Pitelin hänen kättään
korotetun sairalaavuoteen laidan ylitse.
Sivelin hellästi pergamentin ohutta ihoa,
muhkuroiksi turvonneita niveliä -
tyynnytin käden vapinaa.
Hänen äänessään se pysyi:
"En tahtoisi lähteä vielä...
Kun tuntuu siltä,
että olisi vielä jotakin annettavaa."
Hän antoi evääkseni sisunsa,
katsoi ennen kuolemaansa
lävitseni kai ikuisuutta,
keräsi voimansa lähteä
luotani viimeisen kerran -
ja antoi henkensä,
vuosikymmenten taisteluhengen
ja lakkasi hengittämästä,
vapisemasta.
Saada nyt kuolla nenäpäivänä,
sanoa viimeisiksi sanoikseen:
"Nyt minä rentoudun."
Siirtää nyt henkensä minuun,
että minulla olisi vielä jotakin annettavaa,
loputtoman, raastavan tehtävän
nähdä jonakin päivänä hänestä itseni.
Tänäkin aamuna sytytin kynttilän.
Joskus se sammuu itsestään,
ilmaa virtaa.
Aika ajoin tunnen hänen läsnäolonsa,
kylmän henkäyksen
tai tumman, nopeasti katoavan
varjon näkökenttäni laidalla.
Verhot heilahtelevat,
ihmiset heräilevät päivän töihinsä,
venyttelevät itsensä kuosiin.
Päivä vetää heidät sisäänsä
kaikista ovista,
jotkut vanhukset ikkunoistaan.
Kadulla sumu nielee yhä
autojen ajovaloja,
loskaa imeytyy kiirehtivien
jalkineisiin,
he ovat matkalla,
hekin.
Poimin käteeni
jäisen kiteen -
sekin tarvitsee
käteni sulaakseen
kimmeltäväksi pisaraksi.
Tähdet haalistuvat.
korotetun sairalaavuoteen laidan ylitse.
Sivelin hellästi pergamentin ohutta ihoa,
muhkuroiksi turvonneita niveliä -
tyynnytin käden vapinaa.
Hänen äänessään se pysyi:
"En tahtoisi lähteä vielä...
Kun tuntuu siltä,
että olisi vielä jotakin annettavaa."
Hän antoi evääkseni sisunsa,
katsoi ennen kuolemaansa
lävitseni kai ikuisuutta,
keräsi voimansa lähteä
luotani viimeisen kerran -
ja antoi henkensä,
vuosikymmenten taisteluhengen
ja lakkasi hengittämästä,
vapisemasta.
Saada nyt kuolla nenäpäivänä,
sanoa viimeisiksi sanoikseen:
"Nyt minä rentoudun."
Siirtää nyt henkensä minuun,
että minulla olisi vielä jotakin annettavaa,
loputtoman, raastavan tehtävän
nähdä jonakin päivänä hänestä itseni.
Tänäkin aamuna sytytin kynttilän.
Joskus se sammuu itsestään,
ilmaa virtaa.
Aika ajoin tunnen hänen läsnäolonsa,
kylmän henkäyksen
tai tumman, nopeasti katoavan
varjon näkökenttäni laidalla.
Verhot heilahtelevat,
ihmiset heräilevät päivän töihinsä,
venyttelevät itsensä kuosiin.
Päivä vetää heidät sisäänsä
kaikista ovista,
jotkut vanhukset ikkunoistaan.
Kadulla sumu nielee yhä
autojen ajovaloja,
loskaa imeytyy kiirehtivien
jalkineisiin,
he ovat matkalla,
hekin.
Poimin käteeni
jäisen kiteen -
sekin tarvitsee
käteni sulaakseen
kimmeltäväksi pisaraksi.
Tähdet haalistuvat.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Menin hetkeksi aivan sanattomaksi luettuani tämän.
Pieni hiljaisuuden hetki, sen jälkeen kun olin lukenut runosi ääneen ja tyhjä olo, jonka runosi jätti. Uskomattoman kaunis ja koskettava, ja jollain tavoin pystyin samaistumaan runoosi niiiiin hyvin. Jotenkin tuli jälleen kerran mieleen ajatus, että olemme kaikki tässä maailmassa tähtien tomusta syntyneitä, auringon lapsia ja kaikki elämä on kytköksissä toisiinsa. Ei elämää, jos ei kuolemaa.
Kohdata kuolema tyynesti, levollisin mielin, niin katsoja kuin kokija, kiitos.
T. Erään kaukaisen maan prinsessa
Kuulostelen taitavasti aseteltuja sanojasi,
tässä ja kaikkialla.
Minulle ne kertovat yhtä, jollekin toiselle toista.
Puistossa käy kuiske - kuuntelen puiston.
Täällä aamutuuli supisee yhä
myöhäissyksyn ennustuksiaan,
odottaa jälleen jonkin kuolemaa;
Kylmyys on jo tavoittanut pohjoisemman kansan sydämet,
jäätynein huulin se kuiskii sanaa rakkaus,
huurtaa peileihinsä peilijään -
antaa otteensa kirvota kesästä,
ja niin on jälleen tyhjin käsin
siemenensä kuin kone kylvänyt kansa,
satonsa lapsilleen korjannut,
tyhjin päin ja poikki, väsyneet viljelijät.
Kivikkoisilta pelloilta nousseiden aurojen
kirske vaiennut, ojissaan kuraa,
jäätynyt, jälkeensä jäänyt sammakko.
Kuuntelen lokkia, se on taas iskenyt -
väärään osoitteeseen majoittunut
väärään aikaan saalistushimoinen.
Se syöksyi jo aamutorin hälinään,
repii papereistaan ulos kuumaa koiraa -
nälkäinen varas.
Kovan kaupungin röyhkeäksi kasvattama,
vielä äsken taivastaan vasten
nuolena hohtava uljas hopeasiipi,
joka kadotti tieten tahtoen hetkeksi
ilman siipiensä alta.
Olemassaolon taistelua, muutama itsepäinen
heinätupsukin lehdistä liukkaiden katukivien raoissa.
Shoppailua, tilausta markkinoilla.
Muutama omaan historiaansa perehtymätön
pärekoriostoksilla, jokunen kädentyötaidoton
etsimässä tiedottoman hylkäämiä ristipistotöitä.
Tähdet loistostaan haalistuneina, valostaan luopuneina
ylitse laahautuvien pilvien takana
ja avaruus.
vielä äsken taivastaan vasten
nuolena hohtanut uljas hopeasiipi ...
Tänään aikaisin, jo aamutuimaan
lauloi satavarmaan satakieli.
Millainen on pienen varpuslajin,
muuttolinnun tiistaimieli?
Ota tuostakin nyt sitten selvää.
Vaikka runomuodoss sitten
kera lokin keskustele,
mikä lienee satakielen omin ääni?
Talvehtia Suomessa ei
satakieli jäätymättä tarkene,
vaan kauas täytyy täältä lentää?
Sirkutella seuraavaksi Afrikasta..
http://www.youtube.com/watch?v=XNxoj8V_Ydk
Mutta entä sanat?
Tiistainkin tirskuntaa lehvien suojasta.
Arjen (kestävyyden) kokeiluja.
Kertosäkeestä alkaen:
Joo, me yhteen liityttiin,
me yhdeksi yhdyttiin,
ja käymmeyhdessäain.
Koska sähän rakastatkin mua,
sähän tarvitsetkin mua,
niinku omaa nahkaas ja sun pikkumustaas,
niinku Kalle Kustaat Silvioitaan
tai Victorioitaan hovinsa hoitaan –
kokkareillesi korkkarit.
Joo, me yhteen liityttiin,
ja yhdeks yhdyttiin.
Sä oot vain yksi luupiikki mun kantapäässä.
Joo, mä kiihotan sua sun molemmassa päässä,
siinä viisaammassa
ja siinä niljakkaasta,
ahhh!
Sä oot mussa kiinni, etkä musta päästä,
koska sähän rakastatkin mua,
sähän tarvitsekin mua,
just niinku omaa nahkaas
ja sun pikkumustaas,
niinku Kalle Kustaat kansojaan,
niinku metsästäjät ansojaan,
niinku tiirailijat kiikareitaan,
niinku lastentarhat viikareitaan,
ja sä oot ikuisesti mussa kiinni,
etkä musta päästä,
etkä mustaa mieltäs multa säästä,
tää ei small talkkii oo,
eikä tää sytytä rovioo,
eikä puhuta vain säästä,
nyt puhutaan vaan susta ja musta.
Nyt puhutaankin mustasta surmasta.
Tosta tappavasta epidemiasta,
ja meidän kahden kemiasta.
Silti toisiimme me liityttiin
ja yhdeksi yhdyttiin ja
käymmeyhdessäain.
Ou jee, Ou juu,
tuu, tuu,
käymme yhdessä ain.
Ou jee, Ou juu,
tuu, tuu,
käymme rinnakkain.
Sanat vastakkain.
Ou jee, Ou juu,
tuu, tuu,
sanat vastakkain.
:)
siinä niljakkaassa ...
sähän tarvitsetkin mua...
..kaikki suloiset sirkuttelijat. On muuten tullut hiljaista, kylmyys pistää pienet nokat suppuun ja pakottaa piilottamaan varpusilta varpaat untuvien kätköön lämpimään..tai sitten lentämään sinne etelään..
No, sinne kyllä tahtoisi muutkin, ainakin tämä haikailee kaukaisista maista :)
Sylissäni loikoillut kissa muuten meinasi hyökätä linjoja pitkin tuon sinun satakielesi perään, pidähän kultakurkusta huoli, ettei kiilusilmät pääse iskemään siihen kynsiään :D
Taitavasti osaat kirjoittaa, ehkä siksi kirjoitinkin tämän laidasta laitaan seilaavan suorastaan oudon palautteen. Runosi saivat ajatukset rönsyilemään, anteeksi siitä. No, ehkä niissä jokin ajatuksen lanka löytyy, toivon niin..
T. EKMP (katoaa taas hetkeksi taka-alalle)
Siinähän se taas -
satakieli lankoineen -
sen nytkin nään.
Kun kerää alan purkaa,
lainoja laulussansa
monen muunkin linnun nään.
Tsirp, tsirp, laulaa niinkuin
sirppi leikatessaan ajan viljaa,
kertoo mulle,
ole sinäkin jo hiljaa!
Älä mitään enää koskaan,
äläkä mistään muistuta!
Nyt puhuu puisto,
muisto menneestä on
ainakin kahdenlainen -
menneen kesän pesistä,
menneistä kesistä,
vaan niissä,
siitähän ei päästä mihinkään,
satakieli poikasiaan kaikinkeinoin
lentokelpoisiksi kouli.
Mutt ennenaikojaan
pesän reunan yli lensi
vahingossa taikka varsin
linjakkaasti pongahti
myös sulattomat siiventyngät
ilmanalaa haravoiden
Suomen luonnon lajikoulimisen uhri.
Siitä rintaansa ja koko lintuparveen
kiteytyi surumieliseksi käynyt souli?
Jo laulaa Afrikassa satakieli
kansan mustan rytmiin ja
vuorostaan sen rodun säveltä
se lainaa - mieltänsä niin painaa
kylmä, jäinen Suomenmaa
ja lapset sen,
ja metsän oudot peikot,
ryhmysasauvoihinsa nojailevat vanhukset.
Kaiken aikaa nähneet.
ja nuoruus joka pohlakkana
jaksaa vetää Suomenmaata lokaan.
Ja tuossa, onpas hämähäkki,
joka seittejänsä purkaa.
Tahmeaa peräpäästään pursunnutta
lankaa kerälle se ei saa -
monta kärpästä on
sulateltavikseen
verkollansa saalistanut.
Ja niinkuin loisteensa se
saanut oli kesän auringosta,
josta nauttia saivat
metsän varjoihin jo
piiloutuneet lapset,
lehvien välistä,
välähdyksinä.
Pura pura vanhat seittis
pois, että kuolema taas
jollekulle lentävälle
uuden seitin myötä
tulla vois,
eikä verkon repaleita
yhdenkään Suomen
todellisen luonnon
tutkailijan kasvoille.
Jo huomennako nenänpäänsä
väriä saa vaihtaa?
Enkeleiks maanpäälliseenkin
taivaskirjaan kirjautuneet
eivät viitsi keinoa mitään kaihtaa.
Kärpäsinä katossa.
Ja nuoruus, joka pohlakkaana...
Tänään suljen silmäni sinulta.
Joku kyllä tulee ja nostaa
kasvojeni ylle lakanan.
Valkeus muuttuu pimeydeksi.
On nenäpäivä.
Kynttilä syttyy,
ei sen enempää, eikä vähempää.
Peili kirkas jää.
Hiljaisuus kuiskaa:
"Tabula Rasa..."
Nyt tiedän, miten kirjoittaa
oma testamenttinsa.
Kiveä muistelen,
seuraaviakin sanomikseen
väitettyjä sanoja:
"Minä elän."
Suorastaan aaveemaista,
lakanan helmat hulmuaa,
joku helmoissa pelmuaa,
enää Petterillä vain
punainen kuono?
Runonakin huono?
Vaan annas olla,
jossain säteileekin polla,
liekö sittenkin se
hunnongolla,
vai seuraavaksi ampuneeko
lingolla
vai Linkolalla?
Lunta tuppaan tulla saisi.
Valkoisten ois
jälleen Suomen maa?
hunningolla, vai seuraavaksi ampuneeko ...
syvälle sisimpääni. Tämä on minulle niin
tuttua joten siihen on helppo samaistua.
Hyvin herkästi käytit sanoja tässä
kauniissa runossasi.
Kiitos sinulle, veljeni ja äitini kuolemasta on jo vuosia, mutta
tästä runostasi sain taas voimia jakssaa, en ole yksin.
Viattomina enkeleinä esiintyvät
kerääntyvät mielellään
kuolinvuoteiden äärelle –
jos sattuvat löytämään sopivan sauman,
jaksavat odottaa pääsiäisen.
He pyrkivät ikuistamaan
kärsimykselle annetut kasvot,
nostamaan niiltä pikkunätisti
oikeisiin raameihin, vääriin mittasuhteisiin
muka taidekuviksi omaan elämäänsä
natsaavat yksityiskohdat, nautinnot.
Nuo kaikki mustat kuolemanenkelit kalmalle
tuoksahtavine tuliaisineen:
- se joka hakeutuu hakemaan kuolevalta lohtua
kestääkseen itseään ja elämäänsä
keltaisine tulilatvoineen,
- se joka yrittää tukehduttaa nielemään
kykenemättömän mandariinin lohkoon
keltaisine ruusuineen,
- se joka kyselee pian vapautuvan asunnon perään
punakukkaisine pääsiäiskaktuksineen,
- se joka muuten vain utelee yhtä sun toista
tulevalta vainajalta ja hänen läheisiltään –
muistopuhetta varten, tottahan toki
valkoisine lipereineen,
- se joka muuten vain haluaa lymytä
toistaiseksi sermin takana, mutta
yrittää onnistua potilashuoneen hämärästäkin
tallentamaan digikamerallaan
messeviä kuvasarjoja kuihtuvista.
Hitaasti kuolevat haukkovat henkeään.
Viime hetkinään, lähes liikkumatta
matkaavat vielä olevaisen ja tulevaisen
rajan pintaa, aistivat
jo paljon ennen lopullista lähtöään
saattajiensa, tuonelan tuoksun
niin ja tuon yhden, joka odottaa
yhä nimikirjoitusta ainakin
avoimeen valtakirjaan
niin ja niiden hoitavien enkeleiden
läsnäolon, jotka kirkastuessaan
sokaisevat kuolevan valkeudellaan -
säätelevät sietämättömän olemisen
keveyden ja keston -
morfiinipumpun,
puhtaat valkeat lakanat ja
käynnistävät isännättömiksi jäävät,
kuolemistaan ulvovat koirat.
Sekin on tämän maan tapa ja
taivas.
Paljon mm. rr-sivua lueskelleena olen päätynyt ajatukseen, että valitettavan usein tälläkin sivulla esiintyy rakkaudesta kirjoittavia ihmisiä, jotka harrastavat suoranaista ajojahtia saadakseen jonkun toisen kirjoittajan tuntemaan yksinäisyyttä, olonsa joukosta tai joukkioista eristetyksi.
Uskon näin, ja että yksinäiseksi minkä tahansa ajojahdinkin seurauksena voi tuntea itsensä vain sellainen ihminen, joka syystä tai toisesta on jo aikaisemmin menettänyt lähimmän ystävänsä, eli oman itsensä.
todellisuutta runon muotoon hahmottavaa "lausetta". Ehkä hiukan liian terävää ja realistista sille romanttisemmalle lukijan puolelle, mutta antaa sopivasti mausteita sille älyllisemmälle puolelle. Ehkäpä lukija, siis minä, haluaisi sulkea silmänsä tuolta, vaikka tietääkin sen olemassaolon, maalaisi mielummin kultareunuksen siihen harmaaseen sadepilveen. Voimakkaita vetoja.
Ketjujen "rakenteleminen" kieltämättä on kiehtonut mieltäni. Niin tällä kuin joillekin muillakin palstoilla.
Nyt tässä kohtaa, näin "aamutuimaan" tulee mieleeni erään äidin opetus lapselleen:
Oi, tyttösein...
Sä metsää rakastat
ja metsään haluut mennä?
Jos sudenkorennon
sä kohtaat polullasi,
onko eksyksissä se,
vai sinä vasta matkallasi
rantatiellä?
Jos karhun kohtaat
marja- taikka sienireissullasi,
ja metsän satoa
sä raahaat käsivarrellasi,
niin ensin koris karhulle
sä ojenna, mutt aivan varalta -
jos veres yhtään virtaa -
leiki hetken aikaa kuollutta.
Pääs suojaa kyynärpäilläsi,
jos tahdot niin -
ja kasvos pelasta.
Ja siihen lapsi:
Niin helpollako pääsis
ihmislapsi eroon
itse luonnon
myöntämästä lainasta?