viikko. Ovatko ne velvoitteet ohi kohdallasi, vanhemmat, sedät, tädit kuolleet ?
Kävimme laulamassa päivällä sellaisessa modernissa hoitokodissa.(julkisen tervh.)
Jos joku väittää, että kaikkia vanhuksiamme hoidetaan huonosti, ei pidä paikkaansa
En ole kuitenkaan niin yksioikoinen etten tietäisi *muutenkin asioiden olevan ja sitten se yksinäisyys kodeissa.
Alustus teille fiksuille; Ihan käytännön keinoja miten yhteisöllisyyttä voisi lisätä, mitä toimia yhdistellä ja elämänlaatua nostaa
Tuli nyt mieleeni tänään.........
Kävimme laulamassa päivällä sellaisessa modernissa hoitokodissa.(julkisen tervh.)
Jos joku väittää, että kaikkia vanhuksiamme hoidetaan huonosti, ei pidä paikkaansa
En ole kuitenkaan niin yksioikoinen etten tietäisi *muutenkin asioiden olevan ja sitten se yksinäisyys kodeissa.
Alustus teille fiksuille; Ihan käytännön keinoja miten yhteisöllisyyttä voisi lisätä, mitä toimia yhdistellä ja elämänlaatua nostaa
Tuli nyt mieleeni tänään.........
Vastaukset 19
Vanhimmat
ihan ekaksi nuoruuren palvonta ,sanottais et ryppyinenkin nahka voi olla hyväksyttävä.
Jokaisen lääkärin joka opiskelee valtion varoilla pitäs olla määrätty jakso vanhainkorissa ihmisten parissa.
Kotipalveluihin sikamaisesti enemän resursseja ei pomoja vaan niit jotka käy asunnoissa.
Jokanen meist vois omaa käytöstään tarkistaa ja pitää vanhaa ihmisenä joka on aikansa pyörittäny yhteiskuntaa ja on nyt avun ja ihmismäisen kohtelun ansainnut.
Vanhusta ei automaattisesti tarvii kunnioittaa vaan senkin on omalla käytöksellään ansaittava vanhuksenkin.
kauniisti, osittain viisaastikin.
MInä laulelin myös, kuoron mukana vanhuksille, Itsenäisyyspäivänä heillä oli päällään juhlalliset vaatteet ja kunniamerkit, Hopeatielläkin.
Ja vain siksi että saimme kuorolle käyttörahaa.
Yhden ainoan kerran vetistelin, kävimme laulamassa kuoromme jäsenen hautaan, kuoli Maksasyöpään.
Lauloin perinteisen soolon, Mary's boy child, ja naiset vetistelivät, ja minä menin siihen mukaan.
Ehkä ylpeydestä..
Mutta kuten k/k kirjoittaa, lopetetaan lässytys ja tehdään sitä mitä mieleen juolahtaa.
Saa tehdä kaikkea myös, jos jotain kunnioittaa.
Voi ihan äänestääkin, tai laulella vain.
H.
Ole onnellinen siitä että, sait sentään jättää rauhassa ystävällesi jäähyväiset ja surra ja itkeä silloin kun surun aika oli. Ja tehdä sen myös kauniisti ja arvokkaasti. Muiden ystäviesi tukemana. Kaikille ei käy niin hyvää tuuria senkään suhteen. Itselleni ei. 2007v. alkuvuodesta olin mennyt onnellisesti naimisiin mieheni kanssa. Emme tieneet kuitenkaan että, syöpä oli hänelläkin jo pitkällä edennyt siinä vaiheessa. Koska oireita ei juuri ollut. Minkäänlaisia vielä tuolloin.Loppuvuodesta kuitenkin hänellä todettiin agressiivin eturauhas- ja virtsarakon syöpä joka tarkoitti sitä että, leikkauspöydälle laitettiin heti. Kiiresluokalla I. Jos, häntä ei oltaisiin samantien leikattu hän olisi menehtynyt ja pian. Syöpä oli jo leviämässä nivustaipaista muuhun kehon osiin. Onneksi kuitenkaan näitä etäispesäkkeitä ei nyt ole toistaiseksi syntynyt. Muualle.Samaan aikaan faijani oli viety myös Meilahden Syöpäsairasostolla. Hänellä tilanne oli sellainen että, munuaiset eivät enää pelaneet. Hän eli yhden munuaisen varassa. Tuo eturauhassyöpäsairautta hänellä oli ollut aktiivisena n. 5 vuotta. Jouduin yhtä aikaa sekä hyvästelemään faijani suremaan hänen tulevaa poismenoaan että, sitä että mieheni oli sairastanut myös tähän samaan syöpään. Minun onnellani heidät sijoitettiin jopa samaan potilashuoneeseen. Tosin ystävällinen henkilökunta kysyi kun tajusi tilanteen että, sekä oma faijani että mieheni ovat siellä samaan aikaan haluanko että, mieheni sijoitetaan eri potilashuoneeseen. Siinä vaiheessa sillä ei ollut itselläni merkitystä. Koska jouduin kulkemaan näiden kahden potilassängyn väliä kuitenkin. Joka päivä. Kohtaamaan sekä leikkauksesta toipuvan mieheni että, kuolemaa tekevää oman faijani. Puolivuotta mieheni leikkauksen jälkeen faijani menehtyi täällä Stadissa Diakoniassan Sairaalassa. Hän oli enää yhtä luuta ja nahkaa. Mieheni tuki siitä huolimatta urhoollisesti minua tulemalla tuonne sairaalaan. Kun jätin viimeiset jäähyväiset faijalleni. Vaikka hän tiesikin mikä hänelläkin on edessään. Hänen siviilirohkeutensa oli silloin suurempi kuin minun omani.
Onneksi kuitenkin sisareni ja sukulaiseni olivat sen verran fiksuja että, ymmärsivät tilanteeni etten pystynyt osallistumaan oman faijani hautajaisiin. Surulle ja itkulle tuli aika vasta vuoden kuluttua. Sain luvan itkeä mutta salassa mieheltäni, koska hän ei kestänyt minun suruani.
Joten voin sanoa omaisena hyvinkin että, syöpä on sairautena myös omaisille aina kova paikka. Hyväksyä. Se mikä pitää kestää ja antaa periksi sille mitä ei voi muuksi muuttaa. Tätä tapahtumaa ennen oma mieheni hoisi ex-vaimonsa. Josta oli eronut. Joka myös menehtyi syöpään. Heidän yhteiset lapsensa olivat tuolloin 17v ja 23v. Nyt nämä kundit ovat onneksi jo aikuisiässä olevia miehiä.
Joten älä kysy minulta missä on minun paikkani. Tai epäile sitä etten tietäisi. Tai sano minulle pinnallisesti ajattele itseäsi. Nyt. Mikä sinulle on parasta. Kaikki eivät suhtaudu elämään pinnallisesti ajatellen vain itseään. Tällaisen kokemuksen jälkeen se mahdotonta.
tsau:Friidu
Miksi kerroin tämän. Kertoakseni vain nyt niille jotka, joutuvat kokemaan jotain samaa. Tietäen että, he eivät ole yksin.
Postista tuli tänään itselleni kutsu mammografiaan joka on joukkoseulanta joka tehdään naisille rintasyövän ennalta ehkäisy varalta. Jostain syystä minusta ei ole nyt vielä itse näihin ylimääräisiin tutkimuksiin osallistujaksi. Vaikka hyvä tarkoitusperä niillä onkin.
kertomasi on osaa elämää ja hyvinpä ehdit isällesi viidessä vuodessa jättää jäähyväiset ja miehesikin voi nykyään hyvin - eikö vain, muuten ette matkustelisi ulkomailla ja keskittyisit vain häneen. Olet onnekas ihminen kun olet saanut pitää isäsi omaan keski-ikääsi asti.
jälkeen vuosi noin siitä. Kun mieheni oli toipunut fyysisesti tästä suuresta leikkausta. Hän sairastui sydäninfarktiin. Hänellä tuo infarkti oli kaksi kertaa. Eli elämme laina-ajalla. Nyt tilanne sellainen että, hän on todella hyvässä seurannassa Meilahdessa. Pääsemme sinne aina ja heti suoraan syöpäostalle jos, jotain ilmenee. Tämä hänen sairautensa ei estä jäämästä täysin himaan. Koska, liikkumista tämä sairaudet eivät rajoita. On vaan pidettävä huoli siitä että, kaikki vakuutukset ovat voimassa aina sen varalta jos, lähdemme ulkomaille.
Faijani pois oli luonnollista jota osasimme myös hän itse odottaa. Tarkoitin tällä kirjoituksella lähinnä ehkä sitä puolta että, aina emme voi ennakoida tapahtumia emmekä myöskään ohjailla. Milloin meille mikin käy.
Surutyöni on jokapäiväistä siinä mielessä että, kannan suruani joka päivä. En voi paeta en siirtää;)) Vaan ainoastaan hyväksyä.
Tänäpäivänä pystymme jo mieheni kanssa puhumaan tästä kaikesta mitä ehkä edessä hänelläkin. Kuitenkin aina näin kun ihminen sairastuu vakavasti se on hänelle itselleen shokkivaihe samoin kuin läheisille ja omaisille. Vaatii aikaa hyväksyä fyysinen muutos. Vaatii aikaa hyväskyä psyykkinen muutos. Ihminen on kuitenkin aina fyysinen-psyykkinen ja somaattinen. Vaatii aikaa hyväksyä. sairaudet ja tapahtumat. Asioita joille ei mahda mitään. Siinä olemme yksilöitä kukin. Missä ajassa tuo sitten tapahtuu. Se joka sanoisi minulle nyt että, suru jotenkin jalostaisi minuakin ihmisenä paremmaksi en jaksa uskoa. Jaksan vain toivoa toisinaan. Että, saisimme vielä näitä päiviä lisää yhdessä elättäväksi..kuitenkin kaikki tämä kulkee jatkuvassa nyt omassa takaraivossani. Tässä ja nyt.
tsau:Friidu
ja onnekkuuteen voiko aina keskittyä täysin vain toiseenkaan täysin. Meillä on nuorin lapsemme tämän lisäksi autistinen nuori mies. Hän vaatii meiltä molemilta myös sitä todellista keskittymistä. Olen oman lapseni omaishoitajana toiminut lähes 20 vuotta. Joten en ole nainen joka voisin ajatella vain itseäni ja omia tarpeitani.:))) Nämä reissut ulkomaille nyt vielä kun voimme niitä tehdä mieheni kunnon huomioon ottaen. Ovat myös meille perheenä se henkisen jaksamisen henkireikä. Ja tavallaan tauko tähän arkeen. Voin naisena ja äitinä hetkeksi unohtaa siellä tämän kaiken. Olemme poissa tutuista ympäristössä joka vaatii silloin meiltä huomiota. Siksi nämä yhteiset ajomatkat meillekin ovat jonkinlaista parisuhdeterapiaa. On pakko puhaltaa yhteen hiileen. *Tai eksyy kartalta jos yhteispeli ei suju. Tämä juttu että reissaamme nyt muualla ja selviämme muuallakin kuin Suomessa autolla koska on tavallaan pakko. Jos, omamatkailee ilman järjestettyä lomamatkaa hitsaa meitäkin yhteen positiivisella tavalla.;))) Ei vaan voi olla erimieltä.:)) Koska matkasta ei tulisi mitään.
tsau:Friidu
elossa ja hekin asuvat 2000 km päässä. Isä taisi käydä, asuessani Suomessa, 2 kertaa kylässä ja äiti kerran.
Kun muutin sieltä pois, he eivät käyneet kertaakaan. En aio käydä kenenkään vanhemman henkilön luona tällä viikolla.
tuonlaisia lapsia.
H.
äitini luona, muutenkin kuin vanhusten viikolla.
Vanhuksia kyllä näen usein, senioritalon käytävillä ja pihapiirissä, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia.
Heillä on kerho kerran viikossa, siellä leikitään ja lauletaan, miksi vanhuksia usein pidetään isoina lapsina.
Se ei ole muuten velvollisuus, vaan suuri ilo päästä esittämään ohjelmaa vanhuksille ja ehkä saada heitä innostumaan mukaan, ehkä tuoda iloa heidän elämäänsä. Huomenna olisi sellaista tiedossa.
lehdistä tämän lässytyksen kopioit?
MInulle tulee sellainen lehti, ja ihan aiheesta.
H.
Niin, sinähän taisit ollakin jo vähän iäkkäämpi? Et olekaan aiemmin tainnut kertoa vammastasi. Nyt sinulla on tilaisuus. Lupaan, etten kerro kenellekään.
Osaavat käyttää näppäimistöä ja päätään.
Pään käyttäminen on meillä ongelma, siinä joutuu ajattelamaan muidenkin päitä.
Eikä se aina ole helppoa.
Siinä usein huvittuukin.
MInä olen 60v. ja ainoa joka nousee reippaasti olen minä. Siinä se vammani.
Sille ei voi mitään, se on korjattava pillereillä.
Pillereillä voin antaa vanhuksille kaiken sen mitä he ovat kokeneet, vastakaiku on kyllä olematonta, mummot eivät muista miten se tehtiin, odottavat vain kuka leikkaa paistin.
Sinähän sen paremmin tiedät.
Juuri tänä iltana äitini luki minulle pari runoaan puhelimessa ja ne kertoivat vanhuudesta ja rakkaudesta. Ei niissä paistin leikkauksesta kerrottu. Toisessa muisteltiin heteka-aikaa iloisena asiana ja toisessa vanhuksenkin sydämessä roihuavista tunteista.
yleistää. Totta. Kuitenkin tosiasia on sellainen että, kunnat ovat rahoituspohjaltaan Suomessa hyvinkin erilaisessa asemassa siinä miten tuota fyrkkaa on käyttää. Täälläkin saa hyvää palvelua vanhukset varsinkin jos sitä omaa fyrkkaa on laittaa enemmän tuohon itse palvelun ostamiseen. Mutta, tämäkään ei pidä sitten täysin paikkansa. Tasoeroja löytyy silti. Eli tällätarkoitan sitä että, fyrkkakaan ei ole se ratkaiseva tekijä.
Yksinäisyyttä ei poisteta fyrkalla. Siksi itse näkisin että, näillä sosiaalisilla ja yhteisöllisillä suhteilla jotka ihmiset luovat jo ennen sitä varsinaista vanhuus-ikää on edelleenkin suuri merkitys. Joskus, tästä omasta kerrostalostamme olen kertonut. Ilolla. Kuinka täällä asukkaat positiivisella tavalla pitävät vähän huolta toisistaan jo nyt. Jos, jotakuta ei näy. Pitkään aikaan. Niin ihmiset huolestuvat onko kaikki hyvin. Tässäkin talossa asuu iäkkäämpiä ihmisiä. Jotka vielä asuvat itsenäisesti kotona mutta, yksin. Eikä välttämättä ole niitä sukulaisia tai lapsiakaan kaikilla. Tätä kyllä korostan että, tämä piirre tälle asuinalueelle on tyyppillistä ollut aina. Jo omassakin lapsuudessani. On hienoa että, se edelleenkin.
Jokainen voi todella itsekin tässä iässä mietti miten voi olla avuksi. Itse saatan ottaa, mummeleita kyytiin tuonne kaupalle ja auttaa heitä näin kuljettamaan tämä ruoka-ostokset jos, kauppamatka on sama. Varsinkin talvella monen on hankala liikkua sillä rollaatorilla täälläkin loskan keskellä..
Ajatuksin;)) Hyvä aloitus. Kiitos sinulle Kawe siitä.
tsau:Friidu
Ihan niin tarkkaan tiedä, mitä yhteisöllisyys tarkoittaa, vissiin yksilöllisyyden vastakohtaa.
No, aina odotetaan yhteiskunnalta enemmän panostusta vanhustyöhön, ei sinä mitään.
Suurin puute kuitenkin monella ikäihmisellä on siitä toisesta ihmisestä, joka on siinä lähellä, ja jonka kanssa voi puhella. Siitä voi jokainen miettiä, miten voi parhaitten vaikuttaa vanhusten asemaan omassa lähipiirissään.
Tämän päivän paradoksi on, mitä enemmän meillä on erillaista hilpetööriä seurusteluun, sen heikommiksi seurustelutaitomme tulevat.
Jo nyt monet ovat tottuneen puhumaan puhelimeen, niin etteivät saa naamatusten sanaa suustaan.
On hienoa, kun niinsanottuja ystäviä on kaukaa, aina parempi, jos toisella puolen maapalloa.
Lähipiiri on sitten kesannolla.
mitä sanoisin näille ystävilleni, jotka asuvat tässä kaupungissa. Ja tosissaan ehdottelevat että, hankkisin tällaisen lisävarustuksen tähän nettiin eli skypen;)) Ei hitsi. Ennen oli aikaa edes joskus tavata kunnolla. Nyt tapaan useammin niitä jotka oikeesti asuvat monen sadan kilometrin päässä kuin heitä jotka asuvat tässä lähelläni.
Minusta tuo yhteisöllisyys ei kaupungissa ole sen kummoisempaa kuin lapsuudessanikaan.Silloin meitä lapsia laitettiin soittelemaan yksinäisten vanhusten ovikelloja ja pyydettiin menemään katsomaan onko joku hätä tavallaan jos, vanhusta ei näkynyt vähään aikaan ovestaan ulos. Kysymys silloinkin oli että, kaikilla ei ollut välttämättä sitä omaa perhettä. Mutta, pihan tai samassa talonyhtiössä olevat ihmiset vain pitivät näin toisistaan huolta. Ei suoranaisesti puututtu mutta, oikealla tavalla vähän katsottiin ikään kuin myös velvollisuudeksi huolehti riippumatta siitä oliko kysymyksessä sukulaisuussuhde. Se ei ollut ratkaiseva tekijä. Koska, naapurit eivät olleet sukulaisia. Vain pelkästään naapureita. Jotka sattumoisin asuvaivat samassa talossa. Meidät lapsetkin kasvatettiin ns. kollektiivisesti. Siinä kun kaikki olimme suht samanikäisiä ei ollut sitten väliä kenen lapsia kukin aikuinen vuorollaan vähän kasvatti ja opasti. Koska, kasvatusperiaatteet olivat suht samanlaiset. Sellaisessa pihapiirissä jälkeenpäin ajatellen oli turvallista kasvaa lapsena. Ja meitähän oli iso lauma eri-ikäisiä lapsia ja nuoria. Vanhempien lasten ja nuorten velvollisuus oli itsestään selvä katsoa nuorempien perään. Sisarussuhteilla ei ollut merkitystä. Vaan sillä että oltiin saman talopiirin asukkaita. Ainoastaan talomme talkkaria näin jälkeenpäin kyllä tulee vähän tämänikäisenä sääli;))) Hänellä ei ollut helppoa toimia meidän vahtina.
Olisi jälleen mentävä ajassa siinä mielessä taaksepäin. Tuossa 50-60 luvussa oli paljon hyvääkin. Ehkä annettavaan. Ainakin näin kaupunkilaislapsen näkökulmasta jälkeenpäin katsottuna;))
tsau:Friidu
Kiitos hienoista *kommenteista.
Huomaan että olemme jo muisteluvaiheessa, ainakin lapsuuden juttuja muistelee oikeinkin mielellään.
Täällä on meneillään sellainen vapaaehtoistyön hanke, jossa yksinasuvien vanhusten seurusteluun, ulkoiluun ja tällaiseen *yhteisöllistämiseen satsataan, hoitajat ovat sitten palkanpäälle(jos on tarvetta).
Tositarina: eräs siihen *uuteen valoisaan kotiin (pimeästä huoneesta edel) muuttaneista vanhuksista alkoi puhua kun näki puistoa, kukkia ym. ja pääsee yhteisiin tiloihin. Hän ei puhunut kolmeen vuoteen.
Luulen että tuossa on monille kunnossaoleville eläkeihmisille muutaman tunnin jobi / esim. viikossa -kk
Nuorempien on varmasti vaikea osallistua, kohdata vanhan raihnaistuneen ihmisen yksinäisyyttä.
Jokin osa meidänkin joukosta haluaa elää vain itselleen, se sallittakoon, mutta ikuista nuoruutta ei vieläkään ole, vaikka sitä kalliilla purkeissa myydään. Meidän kannattaa satsata siihen ympärillä olevaan joukkoon, että jäisi edes *joitain, kun se vanhuus hiipii kynnyksen yli.
Meidän kannattaa satsata myös omaan terveyteen, koska ennuste on, että monet meistä tulevat elämään yli sata vuotiaiksi ja kukas meidät kaikki sitten hoitaa, jos olemme kovin raihnaisia? Varmaan ideasi että hoitaisimme silloin toinen toisiamme olisi hyvä...ainakin teoriassa. Toisaalta dementoituneitten määrä kasvaa kuulema myös ja heitä on yhä nuoremmissa. Niistä aivosoluista kannattaa siis pitää huolta ja treenata niitäkin. Ainakaan niitä ei kannata tuhota.
Ja kaikkien ei tarvitse olla yhteisöllisiä. Ei vanhojenkaan. On erilaisia ihmisiä kuten meissä nuoremmissakin. Itse olen kohdannut paljon sellaisia vanhoja ihmisiä, jotka elävät "raihnaisuutensa" ja itsensä kanssa sovussa ja lisäksi olen saanut kuulla kiehtovia tarinoita menneiltä ajoilta.