Tytön sirpakkaa tanssitti
pitkin nurmen hentoa nukkaa.
Naurunsa vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
kehys kasvojen kultaista tukkaa -
riemu vaan jalkojaan kiidätti -
västäräkistä viel´ vähäsen.
Keppoinen tuuli, kasteen tuoksu,
heinikon poikki hypyt ja juoksu –
saippuakuplissaan sateenkaaret.
Pojanhonkkeli aitaan nojaili
syreenipensaan silmujen nähden -
niin oli poskensa punaiset
kuin minuutit, kun on jo kiire.
Pyöritti palloa sormissansa,
mut kakaistuksi sai vaivoin:
- Hei, sinä naapurin kakara!
Ota nyt ees yksi koppi!
Tyttö käännähti, helmansa heilahti:
Näkiks se, nenääni kaivoin?
Poika säikähti, sydämess läikähti:
- Oo-on sulla magee toi toppi...
Tyttö puhalsi, sitten uskalsi:
- Sun hiukset taas on kuin moppi!
Naurunsa vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
kehys kasvojen kultaista tukkaa.
Paikoilleen jäivät, ei huomattukaan,
ett ripeksi hiukan ja mollikka loisti,
he toisiaan katsoi, ja hikatkin vielä -
taivas sateenkaaret toisti ja
loisti katseissaan jotain uutta.
Syömään joutaneet ei ennen kuutta.
pitkin nurmen hentoa nukkaa.
Naurunsa vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
kehys kasvojen kultaista tukkaa -
riemu vaan jalkojaan kiidätti -
västäräkistä viel´ vähäsen.
Keppoinen tuuli, kasteen tuoksu,
heinikon poikki hypyt ja juoksu –
saippuakuplissaan sateenkaaret.
Pojanhonkkeli aitaan nojaili
syreenipensaan silmujen nähden -
niin oli poskensa punaiset
kuin minuutit, kun on jo kiire.
Pyöritti palloa sormissansa,
mut kakaistuksi sai vaivoin:
- Hei, sinä naapurin kakara!
Ota nyt ees yksi koppi!
Tyttö käännähti, helmansa heilahti:
Näkiks se, nenääni kaivoin?
Poika säikähti, sydämess läikähti:
- Oo-on sulla magee toi toppi...
Tyttö puhalsi, sitten uskalsi:
- Sun hiukset taas on kuin moppi!
Naurunsa vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
kehys kasvojen kultaista tukkaa.
Paikoilleen jäivät, ei huomattukaan,
ett ripeksi hiukan ja mollikka loisti,
he toisiaan katsoi, ja hikatkin vielä -
taivas sateenkaaret toisti ja
loisti katseissaan jotain uutta.
Syömään joutaneet ei ennen kuutta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Alkoi töksähdellen tuo tarina,
mutt jo syksyllä koulun bileissä
oli pallo kummankin jalassa,
ja yks roikku salin katossa -
discomeininkii nääs.
Naamat molemmilla ol hileissä
ja yltäpäältä hiessä vakiparina
ekakertaa he esiintyivät ihan
unisex-tekeleissä.
Poika tyttöään lähemmäs haparoi,
tyttö: - Ootsä vaan kundeista kuumin...
Flamee kainosti hankas flameeta,
käsi kättäkin, yhteistuumin.
Salaa monelta nauru pääs.
Mut kun biisit loppu
he paikoilleen jäi,
tyttö pojassa kai kovaa vaistos.
Kuiskas: Ehkäpä raitista ilmaa...?
- Mihin sulla noin hoppu?
En kanssas sun filmaa,
ei kai tää oo jo stoorin loppu?
Tytön nauru soi vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
kehys kasvojen kultaista tukkaa.
- Juu, ethän sä. Tiedänhän mä,
sull on roolis mun elämässä jo
nyt ja taitaakin olla suuri.
Sinut kerran mä nainkin kukaties,
kun vaan alttarilla ei seisois,
sinä nolojen tilanteiden mies.
Pojan huulilta kuului huokaus:
- Oishan mun sut jo pitänyt
tuntee, ja tunsinki, kato vaikka!
Mutt ethän anna
nyt toisten vilkaista,
on tää meikälle niin rankka paikka.
Nojaa muhun nää hetket,
hittolainen, kun mun käsien retket...
ja ett tunnelmat hiukka laantuis.
Niin taas seisomaan jäivät,
toisissaan kiinni viipyivät
vielä tovin, kunnas
tyttö tarkisti etumuksen –
ei pullottanutkaan kovin.
Poika kiitollisena tytölleen:
- Taidat toivoa ensin ne hääs?
Mä lupaan tästäkin hyvästä,
tästä lähinkin saat pitää pääs.
Koulut kävivät rinnakkaisluokkia,
välitunnit sylityksin.
Ei lempeä moista tarvinnutkaan
lainkaan toisten kuokkia.
Luokkasormustet keskenään
vaihtoivat,
heillä oli se oma muoti.
Että kihlausko kerrassaan,
sitä moni aikuinen ruoti.
Illat yhdessä tutkivat kemiaa,
fysiikastakin perille päästiin.
Koko maailmankaikkeus
matikkaa, ratkaisematta
vain muutamat kaavat.
Hui, hai!
Avaruudessa palloja miljardeja,
maasta taivaalleen nousi nuo kaksi.
Myös yhteisen kielen he oppivat,
kävi hiljaisuuskin kotoisaksi.
Nuoruus oli herkkää ja ihanaa,
joku heistä vain toista moitti
aivan ennen aikojaan pyrkyriks,
varastelevaks harakaksi.
Mutt he pesäänsä jo vuorasivat,
tulevaisuuttaan yhdessä povasivat -
koivunrungoissa virtasi mahla.
Vuoltu tuoheen oli sydänkuviot,
läpi leikattu nimet ja nuolet
kuin haavat
ja merkityn puunsa juurella
myös jaettu yhteiset huolet.
- Syksytkin toistavat kaavojaan,
niin kuin vakavat, vanhat parit, ja
jonakin myrskypäivänä jää
rungotkin lehtien suojaa vaille,
ja sinäkin minusta irtoat
tai muuten vain minulta kuolet?
Häät tuli, ja niin kuin sadussa
tahtoi näyttämön ilkeä noita.
Se kadehti nuorten rakkautta,
mutt hymyili, tarjoili kalleinta:
- Oi, sulhasmies. Ois hotellissa se sviitti.
Häävuoteessa lakanat silkkiä.
On kynttilät, ruusut ja pinkkiä -
kuplii shampaja siroissa pikareissa.
Ois se morsian silleen piikkareissa...
Jo vain nuoret häntä aikanaan kiittäis.
- Se, jos mikä meidät viimeinkin
yhteenkö, yhdeksi liittäis!
Naurunsa vatsanpohjasta,
jokihelmiä siroja hampaina,
nosti tyttö kasvoiltaan valkoista hunnun:
- Vai me kaksi taidamme tietää sen,
mikä täyttymyksen tuo tunnun.
Niin koitti yö.
Joen rannan ylle taas oksiaan
levitti eräs koivu,
mitä seuraavaks sai nähdä juurellaan,
ei kai siitä koskaa toivu.
Noita odotti toisenlaista yötä,
oli tehnyt hän ennakkoon työtä -
matkallaan lentänyt etelään asti,
ootti turhaan nuoria lahjalasti,
niin pedannut oli kuin
noita vain osasi:
silkkisten lakanain poimuissa
hääyötänsä vietti ilakoiden
vain muutamia torakoita.
Ja joki ritvakoivun oksien alla
virtasi hiljaa,
varoen muovaili rantojansa.
Niin sulkeutuvat ympyrät.
Oli tyttö jo harmaahapsi.
Ja miehensä mopistaan luopunut,
mutt päässään ikuinen lippalakki.
Jos elämä kovaksi muotoutui,
tyttö leikkiä silloin muisti ja
puhalsi pihalle,
pihalla ilmaan palloja,
sateenkaartet.
Ja poika ilman palloaan
huitaisi kyynärsauvoillaan,
taas tytölleen kakaisi:
- Hei, ota ees yksi koppi!
- Niin en vieläkään tohdi.
Äläkä sinäkään enää turhia pohdi.
Jos käteeni sulkisin yhdenkään pallon,
niin puhkaisisin unelmakuplan.
Sä tarvinnetko nyt fingerborin
vai konjakin ihan tuplan?
Naurunsa vatsanpohjasta.
Sä vieläkö muistat sen koivun?
Mä ehkä toivun tai ehkä en,
mutt sinua lämmöllä muistelen.
Jos jälkeeni jäät, niin sataa ja paistaa,
voit yhä tuoksuni kasteesta haistaa,
apilankukasta huuleni maistaa
ja sateenkaaria katsella,
yhä pallo on sinulla.
Vielä kerran,
kun viileni tarpeeksi,
he lähtivät liikkeelle
jo aamutuimaan,
pitkä, laiha ja kumara mies
kyttyrä selässään,
katse tiukasti kadussa
ja nainen, pyöreähkö,
vielä suoraselkäinen,
tervejalkainen,
vilkuili ympärilleen
kaiken aikaa.
Molemmilla puhtaanvalkeat
hellehatut,
vaaleahkot paidat,
city-shortsit ja
melko tasatahtiin
katua koskevat
sukattomat sandaalit,
niin kuin samaan ja
oikeaan tyyliin kuului.
Niin ja ne kävelysauvat,
jotka löivät
melkein samaan tahtiin asfalttiin -
miehen hyvin raskaasti,
naisen kevyemmin,
tarpeettoman oloisesti.
Risteyksen liikennevaloissa
mies vilkaisi
ensimmäisen kerran vaimoaan,
pysäytti pelkällä katseellaan
katsomaan vain eteensä
ja astui suojatielle hänen edellään.
Lehmuksen lehtiä suhisutti
viimein helteiden jälkeinen
vilvoittava tuuli
ja taivas oli luojan kiitos
pilvessä taas,
sateen tuoksu jo sieraimissa
eikä sanaakaan tarvinnut vaihtaa.
Mies sai levähtää hetken
suojatien toisessa päässä,
odottaa vaimoaan –
jäädä nyt vilkuilemaan
vaihteeksi taivaalle
röyhkeästi kirkuvan lokin perään?
Mutta kyllä se sieltä tulisi,
jälleen,
katsoisi huikaisevan hetken
suoraan silmiin
ja hymyilisi hieman hämillään -
asettautuisi miehen askeliin.
Näkyvät olevan
taas kotona,
lepäilevät arkoina vierekkäin
sängynpeiton päällä
vielä vuosien jälkeen
kuin ennen ensi kertaa -
paljain varpain;
mies jalkoja myöten
kivusta kipunoiden,
kädet yhä rauhoittavasti
naisen ympärillä,
nainen pää kipeänä
harhailevista ajatuksista.
Nukahtavat yhdessä,
näkevät omat unensa.
Heräsivät
unistaan
auringonnousuun;
katsoivat siinä
hieman yhä
pöpperöisinä tovin
toisiaan silmiin -
kerran toisiinsa mieltyneet.
Ulkona jyrisi jo.
Lepo liennyttänyt kivut,
tyynnyttänyt
sinkoilevat ajatukset.
Kohta taas salamoisi -
raikastuisi luonto
ihmisen astua ulos.
Siinähän se,
nutistaa mies vaimoaan,
ylpeän omistavasti.
Päästää irti.
- Jos menet,
niin menisitkö
päiväkahvit?
Vaimo nousee,
oikoo vaatteitaan,
vartensa
hiukan ovelaa
tuiketta silmissään.
Sen osaa vielä,
keittää kunnolla -
ja kun sille päälle sattuu
leipoa omat lämpimäisensä,
joskus tuulihattujakin.
Tänä aamuna mies käveli yksin,
yhä köyryssä, hieman rivakammin.
Näkyi valinneen toisen reitin -
kääntyi ennen liikennevaloja
kohti jyrkkää ylämäkeä.
Kaupunki oli jälleen siisti -
iltaöisen ukkosmyrskyn jäljet
korjattu nopeasti näkyvistä,
mutta julkeat lokit yhä kaartoivat kohti,
ohijyräävä pääkadun liikenne vilkas.
Pystyyn jääneiden lehmusten
oksat lepäsivät muuten leppeässä,
tyynessä aamussa.
Miehen aamuritiinit hieman viivästyivät -
vaimosta ei ollut tänään matkaan lähtijäksi.
Lähti uljaiden salamoiden saattelemana
jo eilen.
Mies iski kävelysauvat katuun kuin riivattuna,
ylös, ylös, ylös...
Lempeä ol lempi noiden kahden,
nainen matkas yksin yli kuolon lahden.
Niin päätin tämän tarinan,
ettei yksin jäisi vaimo
dementiaan vaipumaan,
eikä tarvitsisi miehen päättää,
nukahtaako yhdessä myös uneen viimeiseen.
Siks sydäntänsä rehkimällä rääkkää,
kiipee jyrkkään rinteeseen
ja toivoo, yhden toiveen verran vielä -
ylös sateekaaren laelle.
Upeas lukuelämys. Kiitos siitä.
Varoitus: Alla oleva teksti ei sovi yhdenkään viattoman tai täydellisen luettavaksi.
Sun maassas vallitsee
tuo viha suuri.
Se sinut elättää,
ei hyvän viesti.
Sen airueena,
naamioissas näytät taitos,
mut et sä rakastava ole,
olet jotain aivan muuta,
ja sä tiedät sen.
Siks vastineesi
kaltaisesi teesi.
Muuta, miltä näyttää.
Et vihaas voi sä kätkee,
sanojas vastineessas käytit
pelottavan taitavana
niin kuin itse piru.
Pois lähde täältä lapsi
taikka nuori,
tahi aidon kosketuksen
ihmisiltä, elämältä saanut muori,
älä sinä ainakaan kohteenansa
rakkausrunosivullansa
liian kauan viru.
Et häntä oikein näe,
vaikka noinkin läpinäkyvänä
eessäs rakkausrunojansa
suoltaa, näkemystään puoltaa.
Kuule, mitä sulle kertoo
vastineensa tuo:
Olipa Runoilijaksi ..Kyllä15.10.2010 22:43
Upeas lukuelämys. Kiitos siitä.
Hän toisaalla jo kuiski
mitä rivinvälit kertoo,
kun tekstiin kaksi pistettä
vain laittaa: se on sama niin kuin
torso.
Nyt kun uudestansa luet:
Olipa Runoilijaksi torso Kyllä.
Upeas lukuelämys. Kiitos siitä.
Upea-sanan löydät
jostakin muusta sivustojaan
tukevasta kaikuketjusta.
Hän tuota merkkikieltä käyttää,
ja sulle viaton niin kieltä näyttää,
mullekin paha jälleen kerran irvistää.
On hyvänaamionkin alla ruma.
Sä häntä katso tarkkaan:
On sunkin vastass lapsi, nuori,
taikka aitoon ihmiseen uskova muori
salakavala mielesmuokkaaja –
tuo palstojensa luoja,
niille kylvävä ja
voittoinansa sadon kerjäävä tuo ruoja:
saa vaikka munkin taikka nunnan
pyhästä paastosta, paatoksesta ja
rististänsä luopumaan -
ja pyhistä tyhjistä lupauksista
juopumaan ja itketyin
tomaattisilmin
pastaan tyytymään,
kyykyssä edessänsä vallan.
Niin näen sinut,
vaarallisen taudin liki koko
Suomen kansan
sivuillesi kirjoittavan.
Sä hänetkin jo opetit?
Olipa kerran ollut lapsi viaton,
vielä hyvään uskova
tai rakkautta sivuiltasi
etsivä joku nuori,
rehellisyyteen tottunut
tuo harmaahapsi muori.
Viattomilta täällä
näyttää pahan airueet:
Luehan tarkkaan,
mitä esimerkik tuo mummo*
eri tahoillansa kirjoittaa,
taikka esimerkiks
varsinainen kullan ’muru’.
Mitä sitaatteihin vetäisee
tuo ”tiedonlevittäjäguru”?
He omaa merkkikieltä käyttää,
kaikki muulta mitä on
sun silmissäsi viaton
vain näyttää:
rakkauttako? Ja pastat!
Tää maa saa elantonsa vihasta,
Jos joku sitä vastustaa
ja tarttuu itse pirua ees hihasta,
se haluu hänet tappaa.
Eteensä kerta toisensa jälkeen
murhamiestä, - naista lappaa
ja lapsi- sekä nuori sissisotureita,
virtuaalimaailmasta eväitänsä
elämäänsä imeneitä.
Mutt aina ensin leimaa niin kuin
ihminen ois sianruho.
Siitä päättelen,
jos ihmisistä rakenneltu on
moraaliton on tuo yrityksen seinä,
psykopaatti-ihmisiä ovat,
narsisseja pohjimmiltaan
kukkotorvineen.
Tuntevat vain rahan.
Ja paha heille palkan maksaa.
En saata edes kuvitella,
miten korkeata taksaa
lapsen, nuoren, muorin
taikka vaarin tässä maassa
pitää maksaa,
että jaksaa ansoja sanojensa
väistellä, keskustelun sanoo,
tai kylmää huuruavan *tiedottajan*
kätellä ees hyvästiksi,
ettei jo pikkurilliin tartu,
ettei se tuota vihaansa
otteellaan tarttumaan vain saa –
se syödä kaiken
tielleen asettuvan haluaa.
Oon kaikki nämä vuodet
sivuiltasi opiskellut
yhä kasvavan sun
yrityksen psykopatiaa.
Vaan voiko
kirjoittamaan siitä
millään keinoin
ketään toista opettaa?
Jälleen antoi vastineensa.
Yrityksen puolesta ja -
Kosti?
Esille Jarno Alastalon
nimen nosti,
kahvit kera mustan kerman
tarjos,
olipa yritystä,
ja yritystä uutta
jalkautua ITSE
kansan pariin.
Siinäkin näkyi sä
ja sinun varjos
tavallisen, sulle alttiin
kansan yllä.
Mä uskon, että
riveissäs sun polkee
muuan kanttori
urkujaan ja pillin päällä,
pilleissä kiinni
hurmahenget,
poliitikot,
huoraavat toimittajat
etikoineen.
Niin kuin hänestä, on
Runoilijaksi Kyllä.
Vaan rakastamaan
yhtään toisinajattelijaa
ei kyllä yllä?
Et kuitenkaan saa
mua itseäsi vihaamaan,
tai itseäni vihaamaan.
Se ois sun paras voitto.
Sä sanoithan jo:
Aamen?
(Sä luit sittenkin ja vihanliemes kiehuu, sä oothan täydellinen, koska muista löytyy kaikki viat.)
kirjoittaa MURUKULTA, tarinoita salanimellään.
MURUKULTAkin-nimimerkin takaa kirjoitettavan.
Luulenpa, että laajemminkin.:)
http://keskustelu.suomi24.fi/search/s24search/sort_name:"MURUKULTA"?perpage=25&term_keywords=