Onko muita joiden on kirjoittaessaan tai jopa jo pelkässä suunnittelu/pohdiskelu-vaiheessa vaikea pitää otteensa todellisuudesta? Musta tuntuu että elän ihan liikaa kirjani maailmassa. Pelottavaa. Hyvin oon ammattini valinnut...
Ote todellisuudesta kirpoaa
weirdwalker
5303
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
... ja se on jo paljon se,
sillä
nyt kun jäin tässä fundeeraamaan mitä oikein tarkoitat niin en oikein vieläkään tajua.
Voisitko kirjoittaa vielä vaikka jonkun esimerkin ?
Hei!
Tiedän tunteen. Sitä ajattelee koko ajan kirjan tapahtumia ihmisiä ym. Välillä tuntuu kuin muuntautuisi itse tapahtumien keskelle ja on epätodellinen olo todellisuudesta. Mielestäni se on hyvä juttu, koska silloin eläytyy kirjaan ja tekstiä tulee luontevammin. Jos itse uskoo täysillä omaan tarinaansa, niin sitä enemmän eläytyy tekstien joukkoon. Sitä voi myös alkaa olemaan kuin tekstin päähenkilö, jotta ymmärtäisi hänen ajatukset ja teot. Tätä on vaikea selittää, mutta kuten sanoin..niin mielestäni se on vain plussaa ja saa tekstit elämään paremmin. Älä välitä, hyppää vain teksiin mukaan, kuten minäkin teen..:)
Ei kai tekstiä, romaanikäsikirjoitusta ainakaan voi kirjoittaa niin, ettei ole aika ajoin hyvinkin paljon "sisällä". Joko henkilöiden pään sisällä tai tapahtumien.
Kun kirjoittaa päivätyön ohella kuten kai täällä useimmat, niin ei sitä silti voi todellisuudesta vieraantua. Jos tekee kahdeksan, kymmenen tai kaksitoistatuntisen päivän duunissa pahimpaan kiireaikaan ja vain loppu mitä jää, jää kirjoittamiselle (kai nukkuakin pitää), niin enin aika on kuitenkin muuta kuin sitä käsikirjoituksen tarinassa elämistä.
Näen, että jos en eläisi itse sitä tarinaa, niin tekstistä olisi vaara tulla kovin ulkokohtainen. Eikä se vaara ole ohi, vaikka kuinka olisin tarinassani sisällä.
Joo, tuttu ilmiö.
Aika usein, erityisesti suunnitteluvaiheessa, tuntuu siltä kuin todellisuus hämärtyisi, vajoaa tai humahtaa johonkin outoon tilaan, ympärillä oleva reaalimaailma sumenee ja kokee olevansa siellä tarinassa sisällä, välillä jonkun hahmon olomuodossa, välillä ikään kuin paikan päällä sivusta seuraten.
Usein musta tuntuu siltä, että mulle "näytetään" niitä tapahtumia, ettei itse tarvitse kehitellä juonen kulkua ja vastaavia. Arvelen, että tuossa "dissosiatiivisessa" tilassa saan yhteyden alitajuntaani.
Tämä aiheuttaa välillä outoja tilanteita, kun saatan "vajota" vaikka kesken ystäväporukan illanvieton. Onneksi parhaat ystäväni tietävät tästä prosessista (olen heille yrittänyt asiaa selittää, etteivät pidä mua aivan hulluna tai huolestu noina hetkinä).
Olisi tosi mukavaa, kun voisi kesken tylsän palaverin vajota sinne tarinan sisälle. Ei taidettaisi ymmärtää selitystä toisin kuin ystäväporukassa.
Muutenkin keskeneräisestä käsikirjoituksesta on turha huudella. Voi olla, ettei sitä saa koskaan julkaistuksi.