Eräs dekkarikilpailu

Vuonna 1962 WSOY julisti suuren salapoliisiromaanikilpailun. Ajatuksen alustajana Aale Tynni, jota enempikin runottarena ja kääntäjänä olen pitänyt. Aina oppii, kun kulkee korvat auki Dekkariseurassa. Kisaan kaivattiin uskottavuutta poliisityön kuvaukseen, psykologiaakin ja jopa pahamaineista yhteiskunnallisuuta. Jyryä johti täti Tynni kun 127 käsikirjoitusta pöydälle levitettiin. En kadehdi tehtävää.
Pääpalkinto oli huima, miljoona silloista markkaa. Nykyarvoksi eri lähteet päivittää kaikkien deval- ja galvanointien jälkeen noin 20 000 Euroa. Ihan kiva palkkio dekkarista.

Parhaana palkittiin Jorma Napolan Ruuvikierre. Toiseksi tuli teos Ministeri on murhattu.
Varsinainen sumutus paljastui kun voittajien nimimerkkikuoret avattiin. Sama tekijä. Toteutus huolellinen: eri tyyli ja kerrontatapa, käsikirjoitukset eri koneella erilaiselle paperille ja vieläpä postitus eri paikkakunnilta. En tiedä jurppiko södikaa halpaanmeno vai oliko kyse markkinoinnin keskittämisestä, mutta Ruuvikierre julkaistiin ja Ministeri on murhattu haudattiin. Ruuvikierre myi hyvin, monta painosta ja yli 20000 kappaletta. Vasta 1981 pienkustantaja Viihdeviikarit toi Ministerin myyntiin pokkarina.
Mitali-ja lunastussijoilla olivat lisäksi Heimo Lampi, Vesa E Syrjänen ja Marianne Thorby.
Napolan dekkarituotanto jäi näihin kahteen, muut lunastetut kirjoittelivat rikoksista enemmänkin ja Lampi myös oikeuden päätöksiä.

Senverran unhoon painunut Napola kiinnosti, että tilasin kirjaston varastosta Pasilan uumenista ainoan kappaleen Ruuvikierrettä luettavaksi. Ministeri löytyi jo aiemmin Hesyn kirppikseltä. Oma kappale Ruuvikierrettä osui käsiin Waltterin kirpun kirjapapan hyllystä mennäpyhänä. Joten kirjailijan koko tuotanto on nyt omassa hyllyssä omana. Eikä ole kallis harrastus tämä kirjojen kerääminen. Kaksi tölkkiä LWTn Skumppaa maksaa enemmän ja kestää lyhemmän ajan, siis nauttia.

Mimmoisia dekkareita nämä voittajat nykysilmin luettuna ovat?
Ruuvikierre on kestänyt aikaa sangen hyvin. Jos vaikka aikalais-sarioloihin vertaa. Napola käyttää tässä minämuotoista kerrontaa. Lukija tietää saman kuin kokija, yksityisetsivä Piira. Todellinen köyhän maan Marlowe. Aloituskin on klassinen: nuori nainen tulee huolineen rähjäiseen toimistoon. Siitä juttu lähtee rullaamaan vauhdikkaasti. Kadonnut vuokralainen, kohtalokkaita naisia, väkivaltaisia juoppoja, kiristystä, ammuskelua, muutama murha ja loppuratkaisu aivan poirotmainen nytmiekerron kui se meni-tyyliin. Psykologisointia huokuu pitkälle menevät analyysit henkilöstä ensivilkaisun perusteella tyyliin: Selvä murhaajatyyppi.
Toki aika näkyy, enää ei palvele poliisin irtolaisrekisteri eikä kiidetä kuplalla huimaa vauhtia parkkeerauspaikalta toiselle.
Ministeri on murhattu liikkuu Kruununhaan parin korttelin alueella. Yösydännä joron jäljillä ollut ministeri murhataan ja komisario Paura johtaa tutkimuksia. Kerronta on pääasiassa hänen toimissaan, mutta välähdyksiä näkökulmatekniikkaankin on. Ei tosin murhaajan minuuden sisältä sentään maailman menoa tarkastella. Nykyajasta tarkastellen tuntuisi mahdottomalta pitää päiväkausia salassa medialta ministerin murha, kun silminnäkijöitäkin tapahtumalle on. No, aika oli toinen ja kirjoittajalla vapautensa.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ole montaa. Kerran toki Volvo kiitää Seutulaan huimaa 140 km/h vauhtia. Pääosin Paura hoitaa hommaansa istuen ja miettien, välillä kentällä kierrellen asianosasia haastatellen. Loppuratkaisussa huokuu menneen maailman tuntemuksia upseeritoveruuden, kunnian ja oikeutetun koston myyttisenä kolmiyhteytenä. Tämmöistä sota-ajan tapahtumista kumpuavaa pitkän viiveen toimintaa harrasteli muistaakseni Sariolakin joissakin kirjoissaan.
Kuriositeettina kiinnostava, suosittelen lajin historiaa harrastaville.