Enpä ole ennen havainnut että banaanit ovat näinkin maukkaita. Aurinko paistaa kivasti, mä istun jossain rannalla kuppilan terassilla ja nautiskelen banaania vaniljajäätelön kera. Huokean kevyt olo valtaa mieleni, voisin jopa nousta ylös ja lähteä lentoon! Yhtäkkiä huomaan että ranta onkin tyhjentynyt ihmisistä. Mitä tapahtuu? Nousen seisomaan ja huomaan olevani ypöyksin. Kauhea kipu valtaa pääni, hirveän voimakas tinnittävä ääni tunkee tajuntaani. Tuska sokaisee minut ja tuntuu kuin maa nielisi minut sisäänsä! Saamarin herätys kello.
Paluu arkeen, tutut rutiinit ovat taas jälleen edessäni. Enhän minä oikeasti edes tykkää banaaneista. Totuteltuani ajatukseen aamusta ja tulevasta työpäivästä luikin ulos pedistäni kuin bigmäkin salaatit, ne ovat aina ympäri pöytää kun yrittää syödä. Tuttu reittinihän kulkee ensin eteiseen, poimin sanomalehden. Silmäthän eivät luonnollisesti aukea ennen kuin on selvinnyt suihkuun asti mutta ajan säästämiseksi pitää ensin laittaa kahvi porisemaan. Keittiöstä kukkaruukun kautta seinään ja sitten suihkuun. Yksinasumisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse aamulla jonottaa muiden solussa asujien takia vaan saa tuntea olonsa märäksi juuri silloin kun huvittaa. Toisaalta ajatus jostakin neiti ihmisestä tekemässä tuota aamupalaa tuntuisi ihanalta. Olisihan se mukavaa mutta eihän solusta sellaisia löydä, mukavia ihmisiä. Parta jääköön nyt ajelematta kun pieni sänkihän on ihan jees eikä tänään ole sellainen ajelu päivä, bensakin on niin pirun kallista. Heh heh. Joopa joo, näin kuiva jätkä ei tarvitse kuivaamiseen edes pyyhettä! Toive ajattelua... Tietysti unohdin sen kylpytakin huoneeseeni. No yksin asuessaan voi nauttia siitä ihanasta tunteesta kun saa istua nahka tuolilla paljaalla perseellä, eikä kukaan saa sitä koskaan tietää. Pikkuhiljaa valkoiset seinät alkavat tuntua tosi ankeilta. Voisi käydä hakemassa kotoa niitä vanhoja Turtles julisteita! Tai sitten ei. On se muuten hassua että pitää ottaa se kahvi ja pulla pala olohuoneen pöydälle sanomalehden kanssa ja sitten katsoa ne uutiset sieltä telkkarista kun ei jaksa selata koko saamarin lehteä. Voisi lyhentää tuota aamu rutiinia sen verran ettei tarvitsisi tehdä mitään koiramaisuuksia.
Avaanpa telkkarin ja hipsin pukemaan vaatetta päälleni. Persoonallinen pukeutuminen on se minun juttuni, mutta ketäpä kiinnostaa? Mitäs helvettiä? Miksi huoneeni lattialla on rintaliivit? Se ei siis tarkoita että minulla olisi transvestiittisia taipumuksia, en sentään ole sellainen persoona. Nehän näyttävät tutulta. Bling! Bling! Nehän taitaa olla Susannan. Eipä ole kehdannut kaipailla. Mehän muuten ollaan Suskin kanssa ihan vaan kavereita. Siis oikeesti! No ainakin siinä määrin kuin on kahdelle villille ja vapaalle mahdollista. Tottakaihan pitkän ajan kuluessa välille syntyy sellaista jännitettä ja toissa viikonloppunahan sitä jännitettä sitten purettiin, alkoholin kanssa kannattaisi ehkä olla vähän varovaisempi. Sellainen häsääminen kun yleensä tarkoittaa että oltaisiin jotain vähän enemmän mutta sitä ei vain haluta myöntää kun se kaverisuhde on niin paljon tärkeämpi. Sääli vaan että Suski otti sen vähän raskaammin kuin minä. Äh, perse. Tässä sitä seistään rintsikat kädessä vaikka uutiset on jo alkanut! Nyt joku ei kyllä muuten täsmää, jotain puuttuu. Samanlainen tunnelma kuin tuossa aamun unessa, se on muuten ärsyttävää herätä unessa niin että onkin itse asiassa vielä nukkumassa vaikka luuleekin olevansa valveilla. Ääni puuttuu! Miksei telkkarista kuulu sitä uutisenlukijan tuttavallista ääntä?
Ai juu, niillä on jotain ”teknisiä vikoja”. Studiosta uupuu uutistenlukija. Vaihdan kanavaa ja otan eteeni sanomalehden. Ei vieläkään ääntä. Nostaessani pääni huomaankin etten vaihtanutkaan kanavaa. Kaukosäätimistä on aina patterit loppu tai ne eivät muuten vain suostu koskaan toimimaan kunnolla. Painan nappia kuva välähtää mustana ja tsädääm, sama tyhjä studio. Ei helevetti, kai tässä sitten vielä nukutaan vielä hetki ennen uutta herätystä. Jäänpä innolla odottamaan miten tämänkertainen uni alkaa kehittymään tästä eteenpäin. Siemaisenpa kahviani, se tosin ei maistu yhtään sen paremmalta tässä unessa kuin normaalistikaan. Kohotan käteni voittoisasti ja huudahdan ”Jei!” kun vihdoin uutistenlukija vilahtaa ruutuun. Jokin hänen olemuksessaan, ja oikeastaan koko hässäkässä, herättää sisälläni pelon sekaista epäilystä. Mitä tämä nyt oikein on olevinaan? Seuraan tarkkaavaisesti kuinka uutisten lukija istahtaa alas ja ottaa käsiinsä paperinipun. Hän vilkaisee papereita, vilkaisee jotain henkilöä kameran kuvan ulkopuolella ja kääntää silmänsä takaisin papereihin. Koko Suomi on hämillään ja odottaa jännittyneenä. Ei selvästikään ole kyseessä ihan mikä tahansa uutinen, herra ruudun takana näyttää siltä ettei hän edes haluaisi lukea paperiaan ääneen. Ihan kuin ihmiset eivät osaisi olla jo tässä pisteessä tarpeeksi hämmästyneitä, päättipä uutistenlukija haudata päänsä kämmeniensä suojaan ja lysähti kyynärpäät pöytää vasten. Mitäs helvettiä tämä sitten tarkoittaa? Sitten alkoi se hytkyminen. Älä nyt saatana rupea itkemään, sä olet suorassa lähetyksessä! Mitä tää tällainen pelleily tarkoittaa? Niiskautettuaan nenänsä ja pyyhittyään kyyneleensä se journalisti kysäisi ruudun takaa että haluaisiko joku muu lukea uutiset kun hän ei oikein tänään pysty. Jos oli rankka päivä niin ei sitä ehkä kannata koko Suomelle tilittää telkkarissa? Kuvan ulkopuolelta kuuluu epämääräistä jutustelua, ilmeisesti kukaan muukaan ei halua lukea uutisia. Unta tämän on pakko olla. Vihdoin reportteri saa ryhdistäydyttyä ja ryittyään kurkkuaan hän vihdoin aloittaa uutisten kertomisen. Ihme pelleilyä.
”Onkin käynyt niin että…”, pää kääntyy taas ruudun ulkopuolisiin ihmisiin. ”En mä pysty tähän!”, ruudun ulkopuolelta kuuluu taas jotain kannustavaa supinaa. ”Miten tämän nyt sanoisi… iskä muuten tulee tänään aikaisin kotiin ja tehdään sitten jotain kivaa yhdessä… Niin, päivän suuri uutinen… ehkä suurin uutinen mitä koskaan tulee olemaan… on että… aah, niin että…”, pää kääntyy taas ruudun ulkopuolelle. ”Vittu en minä halua kertoa ihmisille että miten he kaikki kuolevat tässä parin viikon sisällä!”, niin sanoppa kato muuta. Aika tyhjentävä lausahdus. ”Lukekaa yksityiskohdat vaikkapa siitä jokapäiväisestä hesaristanne! Minä en niitä rupea koko kansalle kertomaan.”, sen sanottuaan hän heitti paperit ilmaan ja lähti menemään, painaen oven kiinni perässään.
Jaahas, no eipähän tarvitse mennä kouluun tänään, varmaan. Hassua muuten että hesarin etusivulla on tutut mainokset myös tänään. Ihmisille varmaan tulee hirveä hinku shoppailemaan näin niin kuin viimeisinä päivinä. ”Osta perheellesi uusi tila-auto”, kyllä kyllä, totta kai! Itse asiassa enhän minä sinänsä varmaan halua edes vilkaista lehden sisältöä, sama se miten täällä kuollaan. Tämä kaikki on liian todentuntuista ollakseen unta. Pitäisikö tässä vetää perseet vai soittaa tutuille vai mitä ihmettä? Minullahan on vapaat kädet, voisin vaikka käydä surmaamassa naapurin täti-ihmisen joka on aina ollut tosi inhottava minua kohtaan. Mutta enhän minä sitä tee, eihän vastuuttomuus sinänsä ole vapautta tehdä mitä vain, lapset eivät tee väärin välttääkseen rangaistuksia, itse olen sen verran kypsä että väärin tekeminen on vain periaate kysymys. No filosofointi ei oikeastaan ole paras tapa tuhlata päiviä. Heh, kaupungilla on varmaan kohta täysi kaaos, Street Racingiä mannerheimilla, ilmaista viinaa ja tennarissa ihmiset katselevat elokuvia. Tänään monet varmaan sanovat asioita jotka muuten olisivat varmaan jääneet sanomatta. Tänään minä voisin aloittaa soittamalla Suskille.
Tuntui hieman oudolta, soitin Suskille ja se oli ollut vielä nukkumassa. Puhuminen oli hieman vaivalloista. Itse asiassa se herätti suurta sympatiaa uutistenlukijaa kohtaan, en minäkään pystynyt Suskille sanomaan mitä oikein oli tapahtunut. ”Moi!”
”Joo moi moi… Mikä idea oli herättää mut tänä aamuna?”
”Ai sä olit nukkumassa?”
”No vähän niinku joo…”
”Noo, mä täs aattelin… kun tänään on vähän niinku sellanen… vapaapäivä. Niin siis sellanen erikoinen vapaapäivä, lue vaikka hesarista lisää tai jotain…”
”Ai siis mitä häh?”
”Niin no lue siitä lehestä… no joo, mut voinks mä joka tapauksessa vaikka tulla siellä päin käymään?”
”Mä just heräsin?”
”No niin no, mä tuun vaikka tunnin päästä et ehit pukeutua ja puuteroida nenää ja jotain sellasta?”
”Joo no ihan miten vaan… miks sun tänne pitäs tulla?”
”No kuhan tulisin et voitas sit niinku… niinku juhlia tätä vapaapäivää?”
”No joo ihan miten vaan…”, haukotus.
”Mä muuten tuon sun rintsikat ku ne jäi meille…”
”Ai mitä? Eihän multa mitään sellasia…”
”Heh, älä ny yritä mitään, mä tuon ne ja nähään tunnin päästä”
”Hmph, no mut älä pidä kiirettä, mulla menee täs vähän aikaa”
”Juu enhän mä… moro”
”No moi…”
Minä otin rintsikat mukaani ja lähdin saman tien, ei se kuitenkaan osaa pukea päälleen lehden luettuaan. Onneksi en törmännyt rappukäytävässä naapureihin. Itse asiassa ulkonakin oli olosuhteisiin nähden vähän ihmisiä. Päässä pyöri niin paljon kaiken laista. Oikeastaan oli ihan hyvä. Leikkipaikalla oli Minna lapsensa kanssa, yksinhuoltaja äiti, lapsi hieman ylivuoden. Silmäni osuivat hänen kosteisiin silmäkulmiinsa. Pian kuitenkin käänsin katseeni poispäin, ikään kuin en olisi huomannutkaan. Toisaalta olen varma että Minna huomasi kyyneleen joka vierähti poskelleni. Toisille viimeiset päivät merkitsevät vapautta, toisille sillä ei ole mitään annettavaa. Pian löysin itseni kiroilemasta bussipysäkiltä että, ne vekotimet ovat aina myöhässä. Kellot soi päässä, ehkäpä niitä ei muuten kuljekaan tänään! Varastin käyttööni sitten jonkun mummon pyörän joka lojui lukotta erään talon edessä ja polkaisin Suskille päin.
Matkan aikana, joka muuten oli ainakin neljä kilometriä, yritin olla ajattelematta asioita, mikä muuten oli aika mahdotonta. Oli aika musertavaa ajatella kuinka sitä ehti lähes käydä koulut loppuun asti ja THE END. Periaatteessa olisi ehkä ollut ihan mukavaa nähdä että miten minun tarinani olisi kuulunut loppua. No joo pitemmittä puheitta jätin pyörän Suskin rapun eteen ja kiipesin portaat kolmanteen kerrokseen. Rinkautin ovikellolla tutun sävelen ja ovi kolisi tuttuun tapaan ja lopulta aukesi. Ihanat punaiset hiukset, piirteiltään hieman pyöreät enkelimäiset kasvot joiden mantelin väriset silmät olivat kosteat. Pitkän halauksen jälkeen Suski päästi minut sisälle.
Paluu arkeen, tutut rutiinit ovat taas jälleen edessäni. Enhän minä oikeasti edes tykkää banaaneista. Totuteltuani ajatukseen aamusta ja tulevasta työpäivästä luikin ulos pedistäni kuin bigmäkin salaatit, ne ovat aina ympäri pöytää kun yrittää syödä. Tuttu reittinihän kulkee ensin eteiseen, poimin sanomalehden. Silmäthän eivät luonnollisesti aukea ennen kuin on selvinnyt suihkuun asti mutta ajan säästämiseksi pitää ensin laittaa kahvi porisemaan. Keittiöstä kukkaruukun kautta seinään ja sitten suihkuun. Yksinasumisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse aamulla jonottaa muiden solussa asujien takia vaan saa tuntea olonsa märäksi juuri silloin kun huvittaa. Toisaalta ajatus jostakin neiti ihmisestä tekemässä tuota aamupalaa tuntuisi ihanalta. Olisihan se mukavaa mutta eihän solusta sellaisia löydä, mukavia ihmisiä. Parta jääköön nyt ajelematta kun pieni sänkihän on ihan jees eikä tänään ole sellainen ajelu päivä, bensakin on niin pirun kallista. Heh heh. Joopa joo, näin kuiva jätkä ei tarvitse kuivaamiseen edes pyyhettä! Toive ajattelua... Tietysti unohdin sen kylpytakin huoneeseeni. No yksin asuessaan voi nauttia siitä ihanasta tunteesta kun saa istua nahka tuolilla paljaalla perseellä, eikä kukaan saa sitä koskaan tietää. Pikkuhiljaa valkoiset seinät alkavat tuntua tosi ankeilta. Voisi käydä hakemassa kotoa niitä vanhoja Turtles julisteita! Tai sitten ei. On se muuten hassua että pitää ottaa se kahvi ja pulla pala olohuoneen pöydälle sanomalehden kanssa ja sitten katsoa ne uutiset sieltä telkkarista kun ei jaksa selata koko saamarin lehteä. Voisi lyhentää tuota aamu rutiinia sen verran ettei tarvitsisi tehdä mitään koiramaisuuksia.
Avaanpa telkkarin ja hipsin pukemaan vaatetta päälleni. Persoonallinen pukeutuminen on se minun juttuni, mutta ketäpä kiinnostaa? Mitäs helvettiä? Miksi huoneeni lattialla on rintaliivit? Se ei siis tarkoita että minulla olisi transvestiittisia taipumuksia, en sentään ole sellainen persoona. Nehän näyttävät tutulta. Bling! Bling! Nehän taitaa olla Susannan. Eipä ole kehdannut kaipailla. Mehän muuten ollaan Suskin kanssa ihan vaan kavereita. Siis oikeesti! No ainakin siinä määrin kuin on kahdelle villille ja vapaalle mahdollista. Tottakaihan pitkän ajan kuluessa välille syntyy sellaista jännitettä ja toissa viikonloppunahan sitä jännitettä sitten purettiin, alkoholin kanssa kannattaisi ehkä olla vähän varovaisempi. Sellainen häsääminen kun yleensä tarkoittaa että oltaisiin jotain vähän enemmän mutta sitä ei vain haluta myöntää kun se kaverisuhde on niin paljon tärkeämpi. Sääli vaan että Suski otti sen vähän raskaammin kuin minä. Äh, perse. Tässä sitä seistään rintsikat kädessä vaikka uutiset on jo alkanut! Nyt joku ei kyllä muuten täsmää, jotain puuttuu. Samanlainen tunnelma kuin tuossa aamun unessa, se on muuten ärsyttävää herätä unessa niin että onkin itse asiassa vielä nukkumassa vaikka luuleekin olevansa valveilla. Ääni puuttuu! Miksei telkkarista kuulu sitä uutisenlukijan tuttavallista ääntä?
Ai juu, niillä on jotain ”teknisiä vikoja”. Studiosta uupuu uutistenlukija. Vaihdan kanavaa ja otan eteeni sanomalehden. Ei vieläkään ääntä. Nostaessani pääni huomaankin etten vaihtanutkaan kanavaa. Kaukosäätimistä on aina patterit loppu tai ne eivät muuten vain suostu koskaan toimimaan kunnolla. Painan nappia kuva välähtää mustana ja tsädääm, sama tyhjä studio. Ei helevetti, kai tässä sitten vielä nukutaan vielä hetki ennen uutta herätystä. Jäänpä innolla odottamaan miten tämänkertainen uni alkaa kehittymään tästä eteenpäin. Siemaisenpa kahviani, se tosin ei maistu yhtään sen paremmalta tässä unessa kuin normaalistikaan. Kohotan käteni voittoisasti ja huudahdan ”Jei!” kun vihdoin uutistenlukija vilahtaa ruutuun. Jokin hänen olemuksessaan, ja oikeastaan koko hässäkässä, herättää sisälläni pelon sekaista epäilystä. Mitä tämä nyt oikein on olevinaan? Seuraan tarkkaavaisesti kuinka uutisten lukija istahtaa alas ja ottaa käsiinsä paperinipun. Hän vilkaisee papereita, vilkaisee jotain henkilöä kameran kuvan ulkopuolella ja kääntää silmänsä takaisin papereihin. Koko Suomi on hämillään ja odottaa jännittyneenä. Ei selvästikään ole kyseessä ihan mikä tahansa uutinen, herra ruudun takana näyttää siltä ettei hän edes haluaisi lukea paperiaan ääneen. Ihan kuin ihmiset eivät osaisi olla jo tässä pisteessä tarpeeksi hämmästyneitä, päättipä uutistenlukija haudata päänsä kämmeniensä suojaan ja lysähti kyynärpäät pöytää vasten. Mitäs helvettiä tämä sitten tarkoittaa? Sitten alkoi se hytkyminen. Älä nyt saatana rupea itkemään, sä olet suorassa lähetyksessä! Mitä tää tällainen pelleily tarkoittaa? Niiskautettuaan nenänsä ja pyyhittyään kyyneleensä se journalisti kysäisi ruudun takaa että haluaisiko joku muu lukea uutiset kun hän ei oikein tänään pysty. Jos oli rankka päivä niin ei sitä ehkä kannata koko Suomelle tilittää telkkarissa? Kuvan ulkopuolelta kuuluu epämääräistä jutustelua, ilmeisesti kukaan muukaan ei halua lukea uutisia. Unta tämän on pakko olla. Vihdoin reportteri saa ryhdistäydyttyä ja ryittyään kurkkuaan hän vihdoin aloittaa uutisten kertomisen. Ihme pelleilyä.
”Onkin käynyt niin että…”, pää kääntyy taas ruudun ulkopuolisiin ihmisiin. ”En mä pysty tähän!”, ruudun ulkopuolelta kuuluu taas jotain kannustavaa supinaa. ”Miten tämän nyt sanoisi… iskä muuten tulee tänään aikaisin kotiin ja tehdään sitten jotain kivaa yhdessä… Niin, päivän suuri uutinen… ehkä suurin uutinen mitä koskaan tulee olemaan… on että… aah, niin että…”, pää kääntyy taas ruudun ulkopuolelle. ”Vittu en minä halua kertoa ihmisille että miten he kaikki kuolevat tässä parin viikon sisällä!”, niin sanoppa kato muuta. Aika tyhjentävä lausahdus. ”Lukekaa yksityiskohdat vaikkapa siitä jokapäiväisestä hesaristanne! Minä en niitä rupea koko kansalle kertomaan.”, sen sanottuaan hän heitti paperit ilmaan ja lähti menemään, painaen oven kiinni perässään.
Jaahas, no eipähän tarvitse mennä kouluun tänään, varmaan. Hassua muuten että hesarin etusivulla on tutut mainokset myös tänään. Ihmisille varmaan tulee hirveä hinku shoppailemaan näin niin kuin viimeisinä päivinä. ”Osta perheellesi uusi tila-auto”, kyllä kyllä, totta kai! Itse asiassa enhän minä sinänsä varmaan halua edes vilkaista lehden sisältöä, sama se miten täällä kuollaan. Tämä kaikki on liian todentuntuista ollakseen unta. Pitäisikö tässä vetää perseet vai soittaa tutuille vai mitä ihmettä? Minullahan on vapaat kädet, voisin vaikka käydä surmaamassa naapurin täti-ihmisen joka on aina ollut tosi inhottava minua kohtaan. Mutta enhän minä sitä tee, eihän vastuuttomuus sinänsä ole vapautta tehdä mitä vain, lapset eivät tee väärin välttääkseen rangaistuksia, itse olen sen verran kypsä että väärin tekeminen on vain periaate kysymys. No filosofointi ei oikeastaan ole paras tapa tuhlata päiviä. Heh, kaupungilla on varmaan kohta täysi kaaos, Street Racingiä mannerheimilla, ilmaista viinaa ja tennarissa ihmiset katselevat elokuvia. Tänään monet varmaan sanovat asioita jotka muuten olisivat varmaan jääneet sanomatta. Tänään minä voisin aloittaa soittamalla Suskille.
Tuntui hieman oudolta, soitin Suskille ja se oli ollut vielä nukkumassa. Puhuminen oli hieman vaivalloista. Itse asiassa se herätti suurta sympatiaa uutistenlukijaa kohtaan, en minäkään pystynyt Suskille sanomaan mitä oikein oli tapahtunut. ”Moi!”
”Joo moi moi… Mikä idea oli herättää mut tänä aamuna?”
”Ai sä olit nukkumassa?”
”No vähän niinku joo…”
”Noo, mä täs aattelin… kun tänään on vähän niinku sellanen… vapaapäivä. Niin siis sellanen erikoinen vapaapäivä, lue vaikka hesarista lisää tai jotain…”
”Ai siis mitä häh?”
”Niin no lue siitä lehestä… no joo, mut voinks mä joka tapauksessa vaikka tulla siellä päin käymään?”
”Mä just heräsin?”
”No niin no, mä tuun vaikka tunnin päästä et ehit pukeutua ja puuteroida nenää ja jotain sellasta?”
”Joo no ihan miten vaan… miks sun tänne pitäs tulla?”
”No kuhan tulisin et voitas sit niinku… niinku juhlia tätä vapaapäivää?”
”No joo ihan miten vaan…”, haukotus.
”Mä muuten tuon sun rintsikat ku ne jäi meille…”
”Ai mitä? Eihän multa mitään sellasia…”
”Heh, älä ny yritä mitään, mä tuon ne ja nähään tunnin päästä”
”Hmph, no mut älä pidä kiirettä, mulla menee täs vähän aikaa”
”Juu enhän mä… moro”
”No moi…”
Minä otin rintsikat mukaani ja lähdin saman tien, ei se kuitenkaan osaa pukea päälleen lehden luettuaan. Onneksi en törmännyt rappukäytävässä naapureihin. Itse asiassa ulkonakin oli olosuhteisiin nähden vähän ihmisiä. Päässä pyöri niin paljon kaiken laista. Oikeastaan oli ihan hyvä. Leikkipaikalla oli Minna lapsensa kanssa, yksinhuoltaja äiti, lapsi hieman ylivuoden. Silmäni osuivat hänen kosteisiin silmäkulmiinsa. Pian kuitenkin käänsin katseeni poispäin, ikään kuin en olisi huomannutkaan. Toisaalta olen varma että Minna huomasi kyyneleen joka vierähti poskelleni. Toisille viimeiset päivät merkitsevät vapautta, toisille sillä ei ole mitään annettavaa. Pian löysin itseni kiroilemasta bussipysäkiltä että, ne vekotimet ovat aina myöhässä. Kellot soi päässä, ehkäpä niitä ei muuten kuljekaan tänään! Varastin käyttööni sitten jonkun mummon pyörän joka lojui lukotta erään talon edessä ja polkaisin Suskille päin.
Matkan aikana, joka muuten oli ainakin neljä kilometriä, yritin olla ajattelematta asioita, mikä muuten oli aika mahdotonta. Oli aika musertavaa ajatella kuinka sitä ehti lähes käydä koulut loppuun asti ja THE END. Periaatteessa olisi ehkä ollut ihan mukavaa nähdä että miten minun tarinani olisi kuulunut loppua. No joo pitemmittä puheitta jätin pyörän Suskin rapun eteen ja kiipesin portaat kolmanteen kerrokseen. Rinkautin ovikellolla tutun sävelen ja ovi kolisi tuttuun tapaan ja lopulta aukesi. Ihanat punaiset hiukset, piirteiltään hieman pyöreät enkelimäiset kasvot joiden mantelin väriset silmät olivat kosteat. Pitkän halauksen jälkeen Suski päästi minut sisälle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
eli tämmönen stoorin alku... lähetin vähän keskeneräisenä kun huomasin etten enään kirjottanut kovin mielenkiintoista ja elävää tekstiä. Pitäisi vähän funtsia että millaisia sivujuonia ja merkityksiä tuohon tarinaan sopisi lisätä, tarinan etenemisen runko siis on jo hyvin selvillä, pitäisi vain miettiä että millä tavalla aion tekstiä värittää.
Sillä välin voitte vapaasti kommentoida ja ilmoitella jos haluatte kuulla jatkoa, tänään en ainakaan lisää kirjoita kun ei ole sellaista virtaa enään tässä jutussa. "Ei kannata käydä paskalla jos ei ole hätä" tai jotain sellaista. Ainakin Strawilta ois kiva saada palautetta että osaisi ottaa itseään paremmin niskasta kiinni =)
Tekstin syvin tarkoitus olisi tutkiskella ihmisiä ilman vastuun tuntoa ja sen seurauksia jne... mut mun pitää kelailla korrekteja symboleja ja sellasia ja voi mennä vähän kauemmankin aikaa, elkää hättäilkö.
Älkää vaivautuko kommentoimaan tota kielioppia. Paistaa aika pahasti läpi etten ole vähään aikaan lukenut mitään muuta kuin englanninkielisiä tekstejä =D
Minä jopa pidin tästä. Idea oli hyvä. Mieleen tuli Hotakainen (ja ehkä Tervokin..) Ainakin H:ta kannattaa lukea huvikseen. Minusta tekstiä voisi ehkä jotenkin syventää, alkua terävöittää, se lähti liian jähmeästi minun mielestäni. Mutta uutistenlukijan (paras kohta) jälkeen sujui.
Jatka tätä mokomaa.
No kiva että pidit =)
Jähmeän alun kirjoitin saadakseni lukijalle hieman kontaktia tuohon päähenkilöön. Ehkä alussa voisi kuvailla asioita menemällä hieman tarkempiin yksityis kohtiin... itselläni ainakin kävi mielessä.
Jatkan toki heti kun olen hieman suunnitellut sivujuonia ja niiden yhteyttä loppuratkaisuun sellaisen ahaa elämyksen luomiseksi...
Vaikka sanoitkin, ettei saa kommentoida kielioppivirheitä, teen sen silti. Ne ovat lukiessa todella ärsyttäviä, ainakin palikkatason yhdyssanavirheesi. Tuhahtelin jatkuvasti lukiessani tekstiä. :)
Mutta se uutistenlukijajuttu oli mainio, etenkin hänen käyttäytymisensä ja muiden rohkaisevat kuiskaukset kameran takaa. Muutenkin idea vaikutti kiintoisalta, mutta ehkä alussa kerronta hieman töksähteli.