Oma lapsuuteni oli pelkoa täynnä väkivaltaisen isän takia. jo silloin päätin, että kun saan omia lapsia, teen kaiken toisin ja annan lapsilleni ihanan ja turvallisen lapsuuden, nistä he voivat isonakin puhua. Mutta aina ei mene niin kuin on suunnitellut...
Halusin lapsen jo 20vuotiaana, olin valmis siihen ja tiesin mitä se piti sisällään, minulla oli selvät suunnitelmat. En kuitenkaan "rakastuneena" tajunnut, että mies ei ollut minulle se oikea ja erosimmekin 2v lapsen syntymän jälkeen.
Siitä alkoi mun helvettini... Isä uhkailemalla vaati yhteishuoltajuutta (ettei tarvitse maksaa lapsesta), kuitenkin lapsi oli enemmän hoidossa kuin hänen luonaan. Minun oli kuulemma vain luotettava isään ja annettava hänen hoitaa oma osuutensa, sanoivat lastensuojelussa. Näin kului vuosi ja toinenkin.
Yht´äkkiä lapsi muuttui totaalisesti. Hän ei halunnut lähteä isän ja tämän uuden perheen luo, ei nukkunut yksin, näki painajaisia yöt ja päivät nukkui. Itki ettei halua lähteä isänsä tykö ja kun kuitenkin joutui, soitteli joka päivä ja pyysi että hakisin hänet pois ja kun tuli kotia, oksenteli. Lopulta hän kertoi että isovelipuoli oli kosketellut häntä kielletyistä paikoista ja häntä pelotti. Isä ei uskonut tätä, vaan pakotti lapsen luoksensa. Viranomaisten mukaan minulla ei edelleenkään ollut mitään sanottavaa, isä tietää mikä on lapselle parasta.
Lopulta psykologit saivat isän tajuamaan asian vakavuuden, eikä vienyt lasta enää sinne, vaan hylkäsi tämän kokonaan! Lapsi ihmettelee miksi isä ei soita tai tule kun lupasi, yritän edelleenkin puhua lapselle kauniisti hänen isästään, mikä tarkoittaa myös sitä, että joudun valehtelemaan. En halua että lapsi tajuaa, että isä ei enää välitä.
Sydämeeni sattuu kun katson lastani, aarrettani, että kuinka paljon pahaa niin pieni on joutunut jo kokemaan tässä elämässä... Minä olen epäonnistunut tehtävässäni äitinä ja päästänyt kerta toisensa jälkeen lapsen suden kitaan. Epäonnistuin jo silloin kun valitsin lapselleni isää. Jos silloin olisin tiennyt mitä tiedän nyt...
Vielä minä annan lapselleni sen, mitä hän ansaitsee!
Halusin lapsen jo 20vuotiaana, olin valmis siihen ja tiesin mitä se piti sisällään, minulla oli selvät suunnitelmat. En kuitenkaan "rakastuneena" tajunnut, että mies ei ollut minulle se oikea ja erosimmekin 2v lapsen syntymän jälkeen.
Siitä alkoi mun helvettini... Isä uhkailemalla vaati yhteishuoltajuutta (ettei tarvitse maksaa lapsesta), kuitenkin lapsi oli enemmän hoidossa kuin hänen luonaan. Minun oli kuulemma vain luotettava isään ja annettava hänen hoitaa oma osuutensa, sanoivat lastensuojelussa. Näin kului vuosi ja toinenkin.
Yht´äkkiä lapsi muuttui totaalisesti. Hän ei halunnut lähteä isän ja tämän uuden perheen luo, ei nukkunut yksin, näki painajaisia yöt ja päivät nukkui. Itki ettei halua lähteä isänsä tykö ja kun kuitenkin joutui, soitteli joka päivä ja pyysi että hakisin hänet pois ja kun tuli kotia, oksenteli. Lopulta hän kertoi että isovelipuoli oli kosketellut häntä kielletyistä paikoista ja häntä pelotti. Isä ei uskonut tätä, vaan pakotti lapsen luoksensa. Viranomaisten mukaan minulla ei edelleenkään ollut mitään sanottavaa, isä tietää mikä on lapselle parasta.
Lopulta psykologit saivat isän tajuamaan asian vakavuuden, eikä vienyt lasta enää sinne, vaan hylkäsi tämän kokonaan! Lapsi ihmettelee miksi isä ei soita tai tule kun lupasi, yritän edelleenkin puhua lapselle kauniisti hänen isästään, mikä tarkoittaa myös sitä, että joudun valehtelemaan. En halua että lapsi tajuaa, että isä ei enää välitä.
Sydämeeni sattuu kun katson lastani, aarrettani, että kuinka paljon pahaa niin pieni on joutunut jo kokemaan tässä elämässä... Minä olen epäonnistunut tehtävässäni äitinä ja päästänyt kerta toisensa jälkeen lapsen suden kitaan. Epäonnistuin jo silloin kun valitsin lapselleni isää. Jos silloin olisin tiennyt mitä tiedän nyt...
Vielä minä annan lapselleni sen, mitä hän ansaitsee!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei !
Surullista luettavaa. Mutta valoa näkyy teilläkin silti ! Lapsi kyllä sopeutuu tuohon tilanteeseen, että isä "hylännyt". Osaa isompana arvostaa sitä, että taistelit sen puolesta, ettei tarvitse sinne "hiplattavaksi" enää mennä. Minä elän lapseni kanssa kahdestaan. Isä ei ole käynyt katsomassa moneen vuoteen. Lapsi silti aivan tasapainoinen !!! Ikää jo 12 vuotta ! :) Ihana poika ! Hyvää jatkoa teille ! Kyllä se elämä siitä paranee, usko pois ! Ja paras äiti olet, jonka lapsesi voi saada !!! Muista se !!!
Ystävä hyvä, elä syytä itseäsi. Ei tuossa vaiheessa, kun valitsit isää, voinut arvata mitä elämässä vastaan tulee. Ajatteleppa, jos juuri tuon miehen kanssa et olisi lasta saanut, niin sinä et olisi juuri tämän lapsen äiti, jota kauniisti kutsut aarteeksesi.
Se mitä olet lapsesi kanssa kokenut on kovin surullista, kyyneleet sain silmääni tekstiäsi lukiessani.
Paljon yritit lastasi suojella ja varjella, mutta sinulla oli vastassasi sinua voimakkaampia, jotka eivät tajunneet, mistä oli kysymys. Onneksi viimein löytyi keino, jolla tilanne paljastui muillekin.
Jospa isäkin tajuaisi tilanteen ajan kanssa ja ymmärtäisi, että kaikki tapahtui lapsen parhaaksi ja ottaa yhteyttä.
Äitinä olet onnistunut. Annat lapsellesi juuri sitä parasta mitä ihminen voi äidiltään saada eli rakkautta. Pää pystyyn ja uskoa tulevaisuuteen sekä paljon, paljon voimis sinulle.
Hyvää Äitienpäivää :)