Lukekaapas keskustelualueelta kiusaamistarinani. Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/node/9418542
Näin meni koko peruskoulu, kiusaten, parjaten, lannistaen. Olen vieläkin aivan murkana ja rikki, en uskalla ottaa kontaktia kehenkään. Kaikki muut naiset ovat niin tyylikkäitä, kauniita, muotitietoisia, itsevarmoja ja niin onnellisen näköisiä. Kaikkiin muihin tyttöihin on ihastuttu, on ollu romansseja ja rakkautta. Ihanalla kistittyjen leirilläkin (olen kristitty), kaikilla muilla oli juttuseuraa ja hauskaa. Kaikki muut tytöt pääs kontakteihin. Monet tytöt valittelikin jälkeenpäin kun pojat ovat heitä pyytäneet seurustelemaan jne. mutta ovat vielä niin nuoria että... Ei siinä mitään, turhan nuori olen minäkin vielä mielestäni, mutta miksei musta oo ikinä ees kiinnostuttu?
Oonko niin ruma, lyhyt, raukkamainennaurunkohde? Joku vitsi, joka on tarkoitettu viihdyttämään epäonnistumisillaan, kun joku mr. Bean? Jossain sisimmässäni tiedän, että en. Kukaan ei ole kuitenkaan osoittanut muutakaan vaihtoehtoja. Joten mikä vitsi minä ihmiskunnalle olen? Mitä teen? Tahdon taas luottaa ihmisiin ja olla onnellinen heidän seurassa. Pelkään melkein kaikkia ihmisiä, sukulaisianikin. Haluan itsetuntoni takaisin, olin niin ihanan rohkea ja reipas seitsenvuotiaana. Mitä teen? Saanko entistä, ihanaa itseäni koskaan takaisin, jota niin moni piti hyvänä kaverina? Vai jäänkö minä vain tällaiseksi?
Näin meni koko peruskoulu, kiusaten, parjaten, lannistaen. Olen vieläkin aivan murkana ja rikki, en uskalla ottaa kontaktia kehenkään. Kaikki muut naiset ovat niin tyylikkäitä, kauniita, muotitietoisia, itsevarmoja ja niin onnellisen näköisiä. Kaikkiin muihin tyttöihin on ihastuttu, on ollu romansseja ja rakkautta. Ihanalla kistittyjen leirilläkin (olen kristitty), kaikilla muilla oli juttuseuraa ja hauskaa. Kaikki muut tytöt pääs kontakteihin. Monet tytöt valittelikin jälkeenpäin kun pojat ovat heitä pyytäneet seurustelemaan jne. mutta ovat vielä niin nuoria että... Ei siinä mitään, turhan nuori olen minäkin vielä mielestäni, mutta miksei musta oo ikinä ees kiinnostuttu?
Oonko niin ruma, lyhyt, raukkamainennaurunkohde? Joku vitsi, joka on tarkoitettu viihdyttämään epäonnistumisillaan, kun joku mr. Bean? Jossain sisimmässäni tiedän, että en. Kukaan ei ole kuitenkaan osoittanut muutakaan vaihtoehtoja. Joten mikä vitsi minä ihmiskunnalle olen? Mitä teen? Tahdon taas luottaa ihmisiin ja olla onnellinen heidän seurassa. Pelkään melkein kaikkia ihmisiä, sukulaisianikin. Haluan itsetuntoni takaisin, olin niin ihanan rohkea ja reipas seitsenvuotiaana. Mitä teen? Saanko entistä, ihanaa itseäni koskaan takaisin, jota niin moni piti hyvänä kaverina? Vai jäänkö minä vain tällaiseksi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun luin linkistä tekstisi ja tämän tekstin, olen aivan sanaton. Miten ihmeessä ihmiset voivat olla noin julmia? Sitä en tajua. :(
Itse tiedän miltä kiusaaminen tuntuu, itseäni kiusattiin 9 vuotta; haukuttiin, pilkattiin, syrjittiin, tönittiin...jne. Kävin psykologilla ala-asteella ja se auttoi vähäsen. Siirryttyäni yläasteelle, se jatkui samana. Itselläni ei kuitenkaan ole käynyt tuolla lailla, vaikka itsetunto kohta 17-vuotiaana on alhainen.
Onko koulussasi kuraattoria? Hän voisi auttaa sinua, kerrot oman tilanteesi ja hän auttaa sinua. Olen pahoillani, etten osaa auttaa... :/ Toivottavasti jokin asia helpottaa... Hyvää syksyn jatkoa sinulle!
En ole menossa minnekkään kallonkutistajalle. Ne käskevät kertoa ja heittävät tyhmiä kommentteja väliin. He luulevat että voivat auttaa. Se ei ole totta. Kukaan tavallinen ihminen ei voi auttaa toista menneiden yli, se on tehtävä itse. En luota vieraisiin ihmisiin. Vaitiolovelvollisuus on puhdasta puppua. Kaikenhan ne juoruaa vanhemmille. En tule koskaan kertomaan tätä kenellekkään "oppineelle" kallokuristajalle tarinaani. Saisin paketin lääkkeitä, hölmöjä kysymyksiä ja hullun maineen. Seuraavana päivänä juorusoitto kotiin. Miksi joku tuntematon ihminen edes haluaisi auttaa kiusattua ihmistä? Rahan takia. Siinä se. En ole mielisairas, minun paikkani ei ole siinä huoneessa, vaan loukkaajieni. en rupea syömään lääkkeitä, jotka vievät tunnemaailmani mennessään jotta olisin terve.
Muuten rakastin kannustavaa viestiäsi valtavasti. Anteeksi tuo äskeinen, tosi karultakin kuulostava viesti, mutta minä en ikinä tule luottamaan näihin ammattilaisiin. Rehtorit, luokanvalvojat, kuraattorit, KiVakouluohjelma. Ehei mikään toimi, kaikkia testattu. Anteeksi agressiivinen viesti, arvostan sinua todella. Sulla on kultainensydän, kiitos.
Näen kaikissa, jokaikisessä ihmisessä jotain onnistunutta ja kaunista, paitsi itsessäni. Tämä on hyvin, hyvin rankkaa... Kärsin yhdeksän vuoden takia koko loppuelämäni. Sen tyhmän, pakollisen roskan takia... Mukamas vaihtoehtoja. Missä muka? Pakko on mennä ja kärsiä. Oikeus kiusaamattomaan opiskeluun. Hah! Shaissea koko ajatus! Aikuisilla ei ole mitään valtaa penikoihinsa jotka pilaavat ihmisten elämiä jo alle kymmenvuotiaina! Ja kaikkein surullisinta on, etten ole yksin... Että jotkut tekevät itselleen "armokuoleman" tämän takia... Etteivät lapset ymmärrä, mihin he pystyvät... Se on liian myöhäistä, kun he ehkä kolmekymmenvuotiaina ymmärtävät...