suru on erilaista - se on sen myöntämistä, että kaikki on vain lainaa ja joskus jossain ehkä tavataan - kuka tietää...
Jaksamista sinulle ja voimia surra surusi.

Ei ole ihme, että tuollaisessa tilanteessa sinusta noin tuntuu. On hyvä, että olet pystynyt purkamaan ajatuksiasi ja tunteitasi edes näin netin kautta. Itselleni on myös tuttu tunteesi. Olen ollut aina huono kertomaan tai keskustelemaan tunteistani. Kirjoittamisen lisäksi (jotka joskus revin) menin yksin metsään vaikeaa asiaa ajattelemaan.
Helpompi on niillä, jotka pystyvät tapahtumaa toisten kanssa käsittelemään.
Tämä netti on paikka, josta löytyy myös ohjeita traumaperäisen stressin hoitoon/ itsehoitoon. Kokeile googlen hakua. Sieltä löytyy monenlaista tietoa aiheeasta.

Tuo on täysin normaali reaktio toisilla ihmisillä raskaan surun kohdatessa. Toiset purkaa surun itkemällä, toiset vetäytymällä. Mielestäni kumpikin tapa on ihan oikein ja itse olet myös tiedostanut omat tunteesi ja ajatuksesi, ja se riittää tällä hetkellä. Jos sinusta tuntuu omituiselta, niin voithan aina sanoa äidillesi ja veljellesi, että sinusta tuntuu omituiselta kun et osaa itkeä ja että haluat käsitellä asian omalla tavallasi. Uskoisin kuitenkin että he ymmärtävät että sinä suret sisimmässäsi yhtä lailla kuin hekin, vaikket näytä sitä ulospäin. Ja kuten tuossa jo aiemmin kirjoittajat sanoivat, olet ehkä jonkinlaisessa sokissa ja suru purkautuu sitten aikojen kuluttua.

Itse synnytin kuolleen lapsen joitakin vuosia sitten ja reaktioni oli kutakuinkin sama kuin sinulla. Lähipiiri oli järkyttynyt ja yritti kovasti olla tukena ja keskusteluapuna, mutta en huolinut sitä, pää pystyssä ja hammasta purren vaan pakotin itseni palaamaan normaaliin arkeen ja ajattelemaan muita asioita. Ja silti tunnistin surun ja hämmennyksen sisälläni. Vasta nyt vuosien päästä olen pystynyt itkemään menetettyä lasta ja kaipaan häntä usein ja pystyn myös tuomaan surun ja menetyksen vihdoin julki.

Toivon Sinulle Voimia suuressa surussasi ja yrittäkää toinen toisianne tukea. Te kaikki tarvitsette toisianne.
Sureminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.
Pahimman surun jälkeen elämä jatkuu, mielen täyttävät muistot, suru hellittää otettaan. Surun jälkeen alkaa uuden elämän opetteleminen. Elämän, josta yksi rakas on poissa.
Suru on luonnollinen tapa reagoida menetykseen. Sen läpi on työskenneltävä ja sitä on ymmärrettävä jotta pääsemme eteenpäin. Rakkaus, ilo ja suru ovat limittäin.

Äitini kuoli syöpään ollessani 13. Isää ei perheessäni ole ollut joten jäin ns. orvoksi, toki huoltaja tuli mulle perheen sisältä jotten joutunut kotoa pois muuttamaan. Mutta äitini sairaus kesti pitkään ja sen vuoksi ehkä olimme jo valmistautuneet hänen poismenoon. Enemmän itkin kun lemmikkini piti lopettaa, mutta se tulikin yllätyksenä ja oli hieman erilainen asia. Toki äitinikin oli rakas, mutta se rakkaus oli erilaista kuin rakkaus lemmikkiäni kohtaan. Lemmikin kanssa tuli leikittyä, paijailtua ja touhuttua paljon, se yhteys lemmikkiin oli syvempi koska lemmikkiin oli tullut kiinnyttyä äidin sairauden aikana enemmän kuin äitiin. Esimerkiksi äidille olisi ollut paljon pahempi juttu se että jos oma lapsi olisi sairastunut syöpään, se olisi paljon pahemmin satuttanut kuin lemmikin menettäminen. Kaikki riippuu suhteesta kuolleeseen perheenjäseneen. Jos joku kaukainen isovanhempi kuolee jota ei edes tunne kunnolla, niin se ei kosketa välttämättä yhtään.

Toki äidin kuoleman jälkeen juhlapäivät eivät tuntuneet juhlapäiviltä eikä koulun äitien- tai isänpäivien ohjelmisto ollut mieltä ylentävää, joten lintsasin ne päivät aina loppuajat koulusta. Ja jätti nuo ajat paljon arpia ja vaikuttivat omaan kasvuun, nyt olen 21 eikä vieläkään kaikki asiat ole kunnossa. Olin jo moniongelmainen noina aikoina joten ei ole helppoa ollut tässä vuosien saatossa. Itsekkään en näytä tunteitani, olen kylmäsydämisemmästä päästä. Mikään asia ei tunnu niin pahalta ettenkö kestäisi kohdata sitä, se kylläkin lisää ahdistustani mutta olen sen verran sulkeutunut että päätän olla itkemättä tai surematta ja kerään itseluottamukseni jotta voin jatkaa eteen päin. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olin koko kouluaikani koulukiusattu ja siksi ongelmia on edelleenkin. Ei ammattia, ei perhettä, ei ystäviä. Olen itsenäinen, olen vapaa, olen sairas ja työkyvytön. Myöskin perheen vanhoollinen ilmapiiri on lisännyt ongelmiani ja pahentanut asioitani entisestään. Olen ollut jo vuosia yksinäinen ja tiedän etten tule saamaan ongelmiani selvitettyä niin paljon ajoissa että saisin korjattua asiani, joten olen hyväksynyt yksinäisyyteni ja syrjäytymiseni. Aikani kuluksi luen keskustelupalstoja ja pyörittelen asioita mielessäni että missä meni vikaan. Minulla oli loistavat näkymät peruskoulun jälkeen mutta ongelmat hyökkäsivät heti sen jälkeen silmille. Osa ongelmistani on minunkin syytä, en voi sitä kieltää, mutta suurimman osan ongelmista on aiheuttanut koulu ja perhe. No, en voi asioille enää mitään. Eläkepaperit ovat kai pian edessä ja Suomen valtion kansalaiset maksavat omien kansalaisten aiheuttamista ongelmista pian loppuelämäni toimeentuloni.

asioihin ja puhumiseen palaa ajan kanssa.

On kuollut molemmat vanhemmat ollessani lapsi. Hyvä edes jos pystyt kirjoittamaan. Sekin auttaa. Ei tarvitse aina puhua. Puhuu sitten kun pystyy. Kirjoita surustasi tai isästäsi pura se vaikka alkuun niin jos tarvetta on. Kaikki suree eri tavalla. Minulle auttaa kirjoittaminen se on tavallaan omaa terapiaa.

Todella ikävää kuulla, mitä sinulle on tapahtunut!! Otan osaa suruusi ja lähetän samalla oikein suuren voima/rutistushalauksen!!
Kuulostaa selvästi siltä että olet jonkinlaisessa shokissa tapahtuneesta ja nuo kaikki kertomiset kun mikään ei tunnu missään on selviä masennuksen oireita.
Mielestäni kovin tärkeää olisi mennä juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa, juuri noista sinun tunteistasi ja ajatuksistasi. Kertoo jo paljon tämäkin, kun kirjoitit tänne. Olet tavallaan huolissasi ja ihmeissäsi siitä, miksi mikään ei nyt tunnu miltään ja miksi ei tapahtunut saa sisälläsi liikkumaan mtn..
Uskon myös samalla tavoin, kuten jotkut muutkin, että kylläs e itku vielä tulee..
JA olis tärkeääkin, että vielä joskus pystyt näyttämään ja päästämään kaikki tunnetilat ulos, sillä se helpottaa ja puhdistaa..Tuollaiset kokemukset jättävät suuren arvet ja jopa traumoja voi jäädä.
Välitä itsestäsi ja tulevaisuudestasi ja mene ihmeessä jonkun kanssa juttelemaan. Saat varmasti vastauksia niin monille kysymyksillesi ja tunnetiloillesi. Ja koitahan yrittää päästä takaisin sihen läheiseen kontaktiin äitisi ja veljesi kanssa, vaikka se ei olisi helppoakaan!! Teitä kaikkia, koko perhettä on kohdannut tosi suuri ja ikävä tapahtuma, läheisen yllättävä menetys ja todella tärkeää olisi saada nyt tukea läheisiltä, teistä jokainen sitä tarvitsee, tuntee sitä sitten iste tai ei, tarvitsevansa.
Koitahan jaksaa ja PALJON voimia sulle ja teille kaikille sinne!!

Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olet kokenut todella järkyttävän tapahtuman, mikä joillain ihmisillä toimii juuri noin, tunteet ovat jumissa, jäätyneet, on vaikea tuntea oikeastaan yhtään mitään. Minulle on käynyt samalla tavalla, mutta ei varsinaisesti isän kuoleman takia, se oli vain suuri helpotus. Minulla kävi niin, että raskaita asioita tapahtui vähän pitemmän ajan kuluessa useampi, oli rakkaan isoisän kuolema, mutta oli paljon muutakin vastoinkäymistä. Melko tarkalleen vuosi isoisän kuolemasta, jota mielestäni surin ihan tunteita ja kyyneliä vuodattaen, alkoi paniikkikohtaukset, sydämentykytykset, uniongelmat jne. ja lopulta romahdin. Siitä on nyt kulunut parikymmentä vuotta enkä koskaan ole palannut entiselleni. En oikein tiedä, mitä tein väärin, missä vaiheessa olisi pitänyt sitkeästi hakea ja miten paljon millaista apua ja miksi se saamani apu ei riittänyt tai ollut mulle sopivaa. Ehkä liika oli vain liikaa. Vuosien mittaan tunteet ovat palanneet, tosin yritän välttää kovin suurta heittäytymistä niiden valtaan, se vain tuntuu epämukavalta tai ei-oikealta. Minua auttoi lemmikki, kissa joka käytännössä piti minut ihmisenä ja hengissä, ja nyt olen vasta viime vuosina saanut isoimmat mustat möykyt selvitettyä, mikä on helpottanut vähäsen elämää ja olemista. Sinulle antaisin neuvon, että yritä purkaa isäsi kuolemaan liittyviä ajatuksia ja tunteita niin paljon kuin mahdollista. Nimittäin ei kannata päästää sitä krooniseksi. Ainakin mun elämä on ollut niin kauan pilalla, ajattele miltä sinusta tuntuisi katsella taakse vaikka kymmenen vuoden jaksoa, johon ei mahdu yhtään valopilkkua, ei yhtään mitään, ei mitään. Mun ystävät eivät halunneet kuunnella, he sulkivat korvansa. Näytin kerran yhdelle ihan vaan isoisän hautajaiskutsua ja hän kiirehti sanomaan, ettei halua puhua aiheesta yhtään. Hän oli ilmeisesti jutellut asiasta etukäteen erään toisen ystävän kanssa, joka kertoi mulle ihan ilman hautajaiskutsun vilauttamista, ettei häntä kiinnosta kuulla. Eräälle toiselle ystävälle kerroin, että minut raiskattiin väkivaltaisesti ja olen nyt ihan paniikissa enkä (siinä ensishokissa) tiedä mitä tehdä. "aha, joo, no kai se siitä" ja vaihtoi kiireesti puheenaihetta. Jotkut ihmiset eivät vain halua puhua ikävistä asioista, ja se heille sallittakoon, mutta ovatko he ystäväihmisiä vai mitä. Minun olisi pitänyt saada puhua ja purkaa, mutta en löytänyt kuuntelijaa ja aika pian kuvioista katosi suurin osa ihmisiä, kun en ollut enää sellainen kiva kuin olin joskus ollut. Elämä muuttui kokonaan ihan muuksi kuin mitä se oli ennen ikäviä tapahtumia, sellaiseksi mistä en voi sanoa pitäneeni, olen vain kärvistellyt päivästä toiseen. Toivon, että sinä löydät jonkin purkautumiskanavan ja pääset yli tästä ptsd:stä jatkamaan elämääsi niinkuin pitääkin! Sillä toivon, että sinä teet kaiken paremmin kuin minä tein, pelastat itsesi elämälle.

itku tulee kun sen aika on. mun vanhempi tytär itki mutta nuorempi ei, hän vain istui ja puristi huulensa tiukaksi. he olivat 10 ja 12v. kun ns. isäpuolensa kuoli. tää silloin 10v. myöskin jäätyi. aiemmin iloinen ja ns.norm.lapsi mutta asiat jätti jälkensä ja edelleen sulkeutunut vaikka aikaa jo 13v. pelkään ja suren hänen puolestaan mutta suuttuu jos yritän puhua asiasta. toivon vaan että aika parantaa kun en muutakaan voi. voimia sinulle nuori ihminen, ymmärrän surusi.

Pahoittelut isäsi poismenosta.

Asiahan on niin että tässä ketjussa kirjoitetaan paljon löperiä.

Voi olla shokki, voi kehittyä traumaksi jne., mutta todellisuduessa olet vain tekemisissä sen kanssa että olet etäännyttänyt itsesi suhteestasi sekä muistoistasi isään koska tietoisuutesi pyrkii käsittämään koko asian kauttaaltaan. Rutiinien jatkaminen viittaa että pyrit pitämään maailmasi "eheänä" kuten ennenkin joka vakaasti on järkkynyt.

Jokaisen prosessit ovat erilaisia surunkin osalta. Sinun ei tarvitse tuntea surua. Olet tekemisissä sen kanssa minkä kanssa joku tulee olemaan joku päivä eli kun ei tunne enää mitään ja toinen on jo melkein unohtunut vaikka kuinka rakas olikin.

Se mikä ihmisiä usein painaa on juuri se kuoleman neutraalisuus. Mikään ei tunnu muuttuneen muuten elämässä vain tämä yksi henkilö on poissa.

Todennäköisesti vähän vähältä alat koeta palasiasi muistoina ja sitten jonkin sortin suru iskee. Et itke sitten pelkästään surusta vaan ilosta että sait tuntea isäsi ja viettää hänen kanssaan hetkiä. Hän oli varmasti hieno ihminen ja hyvä rakastettava isä.

Olen aivan varma että jos tunne-elämäsi on muuten normaali että tulet kokemaan jonkin sortin surua jossakin vaiheessa. Älä suotta silloin tukahduta sitä. Tällä hetkellä menet sen mukaan miltä tuntuu ja yritä lohduttaa lähimmäisiäsi etenkin äitiä.

Tosiasiassa tuosta järkähtämättömyydestä voi seurata tietynlainen syvempi tajunta elämästä ja sen kulusta. Tulet tuntemaan surua muodossa tai toisessa koko loppuelämäsikin, mutta se pysyy hallinnassasi kun niin tahdot. Kunhan et pakota sitä tulemaan tai pakota sitä olemaan tulematta. Älä hautaa isäsi muistoa hänen mukanaan vaan anna sen elää rinnallasi.

Henkilökohtaisesti uskon että elämässäsi on tapahtunut järkytys jota aiemmin ehken ole kokenut ja tämä tämän hetkinen tapa on vain jolloin yrität käsittää omaa paikkaasi elämässä ja maailmassa. Isäsi kuolema toimii tietynlaisena välineenä sinulle ja se itse varsinaisen asian käsittely tapahtuu ehkä ajan kanssa kunhan olet päässyt sinuiksi mitä oikeastaan tapahtui.

Otan osaa suureen suruusi ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Kertomasi on kuin oppikirjan sivuilta, sinulla on trauman jälkitila. Kokemasi on niin kauheaa sinulle, että et pysty sitä käsittelemään. Post traumaattiseen kokemukseen olisi aina hyvä saada siihen erikoistuneen ammatti-ihmisen apua, ettei se aiheuta sinulle myöhemmin muuta sairautta. Voin lohduttaa sinua sillä, että siitä paranee varmasti. Eikä kuolemaa tarvitse pelätä, ei Jumala ihmisen luodessaan ollut niin tyhmä, etteikö hän huolehtisi meistä myös silloin, kun siirrymme ajasta ikuisuuteen. Sinä olet henkisesti varmasti terve ja normaali ihminen, mutta tämän tilanteen käsittelyyn auttaa varmasti oikea (huom. oikea) ammatti-ihminen. Rakkautta elämääsi.

Olin myös kuusitoistavuotias kun äitini kuoli äkillisesti,minulle oli käymässä huonosti mutta onneksi tapasin tulevan vaimoni joka auttoi pahimman yli.Olen nyt jo50v eli aika parantaa.

Minulla meni kaksi vuotta, ennenkuin itkin kuolleen veljeni takia. Ja hän oli paras veli koko maailmassa. Se vie oman aikansa käsitellä surua. Riittää kunhan sitten itse purat suruasi, miten parhaiten taitat.

Ihmisiä on noin seitsemän miljardia yksilöä, joka päivä syntyy ja kuolee massiivinen määrä ihmisiä.
Mikään ei ole luonnollisempaa kuin syntyminen/kuoleminen, itse asiassa ainut asia joka kaikkia ihmisiä yhdistää.

Länsimaisessa elämänmallissa kuoleminen on "draamaa ja tuskaa" kaikille muille paitsi pääosan esittäjälle, sinänsä aika omituista koska kyse on yhtä luonnollinen asia kuin vesisade. Jokaisella on X-määrä elämää käytössä syntymänja kuoleman välissä ja kuolema koittaa päivänä X, jokainen saa itse päättää kuinka tuon ajan käyttää.

Kirjoitusketjun aloittaja sattui löytämään läheisen ihmisen kuolleena ja läheisen ihmisen poistuminen muonavahvuudesta on tullut hiukan yllättäen eli "puun takaa päin näköä", sinänsä ikävä yllätys.
Mikäli aloittaja pitäisi kuolemaa täysin luonnollisena asiana ja vääjäämättömänä tapahtumana, hän reagoisi itsekkin luonnollisesti ja asiasta ei tarvitsisi vääntää ns.numeroa. Epämiellyttäviähän läheisten kuolemat ovat ja suruaika (irtiotto mentaalitasolla) tulee tietysti mukaan kuvioihin (jokaisella persoonallinen tapa tuohonkin), vaikuttava ihminen on poistunut omasta lähipiiristä.

Aloittajalla kuulostaa "kaappi olevan sekaisin" eli irtiotto ei ole vielä prosessoitu loppuun, sen aika tulee vielä ja elämä jatkuu vanhaan malliin. Osanottoni kuoleman johdosta.

Olin 15-vuotias yrittäessä elvyttää isääni joka oli yksinhuoltaja meille 3 lapselle. Tästä seurauksena olikin sisarusten hajottaminen moneen eri kotiin monien vaiheiden kautta. Jäätynyt olen edelleen, nyt jo miltei 40-vuotiaana. Joskus itkeätihrustin, mutta harvoin, ja nekin krokotiilin kyyneleitä. Oli pakko tihrustaa, muuten olit hullu pentu joka ei isästään välittänyt. Ja kyllä, rakastin isään enemmän, kuin mitään. Isäni oli minulle maailman rakkain ja tärkein ihminen, tuki ja turva, se joka meidät vei vaikeista kotioloista pois (äidin alkoholismi, väkivaltaisuus ja lääkkeiden väärinkäyttö). Rakastan edelleen isää. Isän kuva on olohuoneessa tärkeällä paikalla, isän kaikki tavarat hävitettiin, mutta sain vietyä T-paidan ja se on mulla edelleen hyvässä tallessa, välillä sitä, kun haistan, on kuin isän tuoksu olisi siinä vielläkin. En osaa käsitellä sillätavoin tunteita, mutta suht. normaali aikuinen minustakin on tullut. Toisaalta minulle on sanottu lapsesta pitäen, että "sä olet kyllä uskomattoman vaikea, sä olet kyllä uskomattoman vahvaluonteinen". Niin oonki. Väkevän vahvaluonteinen nainen. Jännä juttu sinäänsä, että rakkautta pystyn näyttämään ja ottamaan vastaan, mutta suruani en näytä kellekkään.

Minä olen itsekkin jo vähän vanhempi henkilö. Äitini sairasti sydänvaivoja. Näin hänet muutaman kerran vuodessa pitkän välimatkan vuoksi. Minä surin kaksi vuotta ennen äidin kuolemaa niin paljon sitä että joku kerta se on viimeinen kun hänet nään, oli oikein paha olla. Sit äitini kuoli, itkin kyllä hautajaisissa, mutta olin surru niin paljon kai etukäteen että kun se tapahtui tuntui, kuin olisin sen asian surru loppuun. Kaipasin kyllä äitiä, mutta en osannu enää surra. Jokaisella on kai oma tapansa surra. Sinulle oli kai liian kova paikka, kun menetit isäsi, kun et pysty antamaan surulle tilaa. Ehkä se tulee aikanaan sitten kun olet siihen valmis.

Vakuutan että aikasi tulee. Itselläni kävi samankaltaisesti. Kolme sukulaistani kuoli lyhyiden väliaikojen sisällä ja puoli vuotta meni "normaalisti" tai kylmänä . Myöhemmin noin puoli vuotta sen jälkeen surutyö vasta alkoi. Siinä meni monta vuotta. En osaa analysoida mistä johtuu. Joku suojamekanismi varmaan - yhden pitää pysyä toimintakykyisenä?
Olen kerran joutunut autoonnettomuuteen toimin kuin kone niin kauan kunnes olin hommannut muut turvaan, soittanut apua, varoittanut muita..... kun tilanne oli täysin ohi alkoi kauhea vapina.....
Olisiko sinulla samankaltainen tapa reagoida kriisitilanteissa?

Otan osaa menetykseesi ja siitähän on aikaa vasta kolme viikkoa eli olet kai vielä jonkinlaisessa shokkivaiheessa mikä tulee useille ihmisille kun lähiomainen kuolee yllättäen. Olen itse myös menettänyt hiljattain lähiomaisen aivan yllättäin ja halusin heti kriisiapua jossa voi käsitellä tapahtuneen ammattilaisen kanssa. Jokaisellahan on ollut omanlaisensa suhde vainajaan ja jokainen suree omalla tavallaan. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa että sinun pitäisi nyt itkeä ja huutaa on ihan normaalia surra tavallasi eli jatkaa normaalia elämää käydä koulussa jne. Anna itsellesi aikaa käsitellä suruasi omalla tavallasi älä välitä mitä muut sanovat sillä he eivät voi tietää miltä sinusta nyt tuntuu. Jos haluat puhua asiasta ammatti-ihmisen kanssa jossakin vaiheessa niin voit ottaa yhteyttä puhelimitse tai netin kautta esim. SPR:n kriisipalveluun tai joillakin paikkakunnilla on myös seurakunnilla palvelevia puhelimia joihin voi soittaa ihan nimettömänäkin. Jaksamista sinulle ja voimia.

Minulle on kanssa käynyt samoin kuin sinulle. Minulta vain kuoli mies kun olin 40,,nyt olen jo 56 vuotias.
Minulta meni 4 vuotta ennen kuin pystyin itkemään sain jään sulamaan.meillä oli kolme lasta sinun ja veljesi ikäiset.Olin kuin robotti,,tein töitä kuin kone,,en tuntenut mitään,,en maistanut mitään. Poikani joka oli 18 pakotti minut syömään ja juomaan ohjasi minua kuin pientä lasta....lapset muuttivat omiin huusholleineen,,yhtenä päivänä kesken työpäivän purskahdin itkuun siintä ei meinannut tulla mitään,,,,onneksi lähellä oleva työ kaveri soitti pojalleni ja se tuli hakee mut töistä ,,,vei lääkäriin,,,siintä alkoi jää sulaa sydämestäni,,oli tuttu lääkäri ja se tiesi mistä oli kyse,,,,,vielläkin tulee vähä väliä kyyneleet silmiin jatkan jään sulattamista edellenkiin,,haavat jää,,mutta ne arpeutuu...Älä pelästy reaktiostasi..itke sitten ja anna jään sulaa rauhassa.. " " " " jään sulattama sydän"

Paljon rakkautta ja voimia sinulle, kun olet menettänyt näin isäsi. Minulla tuli myötätunnon suru sinun puolestasi, vaikka mies olenkin. Toivon, että sinulla olisi nyt rakastava syli lähellä, että saisit rakkautta ja myötätuntoa. Ehkä sitä kautta surukin voisi tulla luonnollisella tavalla ulos.
Haleja.

Rakas Jannikaaa! Kertomasi satutti minua kovasti. Kaikki, mitä kirjoitit, kertoo, ei siitä, ettet välittänyt isästäsi, vaan syvästä rakkaudesta ja surusi suuruudesta. Jokainen suree omalla tavallaan, ja jokaisella on oma aikataulunsa surun matkalla. Luin kuitenkin riviesi välistä, että olet hämmentynyt ja ahdistunutkin "jäätymisestäsi" (miten kuvaava ilmaus!). Siksi kysynkin, voisitko ajatella kääntymistä esim. kouluterveydenhoitajan puoleen. Hän varmaan osaisi auttaa sinua eteenpäin.
Sinä osaat kuvata olemistasi ja tuntojasi aivan loistavasti. Siksi tuli mieleen, voisiko kirjoittaminen, vain itseäsi varten, olla sinulle avuksi. Kirjoittelisit isästäsi, ajatuksistasi, tunteistasi, kaikesta, mikä kirjoittaessa mieleen nousee.
Mutta ennen muuta, kuuntele itseäsi äläkä pakota itseäsi mihinkään. Nyt on kysymys SINUN surustasi ja sinun elämästäsi.
Toivon sydämestäni sinulle voimia ja rohkeutta!

Hei, anna itsellesi aikaa.. on kulunut vasta 3 viikkoa tapahtuneesta. Se on todella lyhyt aika tälläisessa asiassa, äläkä missään nimessä pakota itseäsi itkemään tai muuta sellaista. Jokainen suree tavallaan ja käsittelee asiat tavallaan. Eikä yksikään surutyö ole samanlainen kuin toinen.
Itseltäni kuoli mummi kun olin 11v. kävin katsomassa häntä kuolinvuoteella mutta en itkenyt. itkin vasta 15 vuotiaana, ei siksi että en välittänyt, vaan siksi että vasta tuolloin olin valmis käsittelemään asian.
Aikuisiällä minulta kuoli toinen mummi, en itkenyt - enkä ole itkenyt, mutta olen surrut toisella tapaa. Olen muistellut häntä kaiholla ja miettinyt kuinka ihanaa nakkikastiketta hän tekikään.

Näetkö eron? Jokainen surutyö on erilainen, eikä kaikki välttämättä vaadi kyyneliä, vaikka useimmiten ne tulevat kyllä.
Sinun oma alitajuntasi,( eli se johon piilotat tietämättäsi kaikki sellaiset asiat joita et ole valmis kohtaamaan) tietää kyllä oikean ajan jolloin olet valmis ottamaan surutyön vastaan ja jolloin kestät sen henmisessä tasapainossa pysyen. Ihmiset unohtavat liian usein antaa itselleen aikaa, älä sinä unohda.
Jos sinua helpottaa tai jos sinua pelottaa "jäätymisesi" niin käy juttelemassa jollekkin täysin puolueettomalle taholle, vaikkapa koulukuraattorille tai terveydenhoitajalle. Sinua voisi helpottaa myös kirjoittaminen niinkuin joku jo ehdottikin. Sinulla on sana hallussa ja osaat kuvata hyvin tuntojasi ja itseäsi ja ei ole huono vaihtoehto sekään, että kirjoitat koulukuraattorille paperilla asiat jos sinun on hankala puhua ääneen näistä asioista.

paljon voimia ja jaksamista.

Otan osaa suureen suruusi, sillä uskon että surusi on suuri, vaikket olekkaan pystynyt tuomaan suruasi ulos.
Toivon että pystyt itkemään vielä (ja uskon että se vielä tulee se itkukin, olet ehkä vielä jonkinlaisessa shokki tilassa) ettei se aiheuta sulle ruumiillisia vaivoja ajan kanssa. En ole koskaan menettänyt isää, joten en tiedä miten sen kokisin, poikani menetin kesäkuussa ja tuntuu että jollain tasolla ole shokissa vieläkin. Olen kyllä pystynyt itkemään, ja tiedän että poikani on poissa. Mutta mieleni ei vieläkään oikein käsitä asiaa.
Itkettää lähes joka päivä. Alkuun pystyin katsomaan hänen kuviaan ja ne toi lohtua jotenkin, nyt en pysty ollenkaan katsomaan hänen kuviaan, alkuun pystyin paremmin juttelemaan häneä, mutta nyt alkaa heti itkettämään jos puhun hänestä. Ikävä ja suru on aivan käsittämätön. Mieheni ei ole vieläkään pystynyt itkemään ja vähän pelkäään hänen puolestaan että sydän pettää jonain päivänä kun ei saa suruaan ulos. Meillä on niin erilainen tapa surra varmaan kaikilla. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa suruun. Kaikilla on omanlaisensa tapa.
Toivon sinulle ja perheellesi voimia.
Kuolema ja suru sivuilta löydät ehkä enemmän kohtalo tovereita...mutta tuntuu niitä paljon tulleen kirjoittamaan sinulle tännekin :)

Epäilen, että olet shokissa vieläkin, kyllä tuollainen löytö jättää jälkensä, kun olet niin nuori vielä. Minulla oman isäni kuoltua, olin jo vanhempi melkein 30 vuotias, oli hautajaisiin asti sellaista, etten oikeastaan itkenyt, hautajaisissa se sitten tuli, kun seppeleitä laskettiin haudalle ja kaikki lukivat viimeisiä tehrvehdyksiä. No yleensä aina tuossa vaiheessa tulee itku, vaikka vain telkkarista näen fiktiiviset hautajaiset, ennen isäni kuolemaa ei ollut ketään läheistä kuollut, niin että itkenyt olisin.

Voi olla, että menee vuosia ennen kuin reagoit, tunnen muutamia jotka ovat nuorena menettäneet vanhempansa ja ovat sitten 30-vuotiaana vasta rajusti reagoineet, eli se "kolmenkympin kriisi" on sitten rajumpi.

Otan osaa suruusi ja muista, Kukaan ei voi sanoa miten sinä henkilökohtaisesti suret, tämä on sinun tapasi, muut eivät voi oikeastaan sanoa kuinka pitää surra.

Vaikuttaisi ihan siltä, että olet vielä shokissa, mikä on ymmärrettävää, kun ajattelee kokemaasi. Voin kertoa oman kokemukseni siitä, että mitä tunteiden patoaminen saa aikaan. Kuten muutama muukin tässä viestiketjussa on todennut saman, elimistö ei unohda vaikka mieli unohtaisikin. En voi tarpeeksi korostaa sitä, kuinka tärkeää on, että itket ja purat pahan olosi ulos.

Itselläni kävi niin, että äitini sairastui vakavasti ja tilanne oli minulle hyvin traumaattinen. En kertaakaan itkenyt pahimman vaiheen aikana, koska halusin olla äitini tukena enkä halunnut näyttää hänelle pelkoani. Yritin esittää vahvaa. Muutamia vuosia myöhemmin, kun minun oli aika alkaa elämään omaa elämääni (äitini tervehdyttyä), näin ei käynytkään. Juuri stressitilanteet (kuten uudessa työpaikassa aloittaminen) laukaisi minulle järkyttävän paniikkikohtausvyöryn. Kaikki vanhat käsittelemättömät asiat nousivat esiin elimistössäni vaikka en niitä päässäni edes tiedostanut, että mitä asioita ne olivat. Ja näin on käynyt minulle joka kerta kun aloitan uudessa työpaikassa ja stressi iskee. Lisäksi minulla on fyysisiä oireita, kuten krooninen selkäkipu, jonka uskon myös johtuvan käsittelemättömistä asioista elämässäni. Eli tästä kaikesta oppineena, kehotan sinua hakeutumaan pikimmiten terapeutille, jonka kanssa voit alkaa käsittelemään tapahtunutta. Muista, että sinulla on oikeus itkeä ja olla surullinen. Jaksamista sinulle!

Minä olen nähnyt isäni kuolleena ja löytänyt äitin kuolleena, mutta ei m inulla tule itku JA JOKU SANOI MINULLEKIN, ETTÄ TULEE SE VIELÄ, NIIN EN OLE TÄHÄN PÄOVÄÄN ASTI ITKENYT NÄITÄ ASIOITA, VAIKKA NIISTÄ ON JO 28 JA 17 VUOTTA, MUTTA EI SE SITÄ TARKOITA ETTÄ EIKÖ KAIPOAISI TAISI SURISI. kuN MINÄ EN OSAA SURUUN ITKEÄ...NIIN EI SITÄ TARVI ITKEÄ. jOKAISELLA ON OMAT TYYLINSÄ SELVITÄ. jA KUN KUOLEMA ON NIIN LUONNOLLISTA KUIN OLLA VOI YHTÄ LUONNOLLISTA KUIN SYNTYMÄ JA ELÄMÄ NIIN MIKÄS SIINÄ.......ET SINÄ MIKÄÄ LUONNONOIKKU OLE...JAKSAMISTA VAIN

Olin yks päivä töissä kun veljeni soitti minulle ja kertoi että isä on nukkunut pois.sydänkohtaus sekin tiedän sen tunteen. itse kyllä reagoin menemällä paniikkiin ja vain itkin.

Luulen että sinä et vain ole vielä tajunnut asiaa, tai yrität alitajuisesti työntää asian pois mielestäsi koska et halua,jaksa tai osaa käsitellä sitä vielä.

uskon että kaikki suree tavallaan ja kun sitten ymmärrät yhtäkkii että mitä on tapahtunut niin se itku tulee ja todellisuus lyö päin naamaa ja se tunutuu pahemmalta kun nyrkki. tai sitten elät loppuelämäsi tunteettomana kaikelle ja kaikille. en tiedä.

Osanottoni sinulle ja tsemppiä.

puhkeavan psykoosin ensioireet. Taidat olla psykiatrian opiskelija ja luit nuo oireet juuri kirjasta ja kehittelit siihen tarinan ympärille, jotta psykiatrian ammattilaiset hätääntyisivät tunnistaessaan mahdollisen massamurhaajan merkit viestissä jota ei voi jäljittää. Jos näin on, niin häpeä. Tuollaisilla asioilla ei sovi leikitellä.

Jos viestisi olisi paikkansapitävä, eikä typerää pilaa niin kuin uskon, niin sinun tulisi hakea ammattiapua ensitilassa.

Muistan vastaavan omasta nuoruudestani. Minulle erittäin tärkeä ja rakas isoäitini kuoli, kun olin 17-vuotias. En itkenyt hautajaisissa. Muistan, että päätin olla itkemättä (jostain syystä). Aikuisemmalla iällä olen kyllä antanut itkujen tulla muiden menetysten kohdalla.
Jonkin aikaa olin myös puhumaton kavereitteni seurassa. En puhunut menetyksestä enkä mistään muustakaan. Ja olin todella kiitollinen kavereilleni, että he antoivat minun olla vain hiljaa mukana kyselemättä mitään.
Jokainen suree omalla tavallaan. Älä syyllistä mistään itseäsi.

Hei!
Olin 14 vuotias kun minun isä kuoli sydänkohtaukseen. Minäkään en kyennyt ihmisten ilmoille vähään aikaan ja empä oikeistaan jaksanut ihmisten kanssa puhuakaan, kävin koulua ja aika joka on nyt kulunut on tuntunut pelkältä sumulta. Hautajaisista en muista juurikaan mitään. Nyt 26 vuotiaana alkaa elämä helpottamaan.

Jaksamista sinulle ja aika parantaa, koskaan et unohda mutta opit elämään surun kanssa.

Ensinnäkin haluan sanoa sinulle, että se itku vielä tulee.
Olen kokenut samankaltaisen tapahtuman. Olin 13 v. ja tulossa pikkujouluista perjatai-iltana kotiin. Äitini katseli televisiota olohuoneessa. Kysyin, missä isä on? Hän meni jo nukkumaan, sanoi äiti.
Menin keittiöön, ja sieltä oli suora näkymä makuuhuoneeseen. Isä makasi lattialla keittiön ja olohuoneen välissä matolla vatsallaan.
Menin äidin luokse ja sanoin asiasta. Äiti tuli katsomaan, käänsimme isän...ja hän oli aivan sininen. Sitten tulikin jo ampbulanssia ja poliisia. Isä oli kuollut sydänkohtaukseen. Matto hänen allaan oli pissassa..
Minä en kyennyt itkemään, en vuosiin, enkä ole asiasta juuri puhunut. Vasta aikuisena, kun kävin isän haudalla..alkoi tulla hiljaista itkua..ja sitä tulee nyt aina kun muistelen isää. Marraskuun 28 päivä sytytän kynttilän isän muistolle, se oli hänen kuolinpäivänsä. Puhun , jos koen sen aiheelliseksi, mutta asia on edelleen arka..olinhan murrosiässä..ja hän oli minun rakas isäni. Voimia sinulle.

Kyse voi olla puhtaasti järkytysestä, tiedostat tapahtuneen, muttet hyväksy sitä.. Ehkä ne kyyneleet tulee joskus, ehkä ei.
Mummini kuoli 11v sitten, enkä ole vieläkään itkenyt sen takia. Menin kouluunkin aamulla, vaikka aamuyöstä tuli puhelu mummin poismenosta... Muut siihen reagoi enemmän, mutta niin vain olen tähän päivään asti porskuttanut eteenpäin.

Voimia sinulle, kyllä se siitä taas iloksi muuttuu.

paljon voimia sinulle! haluan vain sanoa, että älä ota mitään stressiä siitä että mitä muka pitäisi tuntea! minullle on itselleni sattunut vuoden aikana enemmän kuin mitä ehkä yhdelle ihmiselle pitäisi sattua.. ero miehestä (hän jätti minut toisen takia ykskaks yllättäen, mikä oli kamala shokki, olimme yhdessä 12 v, teini-ikäisistä asti), sekä isän sairastuminen ja kuolema. Nämä siis lähes yhtaikaa. (äitini kuoli muutama vuosi sitten.. eli molemmat vanhemmat on nyt poissa)

En tiedä miten olen selvinnyt.. mutta hengissä ollaan:) miestäni surin kyllä ja itkenyt olen sitä paljonkin. mutta isää en ole minä myöskään osannut surra juuri yhtään.

Olen ajatellut niin, etttä se on mulle tässä tilanteessa liikaa. Suren vieläkin miestäni joka jätti; minulla ei ole voimia surra toista menetystä yhtaikaa...
ehkä se suru tulee sitten aikanaan, jos on tullakseen. Nyt olen yrittänyt keskittyä vain oman elämäni kasaan saamiseen ja yksin olon opetteluun.

Jos sinua ei ahdista mitenkään tai ole paha olla, niin älä stressaa siitä mitä PITÄISI mukamas tuntea. Ehkä sinullakaan ei ole tällä hetkellä voimia surra..? se tulee sitten aikanaan. tai sitten sinun tapasi surra on tuollainen; hiljaa itseksesi käyt asiaa läpi.

MUTTA jos ahdistaa tai muuten on paha olla, ja tunnet että asiaa pitäisi saada jotenkin puretuksi (Siis jos esim. tuntuu että itkettäisi, muttet vain kykene siihen. tai jos alkaa masentaa tms. se voi olla merkki tukahdutetuista tunteista) niin tilaa aika jollekin psykologille tms. se ei ole mitenkään hävettävää ja voi oikeasti auttaa! itsekin olen käynyt joskus.

voimia ja kaikkea hyvää sinulle.

Ota yhteyttä paikkakuntasi kriisikeskukseen

Moni täällä neuvoo sinua ottamaan yhteyttä ammatti-ihmisiin, psykologiin tai kriisiterapeuttiin. Tärkeintä on saada purkaa omia tunteita, omaa järkytystä. Sen voi tehdä monella tavalla. Kerrot, että sinulla on läheiset suhteet perheeseen, mikä kuulostaa tosi hienolta. Heidän kanssaan voit varmasti puhua. Ystävät ovat myös tällaisena aikana tärkeitä. Ja jollei ole muita, kenen kanssa voi puhua tapahtuneesta ihan pohjia myöten, sitä hankalinta tunnetta tai ajatusta myöten, silloin maksettu apu eli ammattilaiset voivat olla paikallaan. Kirjoittaminen on hyvä keino. Myös liikunta tekee hyvää, jollain hiljaisella tavalla se auttaa selvittämään päätä. Jaksamista!

Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet omia kokemuksiian vastaavanlaisista tilanteista ja kaikista neuvoista, joita olette jakaneet! Muutaman viime päivänä on tapahtunut aika paljon. Olen aloittanut puhumisen/käsittelyn psykologian opettajani kanssa. Tunnen, että hän ymmärtää minua ja osaa suhtautua asiaan ymmärtäväisesti ja tietää mitä tarkoitan (tai ainakin yritän) puhuessani tunteista ja ajatuksistani. Olen myös jutellut äitini kanssa hiukan. Hän pahoitteli sitä, ettei ole ollut tukenani tarpeeksi vaan vaipunut omaan suruunsa liikaa. Myös veljeni kanssa olemme vähän jutelleet.

Olen alkanut ajattelemaan isääni, muistelemaan häntä ja päästämään pieniä määriä tunteita pintaa, niin kuin siivilän lävitse; päästän aluksi pieniä määriä tunteita läpi jotta kykenen hallitsemaan niitä ilman, että "romahdan". Hiukan kyllä vielä "vieroksun" niitä ajatuksia, että isäni on todella poissa ja kaikki mitä jäljelle jäi on vain muistot. En jotenkin osaa vielä käsitellä asiaa, etten enää tule näkemään häntä... mutta kuten opettajani sanoi: se kuuluu surun käsittelyyn.

Asiat helpottavat, aloittelen surutyötä. Kiitos kaikille todella paljon! Moni teistä osasi todella auttaa minua. Jää sulaa sisälläni, kiitos siitä myös kuuluu teille. Helpotti kuulla, että muut ovat kokeeneet samanlaisen jäätymisen eikä se ole erikoista. Kiitos vielä kerran!

Todella kauheaa jos isä kuolee

Ei vittu mikä romaani, en jaksa lukea.

Mikä romaani! en jaksa lukea.

Kauhee romaani, en jaksa lukee.