Hermot menee! Vauvan kanssa ollaan oltu nyt kotosalla parisen viikkoa, ja tuntuu, etten osaa vieläkään lastani hoitaa. Itkee vaan, enkä osaa muuta kuin tarkistaa vaippaa ja työntää nänniä suuhun. Tuntuu ihan vieraalle koko vauva, ja välillä ihmettelen, mihin olen oikein ryhtynyt. Ei jaksa! Olen varmaan maailman huonoin äiti, sanoi mies mitä tahansa. Minulla ei ole oikeastaan mitään tunteita vauvaa kohtaan, se tuntuu kuin koneelta, jolle pitää suorittaa tietty toiminto, että se lakkaa pitämästä meteliä. Onko tällainen ajattelu ihan normaalia? Tuntuu,että muut pärjäävät vauvojensa kanssa paljon paremmin. :(
EN OSAA :(
huono äiti
384508
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Normaalilta kuulostaa. Ei kaikille tule sitä ahaa elämystä heti lapsen synnyttyä. Itselleni ei ainakaan tullut vaan vauvaa opin ajan mittaan rakastamaan. Alussa vauvahan "vain" itsee, syö, kakkii, pissaa.. Jahka ekat hymyt, juttelut ja muutenkin kontaktin ottaminen astuvat mukaan kuvioihin suhde vauvaan muuttuu erilaiseksi. Vauva on enemmän läsnä ja hänen kanssaan voi seurustella vastavuoroisesti. Jos vauva kovin itkee kannattaa ottaa huomioon myös mahdollinen koliikki jne. Varmasti tuntuu raskaalta mutta jahka hormoonisi tasoittuvat niin olosi varmasti paranee. :) Voimia sinne.
Kuulostaa tosi tutulle. Itse olin ihan rikki ja loppu, vaikka vauva oli tosi helppo kaveri näin myöhemmin ajateltuna. Alkuun tuntui, että romahdan aina kun vauva itki, en kestänyt sitä ääntä lainkaan. Mutta kovasti tuo helpottui ajan kanssa, n. 3 kk oli vauva ja äiti aivan kuin eri ihmisiä :) Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että olisiko ollut jonkin asteista synnytysmasennusta. En myöskään tuntenut mitään vauvaa kohtaan. Hormoneilla on myös iso osuus asiaan. Kun oma hormonitoiminta tasoittuu, tuntuu elämäkin valoisammalta. Kerro rohkeasti vaan tuntemuksistasi neuvolassa tai etsi vauvapalstoilta muita samassa tilanteessa olevia mammoja. Niitä on paljon!
Jos mulle olisi ennen esikoistani annettu mikä tahansa maailman vauva, olisin sitä rakastanut ja osannut hoitaa. Mutta siinä kamalassa hormoonisekamelskassa tunteet jumiutui ja mulla oli pakkoajatuksia vauvan tappamisesta ja muuta kivaa (siis en olisi tappanut, sellaisia ajatuksia vain tuli). Luulin että koko elämä on ohi jne. No, ahdistuksissani ja ongelmien vuoksi lopetin imettämisen ja kun ekat menkat tuli niin viuuuuuh, koko elämä palautui normaaliksi, olin aivan oma itseni taas! Moni syö masennuslääkkeitä, rauhoittavia, kärsii ties mistä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mutta se johtuu HORMOONEISTA isolla osalla. Olen aivan normaali ihminen ja erittäin hyvä äiti =) Enää en aio imettää, mutta lapsia kyllä teen lisää.
moi.
varsin normaalilta kuulostaa.
meille syntyi keskonen viime syksynä, ja oloni oli ihan hirveä.
ensinnäkin lapsi makasi keskolassa, syytin itseäni siitä, syytin kaikesta itseäni ja syyllisyydessäni takerruin maidon pumppauksen ihmeelliseen maailmaan, orjallisesti pumppasin ja pumppasin sitä saatanan maitoa, söin primperan-kuureja jotta maitoa vaan tulisi ja tulisi, ja sitä sitten raahasin mukanani keskolaan aina joka aamu sinne mennessäni. Odotin vain päivää että saadaan lapsi kotiin, ja kun se tuli kotiin, olin vielä enemmän sekaisin. en todellakaan tuntenut lastani, olihan se kiskottu musta ulos 6 viikkoa etuajassa, en edes nähnyt häntä vasta kun 6 tuntia leikkauksen jälkeen. en oikein tiennyt onko lapsi minun vai ei (tietenkin se oli).
kotona ollessa lapsi huusi ja huusi kaiket yöt, nukuttiin miehen kanssa vuoroissa sohvalla istuma-asennossa lapsi kenguruhoidossa..voi elämä! ja se jatkuva huoli siitä kasvaako se lapsi tarpeeksi pian ja onko jokin hätänä ja blaah.
mutta sitten muutama kuukausi synnytyksen jälkeeen kaikki jotenkin normalisoitui..kaikki tuntuikin yhtäkkiä taas kivalle :D
odottele ihan rauhassa vaan, kyllä ne äititunteet sieltä tulee, ennemmin tai myöhemmin, tsemppiä :)
Minä täällä itkeä tihrustin kun luin tekstejänne, oli niin helpottunut olo! Ihanaa, että jollain muullakin on ollut samoja tuntemuksia, en olekaan ihan hullu. Jotenkin vain tuntuu, että lähipiirissä kaikkien vauva-arki on aina yhtä aurinkoa. Toivottavasi tämä siis johtuu hormooneista, täytyy kai vaan odotella... On vain niin väsynyt ja syyllinen olo koko ajan.
meillä on varmaan maailman helpoin lapsi, eikä siis ole tarttenut stressata "osaanko ja riitänkö" juttuja, oon luottanut vaan itteeni. silti se eka kuukausi näin jälkeenpäin aatellen oli ihan vaan suorittamista. sitten un ne hymyt tuli, tuli sellainen olo että tuo taitaakin tykätä musta, ja siitä se äidin rakkaus sitten alkoi. aluksi oli tosiaan siitä epävarmuus että tykkääkö se vauva minusta. sinällään hassua. nyt tuo kolmikuinen on niin maailman ihanin otus että!
Meillä poika nyt 3 kk ja tuoreessa muistissa vielä tuo alkuaika. Kotiuduttuamme istuin sohvalla lapsi vierellä ja mietin, että tätäkö se nyt on. Mielessäni itkin sitä, että vauva ei tuntunut kun joltain vieraalta vaativalta pikkuolioilta joka on tullut pilaamaan meidän elämän (vauva siis haluttu ja toivottu). Vasta kun poika oli n 2 kk pystyin sanomaan kuinka ihana ja rakas hän on. Nyt tosiaan on arki alkanut sujumaan ja poika on tärkein asia elämässäni :) Kyllä se vielä sinullakin ap alkaa sujumaan. Anna ajan tehdä tehtävänsä äläkä vielä stressaa.
paha asia, päinvastoin, vauva viestii itkulla kun ei muuten osaa!
Siitä itkusta äiti tiettä että vauvalla on nälkä, tai muuten kurja olo tahtoo syliin paijattavaksi tai märkä vaippa.
Jos vauva ei itke, sitten olisin huolissani.
Jos vauva on vielä ensimmäinen, niin sitä on vähän tönkkö sen kanssa, mutta luonto neuvoo sua mitä missäkin tilateessa tee.
Ja apua voi aina pyytää, se on enemminkin käsky kuin sanonta.
Rakastut vielä lapseesi palavasti, vähän myöhemmin vaan. Ei se kaikilla heti tule. En minäkään oikein tuntenut mitään esikoista kohtaan alussa, hoidin mekaanisesti ja yritin kyllä olla rakastava äiti vaikka se tunne puuttui. Vauvalla oli koliikki ja vihasin sitä välillä, mietin mihin olemme oikein ryhtyneet, voisko tän vielä perua. Esikoinen oli muutaman kuukauden ikäinen kun se rakkaus sitten tuli, vyöryi yli kuin hyökyaalto. Toiseen lapseen rakastuminen oli nopeampaa mutta ei sekään hetkessä käynyt.
Olet ihan normaali äiti. Näistä tunteista ei vaan paljoa puhuta. Laita vaan tissiä suuhun jos et muuta keksi ja vauva suostuu imemään. Imetyshormonit mm. oksitosiini lisäävät kiintymystä vauvaan, se on rakkaushormoni. Myöhemmin kun vauvasi on isompi, on ihanaa mennä sen kanssa peiton alle pesimään ja imettää kaikessa rauhassa, viettää äiti-vauva -laatuaikaa. Noin pieni ei oikeasti tarvitse muuta kuin ruokaa, kuivat alleen ja seurustelua. Ja läheisyyttä. Imetä paljon ja pidä lähellä.
Muistan yhä kun esikoinen oli kuusi viikkoa. Mietin silloin, että kuka hullu haluaa lisää lapsia, nämähän on ihan kauheita. No, nyt meillä on 1 v 2 kk ikäerolla kaksi lasta... :) Usko pois, rakastut lapseesi ihan varmasti!
Eilen vauva huuti sängyssään yli puoli tuntia niin, etten vain jaksanut mennä nostamaan. Makasin vain sohvalla ja itkin. Minun elämäni on ihan loppu. Vauva ei olisi voinut saada huonompaa äitiä. Ihmettelen, pääsemmekö oikeasti yhtään eteenpäin. Arki on pelkkää suossa pyristelyä. En jaksa.
neuvolaan ja puhua siellä asiasta.Ettei kuitenkin olisi kysymys masennuksesta.
Jos olette vajaa kuukauden vasta olleet kotona, niin tuo on ihan normaalia! Kukaan ei ole valmis äiti esikoisen syntyessä, vaan siihen rooliin kasvetaan, pikkuhiljaa tutustutaan vauvan kanssa. Kun minun esikoiseni syntyi, ensimmäiset viikot tunsin olevani ihan tohelo, ja etten osaa yhtään mitään! Totesin myös että ei se maailmanloppu ole, minun pitää opetella, sillä se hoituu! Välillä itketti, ja kiukutti, välillä taas nauratti, sekin on kaikki ihan normaalia. Suurin osa ihmisistä taitaa olla aika herkkiksiä ekan kuukauden, kyllä se siitä! Ja tuo huonoäiti höpinä on kyllä sitten ihan turhaa! :)
ole kyllä ihan normaalia antaa vauvan yli puoli tuntia itkeä yksin.Kyllähän nyt suurimmalla osalla hormoonimyrskyt riehuu ekoina viikkoina mutta ei silti anna vauvan itkeä yksin ikuisuutta.Kannattaa siis selvittää tuo masennusjuttu ja puhua suoraan neuvolaan.
Soita neuvolaan, nyt heti ja tänään. Ja puhu asiasta - ja isä, isän kädet apuun myös! Onko isyysvapaat jo pidetty vai voisiko hän jäädä apuun, kun sitä niin selkeästi nyt tarvittaisiin.
Älä jää yksi, äläkä jätä lastasi yksin, hanki apua!!!
Tsempiä!!
Soitin siis tänään neuvolaan. Sanoivat, että tuntemukseni ovat ihan normaaleja, ja että nyt pitäisi vain tarttua itseä niskasta kiinni eikä jäädä oloaan surkuttelemaan. Puhelusta tuli itselle vain tyhmä olo, ja nyt hävettää ihan hirveästi. Mies häpeää, kun meille tulee vieraita ja olen aina itkeneen näköinen.
Mieheni tekee töissä pitkää päivää, eikä ole juuri kotona. Tuntuu, että pitäisi vain koittaa itse pärjätä, niin ne pärjää muutkin. Siitä se hirveä alemmuuden tunne juuri tuleekin, kun itse vaan itkeä pillittää eikä pärjää yksin, ja muilla menee niin hyvin, ihan yksinkin.
Varsinkin kun vauva herää yöllä huutamaan, tuntuu, että maailma murenee. Ihan kuin se ihan vaan ärsyttääkseen alkaisi huutaa juuri silloin, kun olen juuri nukahtanut! En tiedä, mistä saisin voimia. Itkettää vaan.
Käske sen miehesi auttaa!!! Se on hänen velvollisuutensa ihan samalla tavalla kuin sinunkin! Ja miehelläsi ei ole oikeutta hävetä, jos sinä olet väsynyt ja itket, kun itse ei vaivaudu edes hoitamaan osuuttaan oman lapsensa hoidosta. Kyllä nyt ison miehen pitäisi tajuta että äiditkin kaipaavat lepoa, ja jos lapsella on isä, niin äidin ei silloin kuulu hoitaa lasta kokonaan yksin, Piste!
Ei vieraita tarvitse ottaa vastaan kodissa, jossa on ihan vastasyntynyt vauva. Sun ei todellakaan tarvitse jaksaa vieraita kestitä. On ihan okei sanoa, että nyt ei vielä sovi - palataan myöhemmin asiaan, kun olette saaneet homman rullaamaan. Itseasiassa en ymmärrä, että ihmiset ovat kylään tunkemassakaan, vielä.
Ja se mies, se lyhetään päivää ja ottaa osansa vastuusta. Ja sillä hyvä. Yöllä ja päivällä.
kölliin ja tissiä mutustaa.Varaat juomat ja syömiset käden ulottuville ja katsot telkkaria.Kun olet itse itkuinen ja hermostunut niin vauva aistii sen ja on myös itkuinen ja hermostunut.Koitatte olla lähekkäin jos sillä itkut helpottais.Ja ehdottamasti se mies apuun,vastuu lapsesta kuuluu myös hänelle.En ymmärrä kyllä miehiä jotka painuvat samantien töihin ja viis välittää toisen olotilasta.Isyysloma kuuluisi pakolliseksi kaikille!
Puhuttiin tänään siis tuntemuksistani, ja mies on vähän hämillään. Hän vain toistelee, että mitä sitten olin vauva-ajalta odottanut, että emmekö me tällaiseen juuri olleet valmistautuneet. Nyt mennään vauvan ehdoilla. Erehdyin sitten sanomaan, että minähän tässä vain menen vauvan ehdoilla. Mies suuttui silmittömästi, että hänhän se joutuu tekemään pitkää päivää töissä sen päälle, että yön kuuntelee vauvan huutoa! Että minä saan jäädä kotiin ja nukkua ja huilata kun siltä tuntuu. Yritin miehelle tilannetta selittää, mutta oli sitten jo niin pahalla tuulella, ettei järkevästä puhumisesta tullut enää mitään.
Mietin, pitäisikö soittaa joku muu tuttu apuun, mutta häpeä on niin suuri, etten taida pystyä. Tuntuu niin voimattomalta, ja turhauttaa aivan valtavasti se, ettei mies suostu ymmärtämään miten poikki olen. Tekee vihaiseksi jo koko vauvan näkeminen.
Kyllä se monilla on niin, myös minulla oli, että välillä yksinkertaisesti v***ttaa se vauva! Moni ei vaan siitä puhu. Kaikesta huolimatta rakastin ja rakastan hyvin paljon lapsiani enkä hetkeäkään ole heidän saamistaan katunut. Mutta ihan pienten vauvojen kanssa otti välillä suunnattomasti päähän se, ettei niillä ollut unirytmiä joten heräsivät syömään aina juuri silloin kun minä olin parhaassa unessa, tai sitten heräsivät liian aikaisin. Isompien kanssa sitten ottaa päähän kun eivät tottele, ei sitten millään! Ei sinun tarvitse hävetä, kaikki äidit tietävät ettei joka hetki lapsen kanssa ole mitään ruusunpunaista unelmaa, vaan välillä on toisenlaisiakin tunteita, väsymystä, kiukkua jne... Pääasia on vain se, ettet saa purkaa näitä tunteita lapseen! Ja miehellesi voit sitten ilmoittaa että jos sinä kerran saat nukkua ja huilata kun huvittaa, niin hän voi sitten varmaan hoitaa kaikki kotityöt kun sinä otat päiväunia vauvan kanssa! Itsehän hän antoi siihen luvan! :)
En lähtisi tuollaiseen nokitteluun ja haastamiseen.
Kun saatte koko perheen vetämään yhtä köyttä, ne muut kotityöt sujuvat kyllä siinä sitten sivussa, se tekee joka jaksaa silloin kun jaksaa.
Onko miehesi pitänyt jo kaikki kolme viikkoa isyysvapaata? Sen paikka voisi olla juurikin ja kohta ja mahdollisimman pian, jos niitä vielä on.
Jatka keskustelua aiheesta miehesi kanssa, kun olette molemmat taas rauhallisia - rakentavassa hengessä. Syyttely puolin taikka toisin tai toisen syyllistäminen ei johda mihinkään (hyvään), useimmat meistä vauva-arki vain yllättää, vaikka siihen kuinka yrittää etukäteen varautua.
Väsymyksen tunteen me jaamme kaikki - myös me, joilla lapset ovat jo yli vuoden ikäisiä ja niiden kanssa valvotaan yöt, kun itsekin pitää aamulla töihin lähteä. Eli se ei lopu siihen vauva-aikaan, se on vain tiedostettava. Kuitenkin, kun katsoo mennyttä aikaa taaksepäin, ne "pahat" kaudet ovat kuitenkkin kestäneet vain muutamia viikkoja. Se tuntuu ikuisuudelta, kun on keskellä sitä väsyä ja ahdistusta, mutta se menee aina ohi. Täytyisi vain muistaa tarttua niihin positiivisiin asioihin ja hyviin päiviin sen sijaan, että ajautuisi ajatukseen, ettei tästä mitään tule eikä tämä väsymys helpota kostakan.
Sinä selviät kyllä. Keskity olennaiseen. Pötköttele vauvan kanssa päiväunia ja keskity vain olennaiseen. Lapsen syöttämiseen, kuivana pitämiseen, omaan syömiseen ja omaan lepoon. kaikki muu saa odottaa. Ja muutamassa viikossa huomaat, että lapsi kehittääkin jo rytmiä, on vähän valveilla ja nukkuu sitten pitkiä päiväunia ja siinä vaiheessa saat itsekin rytmistä kiinni.
Jaksamista!
Minä ymmärrän sinua täysin. Kun sain esikoisen oli ihan lopun eellä. Itkin ja imetin vauvaa...Olin niin väsynyt! Mieheni kyllä yritti auttaa minkä töiltään ehti, mutta silti olin väsynyt.. Mutta kas kummaa 3-4kk päästä asiat muuttui, vauvakin rauhottui ja äiti rauhoittui...Löysimme yhteisen sävelen...
SINÄ siellä äiti nyt, väsymys ei ole häpeän aihe. Osoitat olevasi vastuullinen äiti, jos uskallat sanoa sen ääneen ja hakea apua. Minä en sitä hakenut ja kadun syvästi. Soita uudestaan neuvolaan ja sano ettet jaksa enää apua on saatava. Saat kotiisi varmasti perhetyöntekijän, joka auttaa jaksamaan. Saat levättyä. Olen itse perhetyöntekijä ja olen ammatissani kohdannut väsyneitä äitejä. Ja olen myös itse kokenut saman. HAE APUA! Ihan oikeasti sen sinun pienen nyyttisi tähden...
Eihän ne siinä väsymyksessä mitään auta, istuvat höpöttämässä tunnin ja lähtevät pois. Enemmän auttaa jos käyttää lepäämiseen sen ajan mitä siihen perhetyöntekijän käyntiin menisi!
Omassa kotikunnassani neuvolan perhetyöntekijä kertoi jo raskausaikana, että jos äitiä oikein väsyttää, kannattaa perhetyöntekijä pyytää vaikkapa pariksi tunniksi työntelemään vauvaa ulkona rattaissa että äiti saa päivällä rauhassa nukkua. Palvelu maksoi muistaakseni jotain 4 e/tunti. Aloittaja, olisiko sinulle tällaisesta apua?
Hämmästyttää itseänikin, miten vähän oikeastaan neuvolassa ja perhevalmennuksessa puhutaan ensimmäisten kuukausien raskaudesta ja äitien (käsittääkseni hyvin yleisistä) uupumuksen ja riittämättömyyden tunteista. Jos tämä tabu otettaisiin rohkeammin esille, ei ehkä ensisynnyttäjille tulisi niin hirveänä shokkina se ensimmäisten parin kuukauden järkyttävä raskaus. Tiheiden yösyöttöjen äidille aiheuttama unenpuute ja siitä seuraava mielialan ja itseluottamuksen lasku on niin järkyttävä kokemus, ettei ihme että nukkumisen estämistä käytetään kidutuskeinona.
Minusta sinun tilanteesi kuulostaa todella rankalta, ei ihme että olet uupunut jos mies on iltaisin pitkään töissä. En tiedä, miten itse olisin edes jaksanut alkuaikoja, jos meillä mies ei olisi ensin ollut 1 kk lomalla ja sen jälkeen tekee vain normaalia 8-16 työpäivää.
Meillä siirryttiin ihan yhteisestä sopimuksesta nukuumaan eri huoneisiin asunnon vastakkaisiin päihin -näin isä saa viikolla nukuttua yöt, ja viikonloppuna herää aikaisin hoitamaan vauvaa jolloin minä kömmin korvatulppien kanssa hänen petiinsä nukkumaan vielä pariksi-kolmeksi tunniksi. Itsellänikin oli paljon tuollaisia kuvaamiasi negatiivisia ajatuksia, mutta kun sain univelkaa kuitattua, ne kummasti hälvenivät.
Niin, ja kuten moni kirjoittaja on sanonutkin: kunhan selviät jotenkin hengissä pari ensimmäistä kuukautta, on lapseen paljon helpompi kiintyä. Onhan se luonnollistakin, kun aivan pieneltä vauvalta ei saa muuta kuin negatiivista palautetta. Kärjistäen: kuukauden ikäinen vauva karjuu naama punaisena, jos uskallat hetkeksi poistua vessaan. Kolmen kuukauden ikäinen vauva odottelee useimmiten kaikessa rauhassa, ja palkitsee sinun sydämellisen hurmaavalla hymyllä kun palaat takaisin sieltä vessasta!
paikkaansa ettei ihan pieneltä vauvalta sa muuta kuin negatiivista palautetta!! ihmeellisesti ajateltu.. vai olenko itse poikkeus.
Tarkoitin kommentillani pelkästään negatiivisesta palautteesta oikeastaan sitä, ettei aivan pienellä vauvalla ole vielä keinoja positiivisten tunteidensa ilmaisemiseen, vaikka hän eittämättä niitä kokeekin. Tai ainakaan itse en osannut vastasyntyneen vauvan viesteistä tulkita muuta kuin "nyt asiat on suht OK", tai "nyt asiat on pielessä!". Vasta noin 8 vkon jälkeen koin, että vauvani pystyi hymyllään ja jokeltelullaan viestimään myös "nyt on tosi mukavaa!", mikä tietenkin äidistä ja isästä tuntui todella mahtavalta!
Eli vauvallani on pieniä mustelmia nilkoissa, ja siitä syttyi meillä kolmas maailmansota. Mies pitää minua lapsen pahoinpitelijänä ja on uhannut lähteä vauvan kanssa äitinsä luokse, jos en osaa selittää mustelmia. Enkä osaa! Kyllä minä muistaisin, jos olisin tarttunut vauvaan niin kovaa, että se olisi aiheuttanut mustelmia! Mustelmat eivät ole isoja, ja niitä on vain nilkoissa.
Olen sitä mieltä, että mies on mustelmat aiheuttanut, mutta en siitä silti hänelle raivoa. Mies on minulle muutenkin jo huutanut koko vauvan olemassaolon ajan niin, ettei tämä nyt oikeastaan tunnu enää missään. Vauvan itkukaan ei kuulosta enää oikein miltään. Itse asiassa, mikään ei tunnu enää oikeastaan miltään. En minä elämääni ihan tällaiseksi kuvitellut, mutta tätä se kai nyt on.
Yritän hirveästi puristaa voimaa kannustavista kirjoituksistanne, mutta ne tuntuvat hirveän kaukaisilta, enkä jotenkin osaa uskoa, että ne voisivat päteä minun elämääni. Ihan kuin minulle ei vaan voisi käydä yhtä hyvin kuin teille muille.
Olisikohan tuossa nyt enemmän ongelmaa kuitenkin miehessäsi, kuin sinussa? Miksi miehesi on huutanut sinulle koko ajan? Hän ei tunnu käsittävän yhtään, miten sinä joudut sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja hän jatkaa vaan elämäänsä ja työtänsä kuten tähänkin asti. Kyllä sinä, tuore äiti, kaipaisit kannustusta etkä huutoa, onko sinulla ystäviä joiden kanssa voisit puhua asioista? En voi sinua neuvoa muuten, kuin että kyllä se siitä helpommaksi muuttuu, mutta tarvitset selvästi nyt tukea läheisiltäsi! Sanoit aikaisemmassa viestissä että sinua hävettää pyytää muilta tutuilta apua, miksi ihmeessä se hävettää? Väsymys on tuttua kaikille äideille, eikä siinä ole mitään noloa tai väärää! Sinunkin pitää saada levätä välillä, ottaa torkut, lukea naistenlehteä rauhassa, leipoa, urheilla, mitä ikinä sitten yleensä teetkään rentoutuaksesi. Pyydä ihmeessä apua! Niin me muutkin välillä tehdään, ei meistä kukaan ole mikään superäiti!
Ensinnäkin: et ole huono äiti -tämän todistaa jo se, että kuitenkin yrität löytää tämän palstan kautta keinoja tilanteen ratkaisemiseen.
Toiseksikin: sinun elämäsi ei ole pysyvästi tätä. Tilanne tuntuu tällä hetkellä todennäköisesti joko massiivisen unenpuutteen tai synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi ylitsepääsemättömältä, mutta kyseessä ei ole pysyvä asiantila.
Myös miehesi on todennäköisesti uupunut ja kokee riittämättömyyden tunteita, ja tämä purkautuu syyttelynä ja riitelynä. Kuten eräs aiempikin kirjoittaja ehdottaa, minusta parasta, mitä tällä hetkellä voit itsellesi, lapsellesi ja miehellesi tehdä, on hakea ulkopuolista apua. Siinä ei todellakaan ole mitään hävettävää. Jos miehesi on huutanut koko lapsen olemassa olon ajan, se kertoo että myös hän on avun tarpeessa.
Ettekö voisi yhdessä miehesi kanssa olla yhteydessä neuvolaan, kertoa että olet/olette äärimmäisen uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja pyytää aikaa jotta sekä sinä että miehesi voisitte yhdessä tulla keskustelemaan miten tilanteesta pääsisi eteenpäin ja millaista apua (esim. perhetyöntekijän palveluita, tai mahdollinen lääkitys synnytyksen jälkeiseen masennukseen) olisi mahdollista saada? Vaikka neuvolassa aiemmin on väitetty tuntemustesi olevan normaaleja ja käsketty vain ryhdistäytyä (typerä ohje!), tee selväksi että et selviä ilman apua. Minusta olisi erittäin tärkeää, että myös miehesi olisi mukana neuvolassa.
Synnytyksen jälkeinen masennus yleensä johtuu siitä massiivisesta unenpuutteesta, johon ei ole tottunut... Silloin siihen ei auta yksikään masennuslääke, tai mikään muukaan lääke, vaan ainoastaan lepo! Siis lepoa lisää, kotiin joku auttamaan vaikka muutaman kerran viikossa niin että saat aikaa levätä!
Teidän rohkaisemananne päätin sitten soittaa ystävälleni, ja itkin hänelle tunnin oloani puhelimessa. Hän asuu melko lähellä, ja oli oikeastaan ainoa ihminen, jolle saatoin uskaltaa avautua. Tiedän, että esimerkiksi äidistäni olisi suuri apu ja hän varmaan ihan mielellään auttaisikin, mutta tunnen niin ylitsepääsemätöntä häpeää tunnustaa omalle äidilleni, etten pärjää lapseni kanssa, ettei se tullut kysymykseen.
Ystäväni opiskelee, eikä hänellä tällä hetkellä ole opintoja kuin kolmena päivänä viikossa. Sovimme, että hän tulee auttamaan muutamana päivänä viikossa nyt ensi alkuun, jos pääsisin vähän tolkkuihini, ja harvennettaisiin apua sitten. Ystäväni olisi tahtonut tulla apuun vaikka joka päivä, mutta se tuntui minusta kohtuuttomalta, onhan hänellä omakin elämä. Yhdessä sitten itkettiin ja naurettiin puhelimessa, että sitten kun hän tulee, niin minä menen nukkumaan ja tulee minut sitten herättämään kun lähtee pois. Ehkei nyt ihan sentään. :)
Nyt kuitenkin, kun ylitin sen kynnyksen kertoa jollekin läheiselle olostani ja pyytää apua, tuntuu jo vähän paremmalta. Huominen ei tunnut yhtään niin ahdistavalta.
Vähän olen huolissani, miten mies reagoi ystäväni apuun, ei ole ollut tilaisuutta vielä hänen kanssaan asiasta puhua, kun on töissä. Pelkään hänen suuttuvan. Yritän nyt vain toistella itselleni, että tein kuitenkin ihan oikein.
Teit ehdottomasti oikein. Todella hienoa, että sinulta löytyi rohkeutta ottaa ensimmäinen askel, ja ihanaa että sinulla on tuollainen ystävä!
Olen seuraillut sydän kurkussa kirjoituksiasi. Vaikka en edes tunne sinua, minua on kovasti surettanut ahdistuksesi. Toivon koko sydämestäni että olosi alkaa ystävältäsi saamasi avun ansiosta helpottaa, ja että pääset mahdollisimman pian siihen olotilaan että pystyt jo nauttimaankin vauvasta.
Vielä kerran: et ole huono äiti -varmasti äärimmäisen väsynyt, surullinen ja massiivisessa syyllisyydentunnossa rypevä äiti kyllä, mutta nämä kaikki vain tarkoittavat sitä että pohjimmiltasi sinulle on hirveän tärkeää että vauvallasi olisi kaikki hyvin.
Olet rohkeudestasi kyllä ansainnut ison halauksen. Se, että olet tälle palstalle pystynyt kertomaan kipeistä tunteistasi, voi tulevaisuudessa toivottavasti auttaa jotakuta muuta samaan tilanteeseen joutuvaa. Et tosiaankaan ole ensimmäinen, etkä ikävä kyllä myöskään viimeinen.
Luen parhaillaan Anna-Leena Härkösen kirjaa Heikosti positiivinen, jossa hän kertoo omasta synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan, tai jopa mahdollisesta psykoosistaan -hänhän oli niin romuna, että toivoi pääsevänsä mielisairaalaan ettei vahingoittaisi vastasyntynyttä vauvaansa.
Ehkä sitten joskus, kun olosi paranee, tuon kirjan lukeminen saattaisi tuntua terapeuttiselta? Minua, joka itsekin vasta toivun vauvani ensimmäisten uuvuttavien elinviikkojen aiheuttamasta shokista, tuon kirjan lukeminen ainakin jollain tapaa lohdutti.
Ensiksi, kiitos Mamma nyytti kannustavista sanoistasi. On huojentavaa kuulla edes sitten täällä keskustelupalstalla, että joku tukee päätöstäni ja tsemppaa minua jostain kaukaa käsin. Kiitos.
Mutta, kuten otsikkoni jo kertookin, mies ei tukenut päätöstäni. En heti jaksanut tulla tänne edes kertomaan, on taas niin äärettömän turhautunut olo. Mieshän hermostui täydellisesti, kun kerroin, että ystäväni tulisi muutaman kerran viikossa avuksi, että pääsisimme molemmat taas jaloillemme. Ehkä sitten muotoilin lauseeni huonosti, sillä mies raivostui oitis, ettei hän mitään apua kaipaa, että hän saa kyllä lapsensa kasvatetuksi ilman puolen kylän apuja. Hän käski soittaa ystävälleni, ettei hänen tarvitse tulla. Sanoin, että minä ihan oikeasti TARVITSEN apua. Mies sanoi, että onhan hän kotona. Siihen sitten totesin, että milloin? Milloin hän on minua auttamassa? Siihen se keskustelu sitten jäikin, kun mies sanoi, ettei hänen tarvitse moista syyttelyä jäädä kuuntelemaan, otti takkinsa lähti.
En ole vielä soittanut ystävälleni, vaikka tiedän, ettei mies hyväksy ulkopuolista apua. Varmaan minun on kohta soitettava, sovittiin alun perin, että tulisi huomenna. On vain niin epätoivoinen olo! En ymmärrä, mitä voisin tehdä enää meidän auttamiseksemme. Mieskin pitää nyt mykkäkoulua, kun on niin loukkaantunut.
Tuosta ei kyllä mitenkään voi mies repiä syytä loukkaantua! Aika outo täytyy olla jos löytää valittamisen aihetta siitä että ystäväsi auttaa sinua! Eikä sinun tarvitse perua ystäväsi tuloa tuollaisen lapsellisen, naurettavan käytöksen takia, ohjaa se äijäsi psykiatrille!
Soitin sitten ystävälleni, ettei hän voi tulla. Kerroin kyllä ihan suoraan, miksi. Ystäväni kuitenkin huolestui tilanteestamme niin, että tuli sitten päivällä avuksi kaikesta huolimatta. Hän olisi tahtonut jäädä odottamaan miestäni, että olisimme voineet kaikki yhdessä puhua, mutta siihen en uskaltanut suostua. En tahtonut enää yhtään enempää draamaa. Nukuin tänään puolentoista tunnin päiväunet. :) Se pistää vähän hymyilyttämään... Toivoisin hirveästi, että ystäväni voisi jatkossakin käydä auttamassa, mutta en tahdo uhmata miestäni, enkä myöskään toimia selän takana. Tänään tajusin, miten PALJON olen oikeasti kaivannut ihmistä vierelleni tässä arjessa! Jotenkin kiteytyi se, kuinka paljon mies onkaan poissa...
ole miehen tossun alla.Joko annat vauvan miehelle ja sanot että menet nukkumaan tai sitten soitat ystävän ja menet nukkumaan,mies voi valita kumpi hoitaa vauvaa hän itse vai sinun ystävä.Ja laita se itsekäs ukko lukemaan tämä koko keskustelu niin vois tajuta jotain.
Kyllä ihmetyttää se, että voiko joku oikeasti katsoa mieheltä tuollaista käytöstä!? Minä olisin nakannut tuollaisen pellolle jo ajat sitten...
Olen todella iloinen puolestasi, että ehdit saada edes ne 1,5 tunnin unet! Miehesi selän takana toimiminen ei varmaankaan ole järkevä ratkaisu, mutta toisaalta olet kyllä varmasti ystävän tarpeessa. Entä jos avoimesti kerrot miehellesi että avun saaminen on sinulle välttämätöntä, joten ystäväsi käy jatkossakin kotonanne miehesi poissa ollessa? En mielelläni rupea parjaamaan tuoreita isiä, kyllä hekin ovat tosi kovilla, mutta nyt kyllä mielestäni mieheltäsi saisi pikkuisen ymmärtämystä ruveta löytymään. Se, että ystäväsi auttaa, sataa lopulta miehesi laariin-onhan kotona illalla sitten vastassa vähän levänneempi ja pikkuisen paremmalla tuulella oleva puoliso. Muutoinkin on minusta aivan kieroutunut tilanne, että nykyisin tuoreet vanhemmat jäävät aivan yksin vauvojensa kanssa. Ennen on ollut käsittääkseni todella harvinainen tilanne, ettei vauvaa olisi hoitamassa kukaan muu kuin äiti ja isä -perheethän ovat olleet isoja, monta sukupolvea yhdessä, ja aina jossain on ollut jotain mummuja, pappoja tai tätejä vauvoja paapomassa. Itsekin osin isovanhempieni vauvasta asti kasvattamana toivoisin hartaasti, että omat vanhempani olisivat tällä hetkellä jossain lähempänä kuin 500 km päässä.
Toivotan sinulle oikein kovasti voimia. Ja kaikki ovat sinulle varmasti vakuutelleet, että kyllä se rupeaa parin kuukauden jälkeen helpottamaan. Ei varmasti paljoa tällä hetkellä lohduta, mutta kyllä se tosiaan helpottaa rutosti -ihan aikuisten oikeesti. Vauvasta tulee todennäköisesti paljon rauhallisempi, nukkuu pidempiä pätkiä yöllä, itkee paljon vähemmän ja hymyilee paljon enemmän!