Keskustelin tuossa taannoin erään tutun kristillisen pastorin kanssa. Kuuntelin myös erään buddhalaisen ystävän kertomusta kristillisen isänsä kuolemanrajakokemuksista.
Hartailla kristityillä on elävä jumalakokemus, sitä en epäile. Kokemus on varmasti aito. Olen vain ihmetellyt, mistä näissä rakkaudellisissa Jumala-kokemuksissa oikein on kysymys, buddhalaisesta näkökulmasta käsin?
Itselläni on ollut voimakkaita, universaaleja ja käsittämättömän eläviä rakkaudellisia kokemuksia meditaatiossa. Arvelen, että jos kristillisyyteen taipuvainen henkilö kokee jotakin samansuuntaista, hän varmasti "kuvittaa" sen kristillisillä käsitteillä, kuten Jumalan rakkaudella. Itse en ole kokenut, että tämä rakkaus olisi peräisin jostakin itseni ulkopuolisesta persoonallisesta lähteestä eli jumalasta. Itse "kuvitan" kokemukseni siis buddhalaisesta näkövinkkelistä.
Mutta kysymys lienee pohjimmiltaan samasta kokemuksesta?
Hartailla kristityillä on elävä jumalakokemus, sitä en epäile. Kokemus on varmasti aito. Olen vain ihmetellyt, mistä näissä rakkaudellisissa Jumala-kokemuksissa oikein on kysymys, buddhalaisesta näkökulmasta käsin?
Itselläni on ollut voimakkaita, universaaleja ja käsittämättömän eläviä rakkaudellisia kokemuksia meditaatiossa. Arvelen, että jos kristillisyyteen taipuvainen henkilö kokee jotakin samansuuntaista, hän varmasti "kuvittaa" sen kristillisillä käsitteillä, kuten Jumalan rakkaudella. Itse en ole kokenut, että tämä rakkaus olisi peräisin jostakin itseni ulkopuolisesta persoonallisesta lähteestä eli jumalasta. Itse "kuvitan" kokemukseni siis buddhalaisesta näkövinkkelistä.
Mutta kysymys lienee pohjimmiltaan samasta kokemuksesta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuota minäkin olen joskus pohtinut, että rakkaus/jumala/what ever -kokemuksen voi saada kukatahansa tietynlaisessa mielentilassa, ja sitten se värittyy kokijan uskonnon mukaan. (Tapaus jossa vanha uskonto ei selitäkään uutta kokemusta voi sitten tietysti johtaa uskoontuloon, ts. tarvitaan toinen viitekehys johon asettaa kokemus.)
Itse en ole kristitty enkä buddhalainenkaan; molemmista uskonnoista löydän aika ajoin niin hyvää kuin pahaakin. Luonnossa liikkuessani koen tunteen yhteydestä, harmoniasta, rakkaudesta... Oletan että se tunne minkä itse kohdistan luontoon ikäänkuin kimpoaa takaisin näennäisesti ulkopuolisen tahon minuun kohdistamana rakkautena. Mutta jos "siellä" onkin jonkinlaisia "ulkopuolisia" tahoja, niin haetanneeko tuo. Ei sen niin väliä... ;)
"Rajatun" rakastavan olennon läsnäolon fiiliksen olen kokenut pari kertaa (luonnossa se läsnäolo on rajaton), mutta en ole sitäkään lähtenyt sen kummemmin asettamaan mihinkään raameihin; lähinnä nousee mieleen ajatus eräästä tietystä "henkioppaasta" joka hänkin on vain tuttu menneestä elämästä, ei sen kummempaa... joskin minua kovasti edistyneempi...
Rakkauden kokemukset sinänsä eivät tarvitse mitään kohteita ja lähteitä. Kysymyshän voi olla vaikkapa tietoisuuden normaalista olotilasta silloin kun se ei ole fyysisellä keholla rasitettu - ja sellaisen tilan voi saavuttaa vaikkapa meditoimalla.
Tässä voi taas pohdiskella että miten hiukkasten aaltomainen liike vertautuu henkeen ja atomien jähmeämpi olomuoto materiaan jne. jne... Rakkaus on kenties "vain" energiaa. Ei sen kummempaa.
Chandi, sain ihmeellisen Ahaa!-elämyksen, että seuraava buddhalaisuuden linja voisi kiinnostaa sinua:)
http://www.kaapeli.fi/~dharma/aroter.htm
Rakkaus on energiaa, mun mielestä. Aito rakkaus ei ole sitä mitä yleisimmin sen meillä päin käsitetään olevan, elikka puolison tai omien lasten taikka läheisten, kivojen tuttujen ihmisten rakastamista ja heistä välittämistä. Rakkaus on jotakin joka sulkee piiriinsä kaikki tuntevat olennot. Rakkaus buddhalaisittain ei ole mitään sokaistuneen 'rakastumisen' ja intohimon armoille asettumista ja vellovien tunteiden luomien väärien mielikuvien tosiasioina pitämistä. Ei siis kantsi uskoa kun mieli väittää että kumppani johon se on äsken rakastunut, olisi täydellinen ym.... Buddhalaisuudessa aito rakkaus yhdistetään myötätuntoon ja järjenkäyttöön. Aito rakkaus ei ole ylämäkeä ja alamäkeä ja suoraa ja väärää ja vaan lähipiirille jaettavaa hyvää hyvinä päivinä kun kaikki menee putkeen, vaan se on vakaata, tietoista, ja alkaa siitä kun rakastaa tai ainakin pyrkii rakastamaan, ja tahtoo tai haluaa tahtoa kaikkea parasta niillekin ihmisille lähellä ja kaukana, jotka tekevät suunnilleen parhaansa ollakseen oikein epämiellyttäviä.
Ihan intresantti juttu tuo, kiitos.
Niin, minä(kin?) koen rakkauden ikäänkuin se olisi aurinko, joka on AINA läsnä elämässä. Joka hetki se ei vaan ole näkyvillä... Ei rakkaus tarvitse mitään rakkauden kohteita tai lähteitä sen kummemmin, se vaan ON. Joskus siihen tunteeseen yltää, joskus ei.
Joskus kun olen puhunut ilman syytä tulleesta rakkauden/ekstaasin/ilon tunteesta olen saanut moitteita että olen ilmeisesti maaninen (sen lisäksi että olen lähes syntyjäni depressiivinen). Mutta sanokoot ketkä hyvänsä mitä hyvänsä, pääasia ovat omat kokemukset.
(Kristinuskovaisille taas on ihan turha mennä puhumaan mistään rakkaudesta yhtään mitään jos ei koe Jeesusta tärkeäksi elementiksi elämässään. Harmi!)
noin inhimillisesti ajatellen on selkeästi tietoisten olentojen välistä.
Äidin rakkaus lapseensa, emon poikaseensa, ystävän ystävään,yksilön yhteisöön,rakastajan rakastettuun..
Monet kristityt uskovat että Jumala on Rakkaus, ja rakkaus kuin sade kastelee niin uskovat kuin jumalattomatkin. Ehkä koemme jotakin tästä yleisestä rakkaudesta meditaatiossa,kun mieli on hiljainen ja vastaanottavaisempi..?
Itse olen monesti ihmetellyt, että miksi ihmisten on vaikea ymmärtää että loppuviimeinen on kysymys ihan samasta aslkuperästä. Itse olen syntynyt maahan jossa automaattisesti (lähes aina) tullaan kristityksi. Joku toinen syntyy maahan, jossa hänestä kasvaa muslimi, hindu tms. Mutta entä jos syntyisin keskelle viidakkoa - ei minkäänlaista yhteyttä muuhun maailman - jossa ainoana uskona oman kulttuurin uskomukset?
Jos kasvaisin meidän "sivistyneiden" mielestä ilman jumalaa, niin miten ihmeessä minäkin voisin saada ko. kokemuksen? Miten minä voisin tietää jumalasta, vaikka kukaan ei ole pystynyt kertomaan sitä minulle (olettaen, että koko heimomme tai mikä lie olisivat kasvaneet sukupolvesta toiseen samoin kuin minä)?
Itse uskon, että on kysymys samasta kokemuksesta. Me ihmiset kun olemme kirjoittamisen jalon taidon keksineet tämän kehityshistoriamme aikana, niin kutsumme sitä pyhissä kirjoissamme milloin milläkin nimellä. Mutta onko sillä niin suuri merkitys, jos ystäväni kutsuu vaikka X:ksi, jos kerran se-mikä-sitten-onkaan tuo tämän tuntemuksen?
No...tämä on minun mielipiteeni ja minun on hyvä olla tuon ajatuksen kanssa, eikä sen pitäisi olla "ongelma". Oman arvomaailmani mukaisesti ei ole minun "ongelma" jos joku on eri mieltä, hänellä on siihen oikeus niin kuin minullakin on.
Aihe on mielenkiintoinen koska askarruttaa myös omaa mieltäni. Joskin vielä paljon laajemmin...