Vanha mies istui hiljaa pienen hautausmaan reunalla. Hautakivessä, jonka vierellä hän istui, luki raskain ja kömpelösti hakatuin kirjaimin: "Nanae Konaga, s.1987 k.2001" ja alempana "Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen palaava". Mies iski sormensa syvälle haudan multaan. Hän nosti kätensä pyöritellen ja tunnustellen siinä olevaa tummaa multaa antaen sen valua lopulta sormiensa läpi. Äkillinen tuulenpuuska iski harmaan hatun miehen päästä, mutta hän ei lähtenyt se perään. Tuuli leikki miehen hopeanharmailla hiuksilla ja hän kampesi itsensä ylös nojaten kiveen.
"Nanae..." mies kuiskasi hiljaa ja kaivoi povitaskustaan katkenneen ruusun. "Ei enää virheitä... Ei tällä kertaa", mies sanoi ja heitti ruusun haudan päälle, josta tuuli nappasi sen äkkiä mukaansa. Mies katseli ruusun lentoa hetken, katseli kuinka verenpunainen kukka kieppui ja tanssi taivaalla. Sitten mies lähti raskain askelin pois, eikä katsonut enää taakseen.
Japani, Tokio, 2002
"Kaida!" huudahti äiti keittiöstä yläkertaan pyöritellen samalla pannussa olevaa aamupalaa. "Myöhästyt kohta koulusta!"
"Tulossa!" huusi nuori, noin 15 vanha tyttö ylkerrasta ja kohta portaan tömisisvät tytön tullessa alas. Tytöllä, Kaida Ayanamialla, oli päällään siniruudullinen, polvipituinen hame, koulupukuun kuuluvat mustat polvisukat, mustat kengät sekä valkoinen paita ja huivi, joka kulki tytön molempien olkapäiden kautta yhdistyen siistiin rusettiin. Paita oli auki rintoihin asti, kuten olemukseen kuului ja alta näkyi musta t-paita (joten rinnat eivät siis näkyneet!). Kaidan yönmustat hiukset olivat siistillä nutturalla.
"Kyoko tulee aivan kohta, sinun on parasta pistää vauhtia!" hänen äitinsä sanoi ja alkoi lapata riisiä kaidan alutaselle. Kaida istuutui tatamille syödäkseen. Äkkiä joku koputti oveen ja Kaida ponkaisi ylös napaten samalla koululaukkunsa.
"Hei sitten, se on Kyoko! Nähdään iltäpäivällä!" hän huusi äidilleen ovenraosta.
Palautetta saa antaa, haluatteko, että jatkan...? ^-^'
"Nanae..." mies kuiskasi hiljaa ja kaivoi povitaskustaan katkenneen ruusun. "Ei enää virheitä... Ei tällä kertaa", mies sanoi ja heitti ruusun haudan päälle, josta tuuli nappasi sen äkkiä mukaansa. Mies katseli ruusun lentoa hetken, katseli kuinka verenpunainen kukka kieppui ja tanssi taivaalla. Sitten mies lähti raskain askelin pois, eikä katsonut enää taakseen.
Japani, Tokio, 2002
"Kaida!" huudahti äiti keittiöstä yläkertaan pyöritellen samalla pannussa olevaa aamupalaa. "Myöhästyt kohta koulusta!"
"Tulossa!" huusi nuori, noin 15 vanha tyttö ylkerrasta ja kohta portaan tömisisvät tytön tullessa alas. Tytöllä, Kaida Ayanamialla, oli päällään siniruudullinen, polvipituinen hame, koulupukuun kuuluvat mustat polvisukat, mustat kengät sekä valkoinen paita ja huivi, joka kulki tytön molempien olkapäiden kautta yhdistyen siistiin rusettiin. Paita oli auki rintoihin asti, kuten olemukseen kuului ja alta näkyi musta t-paita (joten rinnat eivät siis näkyneet!). Kaidan yönmustat hiukset olivat siistillä nutturalla.
"Kyoko tulee aivan kohta, sinun on parasta pistää vauhtia!" hänen äitinsä sanoi ja alkoi lapata riisiä kaidan alutaselle. Kaida istuutui tatamille syödäkseen. Äkkiä joku koputti oveen ja Kaida ponkaisi ylös napaten samalla koululaukkunsa.
"Hei sitten, se on Kyoko! Nähdään iltäpäivällä!" hän huusi äidilleen ovenraosta.
Palautetta saa antaa, haluatteko, että jatkan...? ^-^'
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kaida ja hänen ystävänsä Kyoko Myo olivat molemmat alkujaan eurooppalaisia, mutta sattumien ja onnettomuuksien seurauksena päätyneet lopulta Japaniin, eivätkä siis näyttäneet tyypillisen itämaisilta. Heidät oli kuitenkin viety Hokkaidon kautta aina Tokioon asti kovin pieninä, joten adoptioperheet antoivat luonnollisesti japanilaiset nimet ja molemmat tytöt puhuivat sujuvasti japania.
"Mitä meillä on ensimmäisellä tunnilla?" Kaida kysyi ja Kyoko kaivoi lukujärjestyksen laukustaan.
"Hmm... Ensiksi biologiaa, jonka jälkeen äidinkieltä", Kyoko tavasi merkeistä.
"Tietysti! Maanantai on lempipäiväni, kahta lempiainettani ja vieläpä peräkkäin!" Kaida sanoi ivallisesti ja heilautti väheksyvästi kättään. Kyoko naurahti.
"Hei katso, tuolla on Sota!" Kyoko huudahti ja huiskutti kättään pörröpäiselle pojalle kadun toisella puolen. Poika huiskutti takaisin vienon punan levitessä kasvoilleen. Kaidakin kääntyi vilkuttaakseen, mutta jokin muu kiinnitti hänen huomionsa. Sotan takana olevalla pihalla istui pihakeinussa vanha, hopeatukkainen mies, joka tuijotti tyttöjä hattunsa alta. Mies pyöritti kädessään kukkaa, hennon vaaleanpunaista kirsikkapuun kukkaa. Vanhan miehen tuimien silmien katse porautui Kaidan silmiin...
"Kaida-chan?" kuului tytön tajunnan läpi. Hän käänsi väkisin päänsä poispäin miehestä.
"Niin?"
"Oletko hereillä? Kyoko kutsuu Kaidaa, kuuluuko?" Kyoko kysyi tirskahtaen ja Kaida tönäisi häntä leikkisästi. Kääntäessään katseensa kohti jo taakse jäänyttä pihaa, siellä ei ollut mitään; ei keinua eikä miestä. Kaida pudisti itsekseen päätään ja liittyi keskusteluun Kyokon ja seuraan liittyneen Sotan kanssa.
Jatkoa tulee...
Ihan kivaa, vaikkei ole tapahtunut vielä oikeastaan mitään. Alussa oleva vanha mies herätti uteliaisuuden.:)
Mutta ehkei olisi tarvinnut laittaa sulkuihin sitä rintojennäkymisjuttua, se on hieman tökerö, ja kyllä lukijat sen ymmärtävät. Kohtaa voisi kyllä kenties selventää? Muutoinkin kuvailun voisi ujuttaa paremmin kerronnan mukaan, niin olisi sujuvampaa.
Mistä muuten kiinnostus Japaniin? :)
"Ja nyt, haluan että teette paperille kymmenen parhaiten osaamanne kirjoitusmerkkiä ja muistakaa, yksi siveltimenveto, ei korjauksia!" kuului kuivana opettaja Omi-sanin ääni. Kaida veteli kömpelösti merkkejä ajatustensa harhaillessa yhä vanhassa miehessä. Lopulta hän luovutti onnettoman maalausyrityksensä ja sulki silmänsä.
"Kuka se mies oikein oli? Mihin hän katosi? Pahus, tämähän on naurettavaa, vain joku vari ja minä menetän yöuneni!" Kaida ajatteli itsekseen kasvot haudattuina käsiinsä. "Aivan kuin olisin...nähnyt hänet jossain aiemminkin -"
"Kaida! Kaida-chan!" keskeytti opettajan ääni Kaidan ajatukset repien hänet takaisin tunnille.
"Niin, opettaja?"
"Luulin käskeneeni teitä piirtämmän merkkejä, en uneksimaan, neh?" opettaja kysyi kurtistaen vihaisesti kulmiaan. Kaida nyökkäsi ja palasi vastahakoisesti merkkien pariin.
Iltapaivällä, koulun loputtua Kaida hyvästeli Kyokon ja lähti kotiin. Kuuma aurinko porotti polttavana ja Kaidan oli pakko ottaa päälyspaitansa pois. Sidottuaan paidan vyötärölleen hän jatko kävelemistään silmät unenomaisesti ummessa.
"Mies oli kyllä vanha, neh? Saattaa olla jonkun uuden asukkaan sukulainen tai itse muuttanut tänne..." Kaida kyseli itseltään, kun äkkiä jotai lensi hänen naamaansa. "Hei!" hän huudahti pelästyksestä ja huitaisi pienen kirsikankukan pois kasvoiltaan. Huomattuaan 'hyökkääjän' vain harmittomaksi kukaksi, hän poimi sen käteensä ja pyöriteltyään sitä hetken päästi sen lopulta tuulen tanssitettavaksi. Hän katseli sen lentoa ja näki, kuinka kauniit lohikäärmeleijat lensivät kaukana Tokion keskustan korkeiden tornitalojen yllä.
"Konichi wa, neiti" kuului äkkiä Kaidan edestä. Tyttö kääntyi nopeasti katsomaan, kuka tervehtijä oli ja huomasi olevatnsa vastakain salaperäinen vanhan miehen kanssa.
"Ko-konichi wa, herra" Kaida änkytti ja kumarsi hätäisesti. Mies hymyili ja hänen hymyillessään hänen ryppyiset kasvonsa näyttivät kuivuvan entisestään. Kaida hymyili tekopirteästi, vaikka olisikin oikeasti halunnut juosta poi tämän miehen läheisyydestä. Hän ei tiennyt miksi, mutta miehen ympärillä pyörivä ilmapiiri sai Kaidan tuntemaan äkillistä pelkoa.
"Menikö koulussa hyvin?" mies kysyi yllättäin ja Kaida hämmentyi. Eihän hän edes tuntenut miestä!
"Domo, genki desu (=melko hyvin, kiitos)", Kaida vastasi kuitenkin; eihän hyviä tapoja sallinut unohtaa.
"Se on hyvä", mies sanoi ja Kaida nyökkäsi hiljaa laskien päänsä alas. Hän ei halunnut katsoa miestä silmiin, ne polttivat ja porautuivat hänen omiinsa. Sitten hän muisti palavan halunsa kysyä, kuka mies oli...
"Anteeksi, herra, mutta minä haluaisin -" Kaida sanoi ja nosti jälleen päänsä huomatakseen puhuvansa lyhtypylväälle. Mies oli kadonut jälleen.
Juu, kiitos neuvoista ja kehuista! ^_^ En itseasiassa tiedä, mistä Japani-innostus tulee, sen kulttuuri ja paikat vain kiinnostavat! yritän saada tarinaa vauhtiin mahdollisimman nopeasti, mutta yritän ensiksi selventää...(toivottavasti ette kyllästy...)-__-'
Mä oon tosi pahoillani kaikista noista pikku kirjoitusvirheistä, mä kun kirjotan niin nopeesti, ni ei ehdi kattoa, että meneekö oikein vai ei...(kaiken lisäks meidän kone ei meinaa ikinä laitaa a-kirjaimia kunnolla...) T_T
koittakaa kestää...
Kyoko kulki hitaasti kohti omaa kotitaloaan potkiskellen samalla pientä kiveä joka lensi lopulta autotielle. Ilmassa pyöri pienoinen tuulenvire ja Kyoko hengitti syvään.
"Ihana päivä!" hän huokaisi hiljaa ja kääntyi omalle kotitielleen.
Kaida käveli puolijuosten kotiin päin. Hän oli suuttunut miehen äkillisistä katoamistempuista ja kirosi tätä mielessään.
"Hemmetin fossiili!" hän huusi päänsä sisällä, mutta katui ajatuksiaan lähes saman tien; nuorempi kunnioittaa vanhempaansa, hän toisteli itselleen yrittäen kukistaa raivon ja suuttumuksen. Lopulta, kotiovellaan hän huokaisi syvään ja astui sisään tyynen rauhallisena.
"Päivää, kulta! Miten koulussa?" hänen äitinsä huusi keittiöstä, eikä Kaida olisi välittänyt vastata. Lopulta hän kuitenkin murahti hiljaa "genki desu" kiivetessään portaita yläkertaan ja omaan huoneeseensa.
Kyoko puki äitinsä avustuksella ylleen sinivihreää kimonoa, jossa oli karppien kuvia. Hänen perheensä oli lähdössä syömään läheiseen sushi-ravintolaan isän ylennyksen kunniaksi. Tyttö haukkoi henkeään äitinsä tiukentaessa kimonon vyötäröä.
"Okasan!" hän huudahti. "Se kiristää!"
"Noh, hiljaa nyt! Sinun on oltava eduksesi niiden herrojen lähettyvillä, ties vaikka saisimme sinut vihille muutamassa vuodessa!" hänen äitinsä puuskahti.
"Mutta okasan..."
"Nyt ei mitään muttia, menet laittamaan hiuksesi ja tulet kohta alakertaan. Isäsi tulee kohta töistä" Kyokon äiti hoputti tytärtään, joka rintaansa pidellen meni kylpyhuoneeseen.
Kyoko, hänen äitinsä sekä isänsä astuivat ravintolaan ja suunnistivat nurkkapöytään, missä istui jo tytön isän kollegoita.
"Kollegat, tässä on perheeni: vaimoni Akemi ja tyttäreni Kyoko", Kyokon isä esitteli miehille. Molemmat, sekä äiti että Kyoko kumarsivat ja istuivat pöytään. Pian heille tilattiin ruoka, eikä kukaan pistänyt merkille, että tarjoilijana toimi hopeahiuksinen vanha mies. Miksi kukaan olisi välittänyt, vain tavallinen tarjoilija. Vai oliko sittenkään...?
"oon tosi pahoillani kaikista noista pikku kirjoitusvirheistä, mä kun kirjotan niin nopeesti, ni ei ehdi kattoa, että meneekö oikein vai ei"
Tätä selitystä en ole koskaan tajunnut. Siis eihän se teksti nyt hyvänen aika heti näppäinten lyömisen jälkeen katoa minnekään tai muutu muokkauskelvottomaksi. Ei se ole puhetta.
Mikä estää nopeaa kirjoittajaa korjaamasta virheitään kirjoittamisen jälkeen?
Itsekin rupesin tätä pohtimaan ja kun yhdessä vaiheessa kyllästyin ainaiseen "ei hemmetti, tuollakin on virhe!"- hommaan, niin otin tavaksi tarkistaa ennen lähettämistä jokaisen rivin kerrallaan! ^_^
Mies piiloutui vielä ennen aterian kuljettamista pöytään suuren koristepilarin taa. Hän kaivoi povitaskustaan jotain jauhetta ja ujutti sitä Kyokon ruokaan.
"Nähdään kohta", hän kuiskasi ja virnistäen harppoi tarjottimien kanssa pöytään.
Kaida istui sängyllään risti-istunassa, selkä hieman köyryllä välttäen näin kattoon osumisen; huoneen katto oli täysi loiva ja nurkassa, jossa Kaidan sänky oli, oli katon ja lattian välillä vain noin vajaat viisi jalkaa. Hän luki pöytälamppunsa valossa leveää kirjaa, jonka kannessa luki "Japanin mytologia". Tytön silmäluomet tuntuivat raskailta ja hän halusi nukahtaa...
"Ei, Kaida, ei!" hän komensi itseään ääneen ja hörppäsi pitkän kulauksen pöydällään olevasta lohikäärme-mukista. Kaida nieli teensä irvistyksen saattelemana; hän ei ollut ikinä pitänyt vihreästä teestä. "Sinun on pakko lukea tämä!" hän mutisi nostaen lukulasejaan ylemmäs nenänvarttaan. "Ei aina ole helppoa lukea 30 sivua pitkää kotitehtävää", tyttö mietti ja kirosi itsekseen Omi-sanin. Pitkä haukotus otti jälleen vallan ja Kaida hieroi silmiään.
"Lohikäärmeet ovat aina olleet suuri osa koko Japanin mytologiaa ja tarustoa. Ne edustavat voimaa ja valtaa..." Kaida luki ja hyppäsi parin sivun ohi. Seuraavalla aukeamalla olevan vanhan miehen kuva sai Kaidan hätkähtämään. Hän nojautui lähemmäs lamppua nähdäkseen paremmin. Kuva oli mustavalkoinen, mutta Kaida saattoi helposti erottaa terävän leuan ja ryppyiset kasvot.
"Ei ole totta..." hän sähähti ja alkoi ahmia viereisen sivun tekstiä.
"Japanin taruista harvinaisimpia on taru Isästä ja Tyttärestä. Taru on yli 400 vuotta vanha ja kulkenut kansantaruna ja suullisena perinteenä aina 20. vuosisadalle asti..." Kaida silmäili tekstiä hyppien parin riviin väliä, kunnes hänen silmiinsä osui mielenkiintoinen kohta: "Isä, (nimi tuntematon, kts. s. 209-210) oli 1600- luvulla elänyt mies, joka eleli onnellisena tyttärensä Nanaen kanssa (kts. s. 215). Tyttö kuitenkin sairastui ruttoon ja kuoli hyvin nuorella iällä jättäen isänsä suremaan. Murtunut isä etsi keinoa palauttaa tyttärensä takaisin henkiin (kts. s. 40, ylösnousemukset, kuolema, s. 45, rutto) löytäen lopulta papittaren, joka oli kyvykäs auttamaan. Tytär saatiin eloon, mutta hän oli enää sieluton olento vailla omaa tahtoa ja muistia (kts. s. 87, elävät kuolleet)..." hän luki ja käänsi innoissaan sivulle 87. Aukeamalla oli kuvia vampyyreistä sun muista elävistä kuolleista, mutta yksi kuva kiinnitti Kaidan huomion. Kuvassa oli japanilainen tyttö istumassa tumma kimono päällään korituolissa, katsellen tyhjänä eteensä. Kaida luki pienellä präntätyn kuvatekstin: "Nanae, herätetty henkiin peittämällä ruumis multaan ja kastelemalla se elämän mizulla (=vesi). Sieluton, kuoli kahdessa vuodessa."
"Tämä ei voi olla totta..." Kaida mutisi nähdessään kirkkaasti vanhan miehen ja kirjan kuvan yhdennäköisyyden mielessään. "Hah! Ei se tietenkään ole totta, minä kuvittelen..." hän mutisi mielessään silti epäilyksen tumma varjo...
Onko päähenkilö nyt Kyoko vaiko Kaida? Vai kertooko tarina molemmista samaan aikaan?
Huomaa kyllä, että ajatuksesi kiitävät tuhatta ja sataa, mutta sehän tekeekin tarinasta aidon. Ei mitään tunnin pohdintaa joka sanan kohdalla. :) Hyvä juttu. Jatka toki! Haluan lukea lisää, aihe on todella mielenkiintoinen.
Juup, veljeni kysyi tuota ihan samaa hommaa ja vastaus on, että molemmat ovat tietyllä tapaa päähenkilöitä. Kaida ehkä enemmän, mutta Kyokollakin on suuri osa tarinassa (kuten tulette huomaamaan...) ;)
Kyoko oli koko illan ajan ihmetellyt sushin kummallista makua, mutta nyt hänen vatsansa alkoi todella protestoida. Heti, kun he pääsivät kotiin, hän ryntäsi yläkertaan antaen vuolaasti ylen.
"Oletko kunnossa?" hänen äitinsä kysyi seurattuaan tyttärensä korinaa yläkertaan.
"Enpä tiedä. Tuntuu jotenkin...huteralta", Kyoko vastasi ja vetäytyi kalpeana wc:n lattialle.
"Tyttö- pieni, sinähän täriset!" okasan huudahti ja auttoi Kyokoa riisumaan kimonon ja ohjasi tämän vuoteeseensa. "No, huomenna ei sitten kouluun", äiti huokaisi, toi tyttärensä vierelle paljun, jonne antaa ylen ja yöpöydälle kupin kamomillateetä. "Koita nukkua", hän kuiskasi vielä, ja Kyoko nyökkäsi voipuneesti nukahtaen lähes heti.
Kaida nukkui luonnottomassa asennossa kirjansa päällä. Uni oli lopulta ottanut vallan. Äkkiä hän kuitenkin heräsi.
"Mmh...mitä kello on?" hän kysyi tyhjältä huoneeltaan tarttuen herätyskelloonsa. 02.38. Kaida haukotteli, heitti kirjan lattialle ja sammutti päälle jääneen pöytälamppunsa nukahtaen levottomaan uneen.
"Mitä? Kyoko ei ole tulossa? Sairas? Hyvä on, vien viestin opettajalle", Kaida sanoi aamulla puhelimeen yrittäen samalla vetää sukkia jalkaansa. "Kyoko ei tule kouluun", hän totesi äidilleen istuutuen tatamille.
"Mikäs hänellä on?" hänen äitinsä kysyi pyöritellen riisejä.
"Sairas. Kuumetta ja pahoinvointia", Kaida vastasi ja lappoi ruokaa suuhunsa.
"Eivätkös he eilen olleet kaikki syömässä siinä sushi-ravintolassa, tässä ihan lähellä?" äiti mietti ja istui itsekin. "Ettei olisi ruokamyrkytys?"
"En usko. Kyllä Kyokon maha on ennekin kestänyt kaikkea, ei pelkästä sushista sekaisin mene", Kaida sanoi, kiitti ja nousi ottaen koululaukkunsa lähteäkseen kouluun.
Kyoko oli sairaana jo toista viikkoa ja kuume oli noussut todella korkeaksi. Paikalla oli käynyt useita lääkäreitä, mutta kukaan ei osannut määritellä tytön sairautta.
Kaida istui ystävänsä sängyn vierellä lukien tälle "Japanin mytologia"- kirjaa. "...eleli onnellisena tyttärensä Nanaen kanssa..." hän luki ja Kyoko nuosi istumaan.
"Mikä sen tytön nimi oli?" hän kysyi kastaen otsarättinsä yöpöydällänsä olevaan vesipaljuun.
"Nanae", Kaida vastasi.
"Entä sukunimi?" Kyoko kysyi ja Kaida käänsi sivulle 215. Hän kuljetti sormeaan alaspäin luetteloa.
"Nakade...Nama...Nanae, tässä! Nanae...Konaga" hän lausui ja palasi takaisin sivulle 57. Kyoko kurtisti kulmiaan miettivän näköisenä. Nimi kuulosti tutulta.
"Hetkinen!" hän huudahti äkkiä, niin että Kaidan teet olivat lentää pitkin lattiaa. "Se nimi, Nanae Konaga, isoäidin haudan vieressä olevassa kivessä lukee täsmälleen Nanae Konaga!" Kyoko vaahtosi. "Kuinka vanha se taru oli?"
"Olikohan se...noin 400 vuotta", Kaida sanoi ja Kyokon miettivä ilme syveni entisestään.
"Siinä kivessä lukee muistaakseni 1987-2001... Eihän se voi millään olla sama Nanae, tämähän syntyi paljon myöhemmin!" hän puuskahti ja hörppäsi teetään. Kaida nyökkäsi ja jatkoi lukemista.
"Isä etsii joka toinen tai kolmas vuosi uuden tytön, tappaa tämän ja ristii Naneksi. 'Uhreja' ovat noin 14-16 vuotiaat tytöt. Pisin tunnettu kuolleen elossaoloaika (kts. s. 87, elävät kuolleet) on 14 vuotta..." hän luki Kyokon venytellessä sängyllään.
Ihme kyllä, pysyin mukana henkilöhyppäyksissä.:)
Kirjakohtaus oli hieno, lisäsi ainakin minun uteliaisuuttani. Se taas, että tämä "Isä" etsii aina uuden uhrin ja ristii sen Nanaeksi on kuin suoraan B-luokan kauhuleffasta, mutta toimiihan tuo silti ihan hyvin. :)
Kuinka moni muuten muistaa isoäitinsä haudan vieressä olevan hautakiven tekstin?
Kyoko nukkui sikeästi. Ulkona lenteli yöperhosia, jotka pyrkivät kaikki hänen kotitalonsa pihalyhdylle. Kauempana, toisella puolella katua seisoi tämä salaperäinen vanha mies. Yötuuli leikki hänen hiuksillaan ja takinliepeillään, kun hän tuijotti Kyokon kotitaloa outo katse silmissään. Kadun toisella puolen kävelevät nuoret katsoivat miestä syrjäsilmällä, mutta eivät kiinnittäneet tähän sen enempää huomiota. Mies kietoi takkia tiukemmin ympärilleen ja pieni hymynpoikanen leijui hänen huulillaan.
"Nanae..." mies kuiskasi. "Kohta pääset isäsi luo. Isä pitää sinusta huolta"
Samaan aikaan sisällä Kyokon rintakehä kohoili rauhallisesti unen tahtiin. Hän ei tunenut, kuinka katala myrkky, joka oli pitänyt hänet sairaana viikkokausia kiersi yhä hänen suonissaan. Äkkiä suunnaton kipu iski Kyokon ruumiiseen ja sätkynuken lailla hän alkoi kouristella. Sitten hänen mielensä tyhjeni ja silmät sammuivat; Kyoko lysähti elottomana sängylleen ja mies talon ulkopuolell hymyili yhä leveämmin.
Kaida heräsi herätyskellonsa ärsyttävään pirinään. Hän kurotti kättään sammuttaakseen sen ja nousi hidastellen ylös. Aamuaurinko tanssitti sädettään hänen huoneensa lattialla ja Kaida hieroi silmiään.
"Upea aamu!" hän ajatteli. "Kyoko voi tänään jo varmasti paremmin"
Laskeutuessaan alakertaan hän ei nähnyt äitiään touhukkaan pyörittämässä riisiä tai kattamassa pöytää. Talossa oli täysin hiljaista. Kaida solmi huiviaan matkallaan alakertaan yrittäen samalla kuulostella ääniä, mitä tahansa. Talossa oli ärsyttävän hiljaista.
"Äiti..." tyttö yritti varovaisesti. Haa! Olohuoneesta kuuluu jotain. Kaida meni olohuoneeseen ja löysi äitinsä puhumasta puhelimessa.
"Niin...kyllä, on tämä kamalaa..." hänen äitinsä sanoi ja tarttui nenäliina-astiaan. Hän niisti ja pyyhkäisi kevyesti silmäkulmaansa. "Näkemiin...ja otan syvästi osaa", Kaidan äiti sanoi sulkien puhelimen. Kaida katsoi tätä pää kallellaan.
"Mitä nyt on käynyt?" hän kysyi ja huomasi äitinsä punertavat silmät. Äiti itki harvoin ja se sai Kaidan pelästymään. "Okasan, mitä on sattunut?" Kaida kysyi ja istui äitinsä viereen. Tämä ei kestänyt enää vaan hautasi kasvot käsiinsä.
"Voi kulta-pieni, tämä on niin kamalaa... En tiedä, miten sanoiksi pukisin.." äiti sanoi ja Kaida silitti tämän hiuksia.
"Jos vain sanoisit", hän sanoi. Hänen äitinsä sieppasi tyttärensä syliinsä puhjeten vuolaaseen itkuun.
"Kyoko on kuollut, kulta...kuollut!" hän sanoi puoliksi huutaen. Kaidan silmät laajenivat. Kyoko...kuollut?!
tässä vaiheessa on sanottava, että ei suositella tosikoille! ^_^
kiitos ja kumarrus! Varmaan aika hyvä muisti, tai sitten ne kävi mummin haudalla niin usei, että Kyoko ehti tutkia sitä viereistä tarkemmin...hmm... Pääsee Kyoko pitämään mummilleen seuraa, hahahaaaa! xD
B-luokan kauhuleffa, heh! :D
Kaida seisoi hiljaa ystävänsä haudalla sukulaisten ja läheisten itkiessä ympärillä. Papin puhe soljui hänen päänsä läpi, ei hän jaksanut kuunnella. Kaida ei kuitenkaan tuntenut surua. Eikä iloa, ei tietenkään. Hän oli aivan turta. Hautausmaata ympäröivät kirsikkapuut heittelivät kukkiaan tuulen mukaan ja kukat tanssivat mustan surujoukon ympärillä. Kaida napitti mustan paitansa ylimmän napin ja huokaisi syvään. Äkkiä hänen äitinsä hipaisi tyttärensä kättä.
"Aseta se ostamasi ruusu arkun päälle", hänen äitinsä kehotti, mutta Kaida pudisti hitaasti päätään.
"En halua", hän sanoi ja astui kauemmas äidistään. "Laitan sen sitten valmiin haudan päälle. Siinä se näkyy". Kaidan äiti katsoi tyttöään silmät tapillaan nyökäten lopulta hitaasti.
Oli kulunut viikko Kyokon hautajaisista. Kaida marssi sisään hautausmaan portista ja portinvartija astui ulos kopistaan nostaen hatun päästään.
"Konnichi wa, neiti", hän sanoi ja Kaida hymyili suunnaten kulkunsa hautausmaan reunamille. Hän kaivoi taskustaan pienen peilin laittaakseen sen haudalle (Kyoko=peili).
"Hei, Kyoko. Toin sinulle jo...tain" Kaida sanoi ja huomasi haudan olevan myllätty ja mullat oli heitelty hätäisesti takaisin paikalleen. Hänen tuomansa ruusu oli katkennut ja se oli osittain mullan alla. Kaida sisällä kuohahti: "Haudanhäpäisijät, ne kirotut, saastaiset...!!" hän ajatteli myrkyllisten ajatusten vallatessa mielensä. "Poliisi! Minä...kerron...POLIISILLE!" hän huusi ja tiputti peilin maahan. Peili särkyi pieniksi siruiksi ja Kaida lähti juoksemaan vihan yllyttämäna kohti porttia. Portinvartija näki hänet ja astui jälleen kopistaan ottaen hattunsa.
"Itte kimasu, neiti", mies totesi Kaida juostessa kovalla vauhdilla hänen ohitseen.
"Äiti!! Me soitamme poliisille, Kyokon hauta on HÄPÄISTY!!" Kaida huusi astuessaan sisälle. Hiljaisuus vastasi äänettömällä kuiskauksellaan. Kaida pysähtyi ja kuunteli. Ei ääntäkään. "Äiti!" hän huusi uudestaan, mutta kukaan ei vastannut. "Varmaan ostamassa ruokaa", hän ajatteli ja marssi yläkertaan purkien samalla vihaansa portaisiin tömistyksillään. "Häpäisijät, miten ne kehtaavat?! Minä vannon, että -" Kaida ehti mutista heitettyään laukkunsa nurkkaan, kun hän äkkiä tunsi jotain. Aivan kun joku muukin olisi huoneessa. Kaida ei ollut vielä kertaakaan nostanut katsettaan tultuaan yläkertaan, niin vihainen hän oli. Nyt hän oli varma siitä. Huoneessa oli joku. Rahiseva ja epätasainen hengitys kuului hänen vuoteeltaan. Kaida nosti katseensa hitaasti...
"Hei...Kaida" sanoi Kyoko istuen Kaidan sängyllä katsellen tyttöön mitäännäkemättömin silmin. Kyoko huokaisi syvään ja rahisevasti ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Kirkaisu juuttui Kaidan kurkkuun hänen tuntiessaan täydellisen pelästyksen iskevän tajuntaansa; Kaida pyörtyi ja lysähti hiljaa tömähtäen lattialleen.
Tätä en osannut odottaa! Jatka, jatka!
Kaida heräsi sängyssään vasta myöhään illalla. Hänet oli siististi peitelty ja hänen yöpöydällään oli sininen lohikäärmemuki. Kaida nousi istumaan pidellen päätään. Sitten päivän tapahtumat iskeytyivät häneen sellaisella voimalla, että hän oli vähällä kaatua uudestaan sängylleen.
"Kyokon hauta...myllätty! Kyoko...minun huoneessani, elossa!!" hän kävi läpi tapahtumat pelottavien ajatusten surratessa hänen päässään. Äkkiä Kaidan äiti käveli hänen huoneensa ohi.
"Kaida!" äiti huudahti ja pyykkikori tippui lattialle, kun hän ryntäsi halaamaan Kaidaa. Tyttö ei edes tajunnut mitään, kun hänen äitinsä jo rutisti tytärtään silmät kyynelehtien. "Minä...minä luulin..Voi Kaida!" hän parkui ja Kaida vastasi hänen halaukseensa. "Luulin, että nyt sinäkin sairastuit, niinkuin..Kyoko, ja että sinä kuolet, ja..." äiti nyyhkytti ja Kaida silitti tämän hiuksia.
"Kaikki on hyvin", hän kuiskasi äidilleen. "Olen kunnossa, ja niin on Kyokokin; hän istui täysissä sielun ja ruumiin voimissa sängylläni! Eikö ole hienoa?" Kaida mietti itsekseen. "Kaikki on hyvin", hän toisti.
Edellisenä yönä, ennen Kaidan vierailua hautausmaalla, vanha mies oli mennyt hautausmaalle, kaivanut Kyokon esiin ja herättänyt tämän elämän mizulla. Kyokon silmät olivat räpsähtäneet auki ja kylmä tuli syttyi niihin sammuen lähes välittömästi. Tytön elävä ruumis oli ponkaissut esiin mullasta juurien ja rikkakasvien pettäessä hänen kaunista vartaloaan. Mies oli vienyt Kyokon omaan piilopaikkaansa, heitellyt mullat haudalle ja jättänyt sen niille sijoilleen. Kyoko oli kuitenkin aamulla lähtenyt vaeltelemaan ja löytänyt tiensä ainoaan paikkaan, joka välkkyi hänen tyhjän ja elottoman päänsä nurkassa; Kaidan koti. Mies oli kuitenkin hakenut omansa takaisin.
"No niin, rakas Nanae, aika käydä pesulla!" huudahti vanha mies istuen vesipaljun luona kädessään märkä pyyhe. Ei kuulunut mitään. Mies vilkuili pukukammarin suuntaan. "Nanae? Ole kiltti tyttö ja tule, niin isä puhdistaa sinut" hän sanoi mairealla äänellä, kutsuen Nanaeta kuin koiraa. Äkkiä joku tuli kammarista. "Siinähän sinä! Tule, isä kastaa sinut. Kyoko ei sovi, Nanae on parempi!" mies sanoi iloisesti ja viittoili alastonta Kyokoa luokseen. Tytöllä oli yllään pieni kukkakuvioinen pyyhe, ja hän käveli kohti miestä silmät mitäännäkemättömän tyhjinä.
Äkkiä Kyoko kompastui. Hän kaatui kohti pesuhuoneen kovaa lattiaa, osuen siihen toinen olkapää edellä. Kuului inhottava rusahdus olkapään mennessä sijoiltaan. Kyoko kuitenkin vain makasi katsellen yhä tyhjyyteen. Mies huokaisi.
"Voi sinua, Nanae..." hän sanoi ja käveli Kyokon luo. Kyoko ei tehnyt elettäkään ja mies kiskoi hänet tukasta repien seisaalleen. Ei mitään, mikään lihas ei liikahtanutkaan Kyokon kasvoilla. Hän vain katseli yhä jonnekin kauas, kun mies auttoi hänet vesipaljulle. "No niin, pestäänpä nyt", hän sanoi tytölle ja otti tältä pyyhkeen pois alkaen verkkaisesti puhdistaa märällä pyyhkeellä Kyokon selkää. Hän pesi 'tyttärensä' kasvot, rinnat, vatsan ja muun ruumiin, eikä Kyoko vaikuttanut edes elolliselta, niin hiljaa hän oli. Lopulta mies kasteli pyyhkeen kirkkaaseen veteen puristen vedet Kyokon mustille hiuksille. "Maasta olet tullut..." mies mutisi puristaessaan pyyhettä. "...ja maaksi jälleen palaava. Ole siunattu, Nanae" hän sanoi ja väänsi juhlallisesti loputkin vedet pyyhkeestä. Äkkiä uusi Nanae kääntyi mieheen päin. Mies hätkähti; ties mitä tyttö voisi saada päähänsä. Nanaen ilmeettömillä kasvoilla vilahti kuitenkin hetken pieni hymy.
"Isä", hän sanoi hiljaa ja mies hymyili auttaen silkkikylpytakin tyttärensä ylle.
Öitä ihmiset, mie painun nukkumaan.. *___*(klo 23.55...)
Kaida oli sairaana, oli ollut jo kolme päivää. Aina siitä asti, kun Kyoko oli kuoleman kuiskaukselta tuntuneella vierailullaan värisyttänyt tytön maailmaa. Kaida oli varma, että hän oli vain kuvitellut, että kaikki oli unta, mutta silti se oli niin kovin todentuntuista. Hän tunsi yhä sängyllään kylmän lihan vastenmielisen lemun ja saattoi osoittaa tarkalleen kohdan, jossa Kyoko oli istunut. Miten, voi miten tämä oli mahdollista?
Kaidan äiti oli tietysti huolissaan ja paikalle kutsutut kolme lääkäriä olivat ihan-kuin-minulla-ei-olisi-parempaa-tekemistä- äänensävyllä kertoneet, ettei tyttöä vaivannut kuin tavallinen flunssa.
Kyoko (Nanae) istui vanhassa korituolissa tumma kimono päällään. Hänen 'isänsä' toi pienen kupin teetä pienelle pöydälle ja istui toiselle tuolille. Nanae huokaisi; hänen hengityksensä rahisi kuin syksyn kuivat lehdet tuulen kourissa.
"Mitä nyt, Nanae?" mies kysyi ja asetti kätensä tytön jääkylmälle kädelle. "Mitä nyt?"
"Kaida", Nanae vastasi ja huokaisi jälleen. "Kaida", hän toisti. Mies silitti tytön tummia hiuksia.
"Kaida ei ole täällä", hän sanoi ja Nanae laski katseensa maahan.
"Haluan nähdä hänet", tyttö mutisi. Mies huokaisi ja tarjosi tytölle teetä, jonka hän kuitenkin torjui kääntäen hitaasti kasvonsa poispäin.
Kaida istui sängyllään syöden välillä riisiä pienestä kulhosta. Pääasiassa hän kuitenkin keskittyi suuren "Japanin mytologia"-kirjaan, josta oli viime päivien aikana tullut hänelle pakkomielle. Hän oli lukenut "elävät kuolleet" osion läpi jo kymmeniä kertoja, mutta jostain oli löydettävä keino saada Kyoko takaisin haudan lepoon.
Jäi vähän lyhyeksi tällä kertaa...Mulla on täydellinen ideapula, en millään keksi, mitä seuraavaksi tapahtuu (tiedän jo, miten tarina pättyy, mutta miten saada henkilöt loppuratkaisuun?!)...
ihan hyvä tarina. tosin välillä tuli kieltämättä sellainen "plaa, plaa... olisi parempaakin tekemistä" tunne. mutta jatka ihmeessä.
... iik, palan halusta lukea tarinasi loppuun