Eli kirjottakaa tänne kaikkia runoja, mietteitä jne, mitä voi kirjottaa päiväkirjan sivuille: onnesta, surusta, elämästä, rakkaudesta, vihasta, ystävyydestä, ihan mistä vaan! Kiitos.
päiväkirjaan...
mä vaan
381347
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Nyt mä meen.....pakotan itseni. Jos en itkutta kestä tätäkään, edes yhtä päivää, epävarmuutta, niin en sitä muutakaan. Joskus, aikanaan kaikki ennallistuu joillekin urille, kai. Kesällä on helpompaa tehdä unohdusta. Olet tärkeä. Suukkoja.
Ihanaa kun joku on edes vastannu.. Ja kiitos paljon sulle noista ajatuksista, koskettaa aika lailla myös omaa elämää. Kiitos :)
Nyt mä rupeen taas pakottaan. Ethän rupee vihastuun, jos onnistun. Kyllä sua mahtaa naurattaa tää ääliömäisyys. Siksi sitä itsekuria on löydyttävä. Mutta toisaalta eihän sulla ollu sitä sen enempää, vaikka olis pitänyt olla.
Taidat olla tosissasi. Odota. Otan etäisyyttä ja kirjoitan sulle, mitä vaan, jotakin. Ehkä tämä lähtee purkautuun. Ehkä ei.
monta monta sivua. Loppujen lopuksi, sittenkin vain itselleni ihmeteltäväksi joskus, kuinka olenkaan kokenut ja ilmaissut.
kummallisia asioita, pääosin niistä tulee hyvälle tuulelle tai sille tuulelle jolle pitääkin tulla.
Pienen pieni juttu ja takauma.
Hyppäsin bussista, se ei mennytkään perhana vie "perille" asti. Kaivelen kartan esille ja istahdan tienposkeen tutkimaan, laatimaan suunnitelmanmuutosta. Kohdalleni pysähtyy auto, huomioni on kuitenkin kartassa ja musiikin kuuntelussa kunnes olkapäähäni taputetaan. Minne olet menossa, voin viedä Sinut perille. Kiitos vaan, mutta en ole menossa "perille" vaan puolentoistakilometrin päähän, josta koukkaan 10 km kiertäen "perille". Vien sinut. Kiitos vaan, mutta menen tuosta metsän poikki. Tai no, miksi ei (kun olet noin vilpittömän näköinen). Istun autoon. Alkaa mukava pajatus, kaikenlaisia juttuja, taloni on tuossa metsän takana (tiedän paikan, olen kävellyt ohi), sellaisen pitkän lenkin tein eilen, sitä ja tätä touhutaan kavereiden kanssa kunhan kokoonnutaan taas ukkoporukalla, purettiin kerran hirsitalo ja siirrettiin, tiedätkö paikan..... Miten voikin auto kulkea hitaasti, varmasti olisin kävellyt nopeammin, mutta hupaisa juttutuokio olisi jäänyt väliin. Joku kaipasi kuuntelijaa. Ja joku löysi kuuntelijan.
Illalla kotimatkalla seisoin bussipysäkillä auringosta ja kulkemisesta väsähtäneenä, vähäsen harmitellen puolen tunnin odotusta. Auto pysähtyy, ja ikkunasta kuuluu "kelpaako kyyti". Ei, ei ollut sama jutustelija, vaikka hyvin olisikin juoneen sopinut. Yks vanha mieluinen tuttu. Mukavia hyväntuulen sattumia samalle päivälle.
Ja se takauma.
Oli toukokuun neljäs vuosia sitten, olin myöhästymässä bussista, taas kerran. Juoksin henkihieverissä ja kiroilin, että miksi just tänään, hermostuttaa muutenkin huonojen yöunien jälkeen, lopputyö pitää luovuttaa ja olla coolina ajoissa paikalla. Bussi pyyhkäsee ohi. Voi v*ttu, meinaa itku päästä, peli menetetty. Katson taakseni, tulee iso vaaleansininen farmarivolvo. Liftaan ja auto pysähtyy. Että osaakin ihminen olla kiitollinen. Ja sitten.... Olen joka aamu syksystä asti katsellut Sinua tuossa bussipysäkillä.(voi ei) Petyn, jos et olekaan siinä. Voimmeko tavata uudelleen? Tässä käyntikorttini, soitathan minulle. Huuteli vielä peräänkin, että muistathan soittaa. Mikael Joku, itseäni paljon vanhempi, epäilemättä vanhapoika, ja epäilemättä erittäin epätoivoinen.
Pointti on se, että ristin käteni kyynärpäitä myöten ja kiitin taivaan isää ehtimisestäni ja ennen kaikkea shokeeraavasta autokyydistä. Kaikki jännitys oli tipotiessään tyyliin "kaikkea sitä voi ihmiselle tapahtuakin suitsaitsukkelaan" ja lopputyön luovutus meni todella lunkisti.
Joskus kummalliset asiat tapahtuvat kummallisen OIKEAAN aikaan.
Olet tärkeä. Olen sinusta huolissani.
Miksi se on niin tärkeää repiä keinolla millä hyvänsä, ravisuttaminen, jopa rikkominen.
Pyysit kirjoittamaan. Kirjoitin. Kirjoitin siitä, millaisena näin sinut ekaeka kerralla, millaisena näin suhtautumisesi muihin ihmiseen. Hämmästyisit miten oikea se vaikutelma oli. Näen kaikessa hyvää, tässäkin kaikessa, etenkin kaikessa siinä, mikä mielestäsi on "rikki". Olen vahvistunut.
Osaat puhaltaa kauniita taidokkaita lasijoutsenia. Nautit ihailusta. Lahjoitat joutseniasi, mutta rikot ne ja nautit aiheuttamastasi pettymyksestä.
Mutta minäpä olen oppinut, jo ennen sinua, raottamaan luukkua vain sen verran että saan napattua lintuset parempaan talteen. Silkkipapereita on kiva rapisutella elämän poluilla. Ja kerätä, tosin noin taitavat tekijät ovat harvinaisia, kaikenlaisia lintuja.
Tulit lähemmäs ja lähemmäs. Liian lähelle. Tuskin näit siltikään sitä mitä halusit nähdä.
Kirjoitin siitä, mikä tästä on tehnyt helppoa. Siitä et ehkä olisi pitänyt. Kirjoitin kuitenkin enimmäkseen sitä, mitä olisit mielelläsi lukenut itsestäsi - koska sinä olet sinä.
Yhteistä? Ehkäpä se, ettei mikään ole liian tärkeää.
Tässä sitä taas ollaan...
Kuin Sokerileipuri Aleniuksen kermakakkua katselisi. Tulihan tuosta vähän lipastua, itseltäkin salaa. Oletko koskaan maistanut? Suosittelen. Sitä joko syö tai on syömättä. Sain kerran sellaisen lahjaksi. Kotiin tultuani ryhdyin maistelemaan teelusikalla ja loppujen lopuksi söin lähes puolikakkua ruokalusikalla, suoraan kakusta kauhoen. Ensimmäisen lusikallisen jälkeet et vain pysty lopettamaan. Kahvin keittoa en ehtinyt edes ajattelemaan, ja sitten ei olisi enää mahtunutkaan. Tuli morkkis ja ähky. Mutta. Aamulla taas maistui.
Muutama kilo jo rapissut. Ei ei ei, laitan pois teelusikan. Maiskuttelen silmät kiinni kermavaahdon makua. Hyvää. Parasta laatua. Ja kaunis katsella.
...on kärrynpyörien heittelemistä. Toisinaan onnistuu, toisinaan polvet ruvella.
Kuulin eilen hyvän uutisen, todella hyvän uutisen. Hämmästyin, ei tuntunutkaan miltään. Nipistelin itseäni, come on, hymyä, hyvä juttu, riehu, riemuitse, rutista. Ikään kuin kanssahiihtäjän sukset olisi voideltu ja sivakointinsa vihdoinkin olisi alkanut luistamaan, hyvä juttu...but who cares... oma jynssäämin entisellään. Tympeetä.
Aamulla tien päällä matkalla jonnekin, voikukkaniityt, tepastelu auringossa....ja B-A-M...mielikuva kulkemisesta, auringon lämpö nassulla, VAPAUS.
Huikeeta. Se onnistui! Mä teen ja meen, lähden! YES.
(Palaaminen..who cares....)
Jostakin syystä työkaverit ovat olleet pinnalla... Ryhdyin kelaamaan yhtä, joka kaiketi haluaisi olla tärkeä. Se on oikeastaan ihanaa, kun tietää että kulman takana on joku, joka ajattelee todella todella lämpimästi. Joku joka näki paljon vaivaakin saadakseen hienovaraisesti ja herrasmiesmäisesti osoitettua, että voisi olla se joku. Voi kun voisi olla kaveri, voitais tehdä vaikka mitä, muttei sitä. Mutta kun ei voi, vaikka samoja juttuja touhutaan. Epäreilua olisi kiusata, kun tietää mitä toisen päässä saattaa liikkua. Lämpimät ajatukset synnyttävät lämpimiä ajatuksia, joka tapauksessa. Se on tärkeää.
Jostain syystä mulle just nyt valkeni, että se onkin tärkeää. Onhan se. Toinen on niin lempeä, niin lempeä. Ei flirtin häivääkään. Ikään kuin varoisi säikyttämästä.
Ryhdyn keskittymään siihen kaveruuden mahdollisuuteen. Jospa se sittenkin onnistuisi, joskus, pienin askelin. Kunhan vielä aikani kuopin ja katselen.
Muistatko sen vanhan suomalaisen elokuvan? Se on ensimmäisiä elokuvia, joita muistan lapsena katsoneeni. Siitä asti olen sieluni silmin katsellut Oprin onnellista hymyä, ja onnellistunut.
Mikä Sulla on?
Oletko koskaan venyttänyt kuminauhaa niin, että itse vedät toisesta päästä ja joku toinen kiskoo toisesta päästä. Saamari, että se sattuu kun toinen päästää irti. Eikö satukkin? Ryhdyppä saamaan touhuun uudelleen saman hlön kanssa....ja uudelleen ja...
Kirjoitin Sinulle: "Nytkin olen kanssasi, vaikka minua odotetaan".
Niin, minähän kirjoitin, mutta sitten räpsähti....
Nyt on Sinun vuorosi kirjoittaa. Aloita kysymyksillä.
"Mitä lähemmäksi tulet, sitä sokeammin lyön ehkä takaisin."
Lauantai-ilta
Viskiä ja minttuteetä. Näkkäriä vaikka murustaa. Epulla on asiaa, "Joka päivä ja jokaikinen yö sinua ajattelen. Maailma on kaunis, vaikka tiedä en." Öitä (olisipa korvatulpat,pimeys kuulostaa pelottavalta).
Sunnuntaiaamu
"Maailma jatkaa kulkuaan, samaan suuntaan radallaan" laulaa Jore Marjoranta korvalapuissa. Viluttaa. Avaan vetoketjun, kaunis aamu, aurinko paistaa, nurmikko kuurassa. Syksy.
Sunnuntai-ilta
Upea reissu, tyylipuhdasta tohotusta alusta loppuun. Tajunnanvirtaa ilman suunnitelmia, hetkestä kiinni.
Maanantaiaamu
Pilvetön taivas, järvi hienoisessa usvassa. Haikeus. Apeus. Luopumisen tuska.
Suoraan matkapäiväkirjasta. Kuinka ollakaan, etukäteen kirjoitettu tositarina. Vai mitä? Täyypä olla tarkkana seuraavalla reissulla.
Kuinka tarina jatkuu?
Ei se jatku, se päättyi. Trilogiani toinen osa päättyi eilen onnellisesti. Loppuhuipentuma on unohtumaton.
Viimeisen vuoden tapahtumat tavallaan toistavat vuosien takaisia trilogian ensimmäisen osan päätösvaiheita , ja antavat viitteitä tulevasta. Kliimaksi tarjoaa kuitenkin yllätyksen, selityksen.
Sinänsä arkipäiväinen tapahtumasarja, moneen kertaan jo kirjassa kuvattu, päättyy arkipäiväisesti, kuitenkin hieman rohkeasti ja terveen itsekkäästi päähenkilön kannalta. Sekin on kuitenkin seurausta kaikesta tapahtuneesta ja silläkin tulee todennäköisesti olemaan vaikutusta trilogian kolmannen osan kulkuun.
Hienon hieno säie katkeaa, se näkyy väläyksenä silmissä, pettymyksenä katseessa. Päähenkilömme puolestaan tuntee outoa vapauden tunnetta, raukeutta jopa, jonka ansiosta.... Padam. Lamppu syttyy, energia virtaa, ymmärrys valtaa kehon ja mielen. Tämä siivittää päähenkilömme ajatukset lähes vuodentakaiseen tapahtumaan, hyvin voimakkaaseen elämykseen, huikeaan tunnetilaan, jollaista hän ei olisi uskonut koskaan enää itsestään löytyvän. Tilanne on syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä – äänet, tuoksut, värit, ajatukset, näkymät, tuntemukset, osallisuus, kaikki. Kirja päättyy samanaikaisesti toisaalla syntyneeseen, täydellisesti henkilömme tuntemuksia kuvaavaan runoon......yllätykseen, vahvaan, selittämättömään ihmistenväliseen energiavirtaan.
Mieleni on kevyt. Edessäni on tyhjä, tahraton lehti. Kirjoittelen kun kirjoittelen. Elän, jatkan matkaani, etsin uutta uomaani tai vain annan itseni virrata siihen. Ja joskus, ehkä vasta viikkojen, vuoden tai kymmenen kuluttua, yhtenä kauniina päivänä, huomaan kirjoittavani trilogiani kolmatta osaa. Siitä tulee toisenlainen, rohkeasti elämänmakuinen. Näin lupaan - itselleni.
Ajattele niitä, jotka kantoivat ja antoivat. Miksi ovat niin kaukana?
Pena, mua itketti sun hautajaisissa, ja nauratti. Kun auringon säteet harmaana viluisena päivänä yhtäkkiä siivilöityivät kappelin katonrajan ikkunasta. Näin sinut siellä virnuilemassa tuhmien juttujesi kanssa, "katos tyttöä". Sorry etten enää tullut katsomaan jonakin sunnuntaina kello 12, vaikka lupasin. Ajattelin usein. Varsinkin sunnuntaisin olen itsekäs.
Miinaa olen miettinyt usein viimeisen vuoden aikana. Olin unohtanut paikan nimen, se häiritsi, eihän sellaista voi unohtaa. Istuin palaverissa, kuuntelin itselleni tuntemattoman jutustelua. Hei haloo, olen käynyt siellä, olin erikoislaatuisen rouvan vieraana. Kuunnelkaa. Tuntematon hämmästyi, "Miina oli sukulaiseni, rikas vanhapiika, joka ei luottanut ihmisiin". Huomasin kyllä. Hän sanoi minullekin, ettei ole aikaa, mene pois, olen itsekin lähdössä. Sanoin, etten lähde, koska olen tänne asti tullut. Se talo oli täynnä tavaraa, jota halusin kuvata. Minua ei olisi saanut ulos millään keinoin. Miina suorastaan kiehui, jätti minut piikansa kanssa. Kuvasin ja jäin odottelemaan rouva Äreää, joka takaisin tultuaan olikin toinen ihminen vaikka muka kyselikin että vieläkö olet täällä. Totta kai olin, halusin tietää, kuinka rouva oli rojunsa hankkinut ja mitä niillä oli tehty. Tentattuaan olenko kunnon ihminen, osaanko lakaista ja luututa, kattoi pöydän koreeksi. Loppujen lopuksi pyysi jäämään yöksi, mikä suuresti hämmästytti tuntematonta. Kerroin, että Miina vei minut hirsilinnaansa, istuimme takatulen valossa iltamyöhään keinutuoleissa Bachia kuunnelleen. Miinan koko värikäs elämä, minä kuuntelin.
En se minä ole
jota kirjoitat
jota työstät.
Heikoimman kohtani
etsit,
sisään pujahdit
kyselemättä lupaa.
Itseäsi Sinä teet
kauttani,
minussa.
Mene.
Älä sisuksiini jää.
Jätä muillekin syötävää.
Murusia.
Sait parhaat palat.
hyvin hyvin hupaisa oivallus. Voi sua. Ja kaikkeen sitä on joutunutkin, tai päässyt :o)
Taisinpa oppia jotain elämästä. Hyvä mieli. Oivalluksen riemua. Hauskaa oli.
(Olen harvinaislaatuisen hidasälyinen, mutta hyvä niin - tässä asiayhteydessä se kaiketi luetaan eduksi)
pitäisi viedä tutkittavaksi. Omasta päästä voisi aloittaa. Ensinnäkin olisiko oltava huolissaan, kun vietät päivätolkulla kaksin pääsi kanssa ja olet pelkästään tyytyväinen kaikkeen, innostunut, luova, hyväntahtoinen satunnaisesti kohtaamallesi kireydelle ja kiukuttelulle. Kun ei kertakaikkiaan mieleen juolahda edes mitään nurinkurista tai ristiriitaista. Kännykkäkin oli kiinni, ettei sitä kauttakaan saapunut shittiä. Radiosta sai kavavan vaihdettua tai virrankatkaistua. Kun ei kertakaikkiaan tullut mieleen nämä arkipäivän tohinat. No parit perkeleet yhdelle työkaverille antoi sentään hyvät sävärit, mutta ennen sekin sai aikaan paljon mustemmat myrskypilvet. Ukollekaan ei tarvinnut soitella, kun "ei ollut kenttää" ja kun oli, ei muistanut, sattuuhan sitä. No kerran suonlaidalla istuskellessani ja sitä rauhallisen kaunista maisemaa tuijotellessani ja tuijotellessani putkahti mieleen - minkäs teet - Sinä, ketale. Siinä istun ja totean itselleni, että on se aikamoinen pajunköydensyöttäjä, minkäs teet ja kohautan olkapäitäni, ei sen enempää. Yöllä sitten heräsin uneen, jossa kakki mun kaverit totesivat köyrineen sun kanssa. Varmasti just samanaikaisesti oli paarma jyrsinnyt saakelinmoisen holen keskelle otsaa. Komia pattihan siihen tuli, muistoksi. Muuten oli mieli niin kevyt ja puhtoinen, missään, millään ulottuvuudella en havainnut mitään huolen aihetta. Kun sitten palasin sivistyksen pariin ja olisi pitänyt olla valmiuksia seurassa siunailla tapettuja oululaisia, kadonnutta porilaista, tupakkaa polttavaa nuorisoa ja huonosti hoidettua hautausmaata, olin aivan hukassa ja ulalla. Eihän mulla ollut mitään mielipiteitä, ei kerrassaan. Hei hetkinen, se auringonnousu oli upea ja lähteessä vesi raikasta! Uskokaa nyt, että ihminen on elossa siihen saakka kunnes kuolleena löydetään, toivoa on! No huonostihan siinä kävi, mutta miksi pitäisi etukäteen aina tietää, että kaikessa käy huonosti! Ilmatkin olivat kuulema huonot, en kyllä huomannut kertaakaan. Jos vesisade ei sammuta nuotiota, niin turha sitä on noteerata. Ja se auringonnousu kuitenkin kuittaa kaiken. Suosittelen!!!
Helevetin hyvä pää, loppujen lopuksi. No jonkinlaista puutostilaa havaittavissa, mutta otetaan auringonnousuja - purkista,jos ei akuuttiin tarpeeseen muualta saa.
mitähän tapahtuisi, jos itkisi itkunsa reilusti ja kertoisi vielä mikä itkettää. Joku viisas sanoisi, että siinähän menee hyvät itkut ihan hukkaan, kun ei kukaan näe. EI. Muuthan siinä ahistuisi ja itse siksi vaan lisää.
haluaisin olla. Ulottumattomissa. Pakonomainen tarve ostaa lippu kauas, menolippu. Lopulta ne tulevat perässä, ajatukset. Ja paluukin on edessä......Tyrmistyttävää olikin huomata, että mihin todellisuudessa olikin palaamassa, minne mieli oli palaamassa, tyrmistyttävää. Ehkäpä tämä onkin siitä ulospääsyä, vihastumisesta itselle, sille ettei selkäydintään voi hallita.
No, niin - sait hymyn, päivän ensimmäisen, se on sulle. (Tulihan se sieltä, suokävelyn ja auringossa istuskelun kautta.) Taidan olla sen velkaakin, mutta sainkohan ymmärrystä?
sentään, sakkopisteitä pitkin päivää.
"Tämä meni juuri niin kuin tarkoitinkin. Kun tajusin mihin soppaan olen itseni lykäämässä, päätin että tähän laitetaan lopullinen piste. Ja se onnistui, käyttäydyit juuri niin kuin oletinkin. Pitää vaan muistaa ampua riittävän väkevästi yli suuntaan ja toiseen, että vaikutus on varmasti haluttu. Saamalla meidät inhoamaan toisiamme pelastin jotain tärkeämpää. Hyvää loppuelämää, toivottavasti tulet onnelliseksi."
Montako pistettä jo pistetty? Monta. Kun piste pistetään niin eikö silloin sanota että kiitos ja näkemiin. Muutenhan sanotaan mitä sylki suuhun tuo. Kirpasee, but so what? Se menee ohi, kun annat mennä. Meet sinne mistä oot tullutkin, ja tilallesi tulee uusia uusia uusia uusia uusia tuutin täydeltä...tulee joka tapauksessa, teet niin tai näin. Tylyä...hyvää loppuelämää...toivottavasti tulet onnelliseksi...
Pääsisinpä kauas, rappusille katseleen kalojen molskahtelua. Veden pinnan katselu rauhoittaa.
Luin tänään jutun 59-vuotiaasta rouvasta, joka asuu mökissä Ilomantsissa. Mökkiin mennään kapeaa polkua pitkin ja viimeinen taival pitkospuita myöten. Siellä hän asustelee ilman sähköä ja viemäröintiä. Entinen helsinkiläinen. Se oli kivasti kuvitettu juttu. Tosin minä näin kaiken ilman kuviakin. Mökkipolun varressa on suo. Kuinka kaunis onkaan suo. Keväällä kukkivat suopursut, syksyllä ruskan värit hohtavat, talvella lumi kumpuilee suon muodoissa. Kesäaamuisin, kun kaupunkilaiset kulkeutuvat kapakoista kotiin, hän nuunkii aamu-usvaa kotisuollaan. "Suon rauhallinen kauneus". Samoilla sanoilla kuvasin minäkin omaa suomaisemaani, jota kohti tarvoin kymmeniä kilometrejä.
Jo alkumatkasta, ensimmäisiä vapauden havupuun tuoksuisia henkäyskiä ottaessani lauloi Teleks: Onko sulla kaunis maailma....kuulin sen useita kertoja, hymyilin....kipinöitä taskun pohjalla.
ja nyt sitten naurattaa, niinkö? Oot ihan kuriton pentu, ja kurituksen tarpeessa. Hauskaa.
En kurillanikaan sano puoliakaan, en edes viidesosaa siitä, mitä haluaisit "kuulla" - toivottavasti et huomaa tätäkään, vintiö.
veneessäpä olen sinnikkäästi kököttänyt. Niin tyypillistä, niin tyypillistä. Ehken nyt kuitenkaan tuuliajolla, en. Kummallisia asioita tapahtuu, kun pitää tapahtua. Olisi mielenkiintoista nähdä itsensä tulevaisuudessa, eri tilanteissa väläyksittäin. Ja menneisyydessä. Itse asiassa menneisyydessä. Olisi kamalaa nähdä tulevaisuudessa itsensä onnettomana. Menneisyydessä sen sijaan sen ei olisi väliä, sillä kaikesta on selvitty. Se jopa kannustaisi.
Nyt juuri katselen itseäni taivaan sinisessä anorakissa siellä kaukana kaukana kalliolla, auringossa kirjoittamassa ja toisellakin kalliolla katselemassa hiukset hulmuten merelle laivan loittonemista. Se laivan tuleminen ja lähteminen oli päivän kohokohta, rytmitti koko kylän elämää. Silloin ajattelin, että jos elämästäni vetäisin viivaa, niin tälle kohtaa kohoaa pykälä, ensimmäinen pykälä. Ja se oli totta, ja se pykälä tuntuu ja näkyy yhä. Kyllä ihminen tuntee pykälänsä sitä eläessään. Sen tuntee, että tähän pykälään en kompastu koskaan, vaan tämän päälle voin kiivetä yhä uudelleen ja uudelleen.
Seuraava pykälä oli seitsemän vuoden kuluttua. Ja siitä seitsemän vuoden kuluttua. Laitoin vuosiluvut paperille, on se uskottava. Kummallista. Yllätys yllätys, nyt on seitsemäs vuosi.
Olen pakottanut itseni kiipeämään edelliselle pykälälle, tai oikeastaan se on pimeääkin pimeämpi kuoppa. Pimeä ja tuskainen. Ehkä sinne ei enää tarvitse mennä, kurkata vain. Leimallista tälle seitsemännelle vuodelle: kuopasta pykälään, pykälästä kuoppaan, kuopasta pykälään. Kuntokin on noussut.
No niin. Ehkäpä olenkin nähnyt itseni tulevaisuudessa, seitsemän vuoden kuluttua. Olen nähnyt ja näen koko ajan, nytkin. JOKU tuli ja pakotti ensin palaamaan kuoppaan, ja sitten puski pykälän päälle rakentamaan näkymää ja näkemään. Huikean huikea vuosi.
ja saavun, aina uudelleen. Miksi? Ikään kuin koskettamaan. Eihän tuo ollut se vastaus. Ei ollutkaan, mutta se on totta. Vastauksesta joutuu vastuuseen, siksi vain osatotuus.
Nyt ymmärrän. Olen ollut julma, ymmärrän sen vasta nyt. Luulin olleeni julma vain itselleni, siitäkin huolimatta, että usein olen halunnut pyytää Sinulta anteeksi. Ja olen pyytänytkin, aina itkun jälkeen. Oletko huomannut? Nytkin pyydän.
Olet tuossa jossain lähellä, ja otan Sinua kädestä. Olethän siinä? Seisot selkäni takana, ja ihan kohta tunnen kätesi hartioillani, niskassani. Kosketuksesi.
Tyhjyys. Sitähän se on, ja en halua sitä. Välinpitämättömyyttä ja tyhjyyttä. Paluuta arkeen unohtamaan itseni. Ennen oli paremmin, oli vain välinpitämättömyys.
Mitä on itsekkyys?
Tsibabaduida, osaat sä uida,
pysyt sä pinnalla,
napakiven päällä, pum!
DEMENTIA: onko se ruokaa?
HELLYYS: ettei purista kättä vaan pitää löysästi.
HYGIENIA: sitä tarvitaan esimerkiksi kun mennään naimisiin.
ISÄ: se hoitaa lapsia, jos äiti on kaupungilla.
KESKI-IKÄ: kun on ensin ollut lukiossa.
KEVYTKENKÄINEN: ei ole sukkia lainkaan ja tulee paljon rakkuloita.
KIIKARIT: jos on korkealla niillä voi suurentaa ihmisiä.
LAHJAKAS: jollakin tavalla rikas.
LUOSTARI: siellä papit palvovat toisiaan.
MASOKISMI: tulee mieleen madot jotka rokkaa ja kissa joka tanssii.
MIELISAIRAUS: silloin saa miettiä pitkään ennen kuin tietää mitään.
ONGELMA: esimerkiksi jos ovet on lukossa ja on vessahätä.
PAPPI: se ei ole humalainen.
PLANEETTA: Ranska, Espanja ja Saksa ovat eri planeetoilla, mutta meidän planeetalla on myös Ruotsi.
RISTIRETKI: toinen luokka menee retkelle vasempaan ja toinen oikeaan. Sitten ne kohtaavat ja toinen odottaa kalliolla.
ROTUSYRJINTÄ: jotakin koirarotua syrjitään.
SEKSI: se on tosi hienoa työtä, mutta isä ja äiti eivät ole kertoneet siitä tarkemmin, koska mä en ole kauhean kiinnostunut semmoisesta.
SOPIMUS: vuorotellaan lasten viemisestä.
TIETOKONE: sitä painellaan ja sitten näkee millaista siellä on.
USKOTTOMUUS: Tao Tao meni rapakkoon, vaikka sitä kiellettiin. Se oli uskoton.
VAIHTOEHTO: syötkö vai menetkö huoneeseesi.
YDINVOIMALA: sinne ehkä mennään kun on niska kipeä ja sitten voimistellaan.
YLIOPPILAS: saadaan yksi ruusu ja mennään kihloihin ja sitten naimisiin.
Aurinko, aurinko lettuja paistaa, hauska on auringon lettuja maistaa. Kiipeän puuhun, pistelen suuhun, loput voin heittää ukolle kuuhun. Sitten käynkin nukkumaan, pikkuinen vatsani pullollaan.
mantran itselleni, niin hyvää se tekee. Kuule, mä käyn nyt läpi niitä asioita ja totuuksia, joiden suhteen olen oppinut olemaan välinpitämätön. Se on vähän sama asia kuin yrittäisi selvitä arjesta ilman lääketokkuraa, luulisin. Mitään muuta en edes jaksa. Eikä minuun muuta mahdu. En mä jaksa ajatella, mitä tarkoitat vai tarkoitatko yhtään mitään. En tiedä kuka todellisuudessa olet, ja kuka tulee ja vie sinut kunhan annat viedä. Vaikea ajatella kuitenkin, etten koskaan enää sinusta mitään kuulisi. Just nyt tällä hetkellä, ihanaa että olet siellä jossain. Tämäkin auttoi (olen itsekäs paska, pitäisi olla vain hiljaa). Olishan se mukava joskus kertoa sekin, minkä hituisessa epäitsekkyydessäni jätin kertomatta.
Olen opetellut kirjoittamaan ihan oikeaa päiväkirjaa, ja se kyllä auttaa jäsentämään ajatuksia.
Mää pyydän, älä vastaa! Auta mua sillä tavoin.
syystä kuvittelin, että ymmärtäisit. Olen niin väsynyt, etten edes jaksa tässä istua. Enkä piristykkään (ja parane) tässä istumalla...ymmärtäisit nyt.
on erityinen. Auringon säteet voinevat osua myös tänne neljän seinän sisään yöllä ja nukkuessa, jopa pimeässä, kai. Joskus pienen pienet jutut ovat isoja, ja kuitenkin, päällisin puolin kaikki kulkee entisellään.
Kuinka huono omatunto voikaan olla palkitseva. Pieni muutos. Huomaan miettiväni kuinka pääsisin lähtemään yksin, menemään siihen itsekkääseen flouttiini, lipumaan järvenselälle auringon helliessä kasvojani, murhamysteerin vallatessa keskittymiskykyni korvieni kautta. Että ylipäätään ajattelen, miten. Ja että ylipäätään ajattelen, että en menisikään yksin. Se on nyt just ja tässä kohtaa, tässä pienessä asiassa. Yllättävää, miten pieniä ne ovat, ne isot asiat. Kun toinen haluaa olla kaksin ja pitäsi osata mennä vastaan ja palkita. Mutta kun en osaa tuhlata päivääni grillaamalla itseäni väen paljoudessa. Sitäkö se on, onko rakkaus sitä, että valutat hikeä tuskaisena kylki kyljessä valittamatta. Vai onko se sitä että epäitsekkäästi jaat oman flouttisi, joka ei kuitenkaan ole toiselle floutti vaan tuskaista kamppailua veden pinnalla, opettelua pysymään pinnalla, opettelua johonkin sellaiseen, johon ei ole luontaisesti intohimoa. Sehän oli niin helppoa ennen, tehtiin mitä haluttiin ja oltiin tyytyväisiä, tyytyväisiä omissa flouteissamme...vain omissa. Ja josta viisas vanha rouva sanoi: noihan ne ihmiset kasvavat erilleen.
pakoon. Kyllä se helpottaa, vaikkei piiloon pääsekään. Aina sieltä jokin kolo löytyy. Kämmeniä pakottaa, jotain tulossa ulos, on tulossa paineella ulos, mutta sitä ei päästetä ulos, ei saatana, pysy siellä perkele.
Eiköhän se jo riitä. Kyllä se riittää. Sano se saatana. Sano. Sano EI, SANO.
EI.
Olen kirjoittanut todella paljon, monen monen tupakkitopan verran, itselleni. Ja joskus tulevaisuudessa istun rappusillani kokonaisen viikon ja luen ja luen, miten ja mitä olen työstänyt monella eri tasolla. Niin monessa mukana ja monen elämässä.
Tarinat, hmm....toivat jostakin johonkin, tähän. Tuntuu hyvältä olla tukevasti tässä ja nyt ja läsnä kaikessa siinä missä on. Joiltakin osin voin sanoa olevani onnellisempi kuin aikoihin - vuosiin, joiltakin osin ehkä vereslihallakin, mutta parempi niin kuin vanhalla kutisevalla ruvella. Liikkeessä, vihdoinkin liikkeessä ja vastaanottavaisena. Sopivasti tympääntyneenä, kriittisenä. Maltilla muutosta tähyten.
Tosiaan, tulipa mieleeni, että kyllä terassi olisi poikaa. Voisi sen viikon istua keinustuolissa, lukea, kuunnella sadetta ja lukea. Rappusilla kun kastuu. Ja ottaa totia kans. Tottakai.
Mihinköhän olen eksyttänyt puolikkaani? Toivottavasti se on tallessa ja tyytyväinen. Ihan niin kuin olisin ollut sen kanssa saunassa, mutta kun tarkemmin ajattelin, niin ei se siellä ehkä ollutkaan. Tai jos oli, niin ei se kyllä sinne jäänyt notkumaan. Voisivat tehdä jotain sille saunarannalle, siivota. Se sauna on jees, mutta ranta peestä. Ehkä mun pitää suoraan sanoa seuraavalla kerralla, omia nurkkiaan ei osaa katsoa sillä silmällä. Ihan kuin sieltä puuttuisi Mies, vaikka onhan siellä mies. Mutta sellainen mies, joka pitää talon ja pihat kunnossa. Yhtä rojuvarastoa kaikki tyynni, tynnyreitä, epämääräisiä lautapinoja, roinaa. Eli sinne se ei jäänyt. Mihin sitten?
Voin vaikka vannoa, että se kiipesi kanssani sinne ylös. Joo, oli se siellä ja hivuttautui sieltä alaskin, olihan se siellä pullotuspaikallakin myhäilemässä. Itse asiassa sen jälkeen en ole enää varma. Eli sinne se pirulainen jäi, suon laitaan. Mutta missä vaiheessa se rupesi kiukuttelemaan, haroon vastaan?
Olisikohan ollut siinä "leirintäalueen" laidassa. Se näytti liian helpolta ja priimalta, hoidetulta ja tehdyltä. Tunnelma puuttui, paitsi purolta. Kipaisi tietysti ne portaat takaisin jo ennen tulentekoa, ja paineli odottelemaan sinne rinteeseen, puron varteen, ja saikin kyllä odotella, touhuilin niin pitkään aamulla. Ei silti, ei se kokemus hukkaan mennyt puolikkaanakaan. Juttuseura oli ihan ok, mutta olinkohan kuitenkaan läsnä? Enpä ainakaan sata lasissa. Vanhaapoikaa ei meinannut millään saada toimitettua nukkumaan, olisi varmaan jutellut aamuun saakka. Miten joku voikin olla niin harmiton ja hyväntuulinen ja siisti ja kunnollinen ja kiva ja kiltti ja kuunteleva...siltikin tuntui odottavan jotain elämää suurempaa tapahtuvaksi. Oli niin pimeääkin ja loppujen lopuksi taskulamppukin tsippas. Mikä sen merkitys oli? Hyväsydämisyys. Sehän se oli, se oivallus, siitä juttukaverista. Mukavaa, että tuli vielä aamullakin juttelemaan kiireettömästi, vaikka muut kaukana odottivat jo menollaan. Kiitos siitä, tuli hyvä mieli.
Joo siinä kohtaa se oli, tai siihen asti se kulki mukana, vahvasti kulkikin. Tiesi että pian loppuu. Sinne jäi. Pysynee kaukana sikaniskasta. Toisaalta eihän sitä tiedä, olihan se sellainen reppana. Kahjo. Olen oikeastaan tyytyväinen, että kykenen ymmärtämään. Vuosi sitten ei olisi ymmärrys riittänyt sen sortin tärinään. Kun jonkun kanssa pystyy turisemaan illan ihan rauhassa ja levollisesti, toisella taas on sellainen tärinä päällä, ettei pysty edes silmiin katsomaan. Puhuu lakkaamatta, yrittää olla kiva ja yrittää olla rempseä ja yrittää olla mokaamatta, yrittää hillitä itseään, hösöttää ympäriinsä. Kahjo, joka lähtee perään, joka tuntuu pelkäävän koko ajan ettei osaa olla just tuon naisen kanssa, jota ujostuttaa niin vietävästi ja joka luulee jallulla hoitavansa homman himaan. Ja jolle ei uskalla sanoa juuri mitään, ystävällistä sanaa varsinkaan, jottei vaan antaisi ymmärtää...saati hymyillä, ja jonka kanssa ei uskalla jäädä kahdestaan illan hämärään ja joka oli kuitenkin lutusesti järkyttynyt ja pettynyt heippasestani. Harmi sinänsä, olisihan se ollut mielenkiintoista tutustua korvessa eläjään. Huh, olipa kokemus, jollainen ei tule kauppareissulla kohdalle.
Ja paljon muuta, mukavia kohtaamisia. Sinne jäi puolikas. Tai ehkä piileksii kantamuksissa, pussukan käänteissä. Hahaa. Uhmittelee.
Jotain merkillistä tapahtui. Ensinnäkin sain hervottoman itkukohtauksen, ehkä olin fyysisesti väsynyt. Kauniista sanoituksesta, se vain tuli, vaikka hetkeä aikaisemmin hymyilin onnellisena ja naureskelin juontajien sutkauksille. Olinko niin paljaana ja puhtoisena, itseni kanssa jäsentyneenä, vailla ulkopuolelta keräämääni peitettä, että sanan sipaisukin tuntui. Tällä kertaa oli erilaista kaikin puolin, vähemmän fyysistä, enemmän henkistä, ehkä siksikin. Sitten näin unen. Heräsin siihen aamulla. Hämmästyin, teikö minä tuota, olinko sellaisessa mukana? Viesti alitajunnalta ilman suuria tunteita, surua, iloa, häpeää tai minkään sortin väristyksiä. Vain se viesti oli merkityksellinen, siis se mitä unen tapahtumien jälkeen väistämättä olisi tapahtunut. Sitten tapasin henkilön, mukava ikimuistoinen kohtaaminen molemmille. Tärkein ei liity tähän henkilöön vaan siihen kohtaamiseen, tunteeseen, elämykseen ja lopulliseen oivallukseen siitä, mikä on väistämätöntä. Ikään kuin kompassin neula olisi lopettanut epämääräisen väpätyksensä ja asettunut osoittamaan vakaasti oikeaa suuntaa.
Muutama päivä sitten istuin siinä missä yleensä istun katselemassa, missä aika pysähtyy. Se todella pysähtyy. Se on paikka, jossa pystyn “kääntämään selkäni ja ummistamaan silmäni”, mutta siinä myös kuulen ja näen kaiken ja kaikki, olen halutessani hyvinkin läsnä ja osallisena.
Siinä istuessa olosuhteista riippumaton sisäinen prosessini käynnistyy, ajatukset virtaavat ja vievät mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja ihmisten luo tai tuo ihmisiä tyköni. Yhä useammin huomaan istahtavani siihen, mihin tulevaisuudessa tulen takamukseni tälläämään, portailleni. (Ajattelin maalata ovenkin siniseksi a’la Notting Hill)
No, siinä istuin ajatusteni virratessa vapaina, kun jotain merkillistä tapahtui. Hyvin turvallinen ja hyvä olo puristui lempeästi minuun. Sinä. Sinä olet löytänyt ihmisen ja se tuntui niin hyvältä ja todelta, ansaitulta. Ryhdyin jatkamaan askareitani hymyssäsuin, levollisena ja onnellisena puolestasi. Ja hyvilläni siitä, että tiesin.
Tapasin eilen itselleni täysin vieraan henkilön. Ensivaikutelma oli hieman luotaantyöntävä ja varautunut, jopa kielteinen. Kätellessämme katsoin hänen silmiinsä. Siinä. Mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen habitus, toisaalta kova ja virkamiesmäinen, toisaalta naisellisen turhamainen, ja kuin pisteenä iin päällä, hiukset. Mielenkiintoinen häkkyrä, johon oma kampani olisi kykenemätön. Siinä jutustellessamme huomasin, että hän on sekä sisäisesti että ulkoisesti poikkeuksellisen kaunis ihminen.
Onneksi olkoon.