Kun lokakuu jo kääntää maata
asentoon toiseen, pian valkoiseen,
näin kukan oudon, uskoa en saata.
Se lämpöön kuuluu eikä kylmyyteen.
Kolea oli päivä, taivas harmaa,
se kukka vasta aukas nuppuaan.
Vaan totta on ja sille varmaa,
se uskoi yhä päivään parempaan.
Jos ihmisenä sillä tavoin toimin,
ei mikään paikka ole mahdoton.
Ja luulen, että uusin voimin
silloin mahdollista elää on.
asentoon toiseen, pian valkoiseen,
näin kukan oudon, uskoa en saata.
Se lämpöön kuuluu eikä kylmyyteen.
Kolea oli päivä, taivas harmaa,
se kukka vasta aukas nuppuaan.
Vaan totta on ja sille varmaa,
se uskoi yhä päivään parempaan.
Jos ihmisenä sillä tavoin toimin,
ei mikään paikka ole mahdoton.
Ja luulen, että uusin voimin
silloin mahdollista elää on.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onpas ihanan positiivinen ja voimaannuttava runo ja kyllä, tyylillesi uskollinen, aivan näköisesi; tasapainoinen alusta loppuun!
Mukava kuulla sinusta pitkästä aikaa; toivottavasti se on merkki paremmasta. Jos runo antaa lukijalle jotain, iloa tai voimaa, se on tekijälle ilo. Kiitos kommentistasi myös! Toivottavasti sinäkin palaat palstalle.
Luonto tuottaa jatkuvasti iloa ja yllätyksiäkin, kuten tämä runon kukka, joka aloittelee kukintaansa lokakuulla. Se on keltainen ja epäilemättä mykerökukkainen, luullakseni jonkinlainen "painolastikasvi" muiden puutarhakasvien mukana maahan tullut villikko. Mikään kasvikirjani ei sitä tunne, joten jännitys säilyy.