oletko katunut?

Ero tuli minulle eräällä tavalla puskan takaa vaikka olisihan minun pitänyt osata lukea ilmassa olevat eron merkit jo pitkään. Mutta tyhmä olin enkä niitä ymmärtänyt. Siinä vaiheessa kun mies kertoi rakkaudestaan toiseen naiseen niin minä olisin ollut vielä valmis jatkamaan avioliittoa. Mutta sitä ei mies halunnut joten eroahan siitä tuli. Siinä vaiheessa kun mies muutti pois kotoa niin rupesin työstämään eroa ja nyt kun siitä on kulunut neljä vuotta niin olen tyytyväinen että erottiin. Nyt kumpikin saa elää juuri sellaista elämää kuin haluaa.

Meillä oli pitkä 10v. liitto ja useampi lapsi. Jatkuvasti voin pahoin suhteessa,enkä tiennyt syytä. Erottiin ja palattiin muutaman kerran..kävin pariterapiassa YKSIN..
Äitini sanoi jo hyvissä ajoin suhteen alussa,että mies ei ole sitoutunut suhteeseen ja on aivan hukassa elämänsä suhteen. Hän valehteli sukulaisilleen, ystävilleen,minulle ja jopa itselleen. Hän velkaantui kaikille ja jätti ne maksamatta. Syytti/syyttää muita omista virheistään ja aina kaikkeen on joku selitys..Esim. kun hän petti minua,vika oli minun,koska en ollut aktiivinen seksissä raskauden loppuviikoilla..kun minä ihastuin ja olin yhden illan erään miehen luona, tein minä hänelle elinikäiset traumat..tunsinkin todella paljon syyllisyyttä ja pitkään olin kiltti palvelija ja korvailin tekoani. Sellaista hämminkiä jatkui koko suhteen ajan. Ja se miksi olin suhteessa,oli ainoa syy minun jääräpäisyyteni. Minä en voinut antaa periksi, että olin epäonnistunut miehen valinnassa.
Pikkuhiljaa asiat alkoivat mennä hyvin,mutta tuli uusia asioita joista en pitänyt..hän nipisteli nänneistä ja läimi minua persuuksille todella kovaa,muka leikillään ja se piti naurattaa..sanoin monesti,että se sattuu ja olin joskus vihainenkin,mutta hän vain nauroi tai sanoi minua ilonpilaajaksi..seksiä piti aina antaa silloin ,kun hän halusi.
Sitten tuli viimeisen kerran päätös erosta. Eräänä tavallisena päivänä sanoin haluavani erota, pelkäsin erota..ehkä minulla oli aavistus tulevasta.
Eron jälkeen tein paljon typerää ja sanoin,mutta vihani oli niin voimakas,että halusin vain tuhota hänet,keinolla millä hyvänsä. En koskaan ollut tuntenut sellaista vihan määrää. Kävin juttelemassa psykologille myös, koska viha alkoi tuhota myös minua. Muutuin kiltistä valehtelevaksi bitchiksi ja kaikki mitä exään tuli, yritin satuttaa kaikin keinoin-->sanoin,teoin..myös heidän uuden liiton..
Vihan laannuttua,huomasin,mitä pahaa olin tehnyt läheisilleni. Olen nyt jälleen oma itseni, mutta haavoja se jätti. En halua ketään lähelleni enää koskaan.
Ja eron jälkeen olen myös huomannut, että tein oikein. Teot ja vihan purkaukset eivät olleet oikein,mutta minähän olen vain ihminen. Ja nyt ulkopuolisena exän ja ja hänen uuden suhteen näen samat asiat kuin meidän suhteessa. Ja ajattelen itseäni,kuinka säälittävä olinkaan, en uskonut ulkopuolisia puheita exästä meidän aikana, jota muka kutsuin rakkaudeksi.
Ei rakkaus ole toisen satuttamista, hyväksikäyttämistä,pettämistä ja valehtelua. Samat asiat ovat jatkuneet sinne exän uuteen suhteeseen,enkä tunne itseäni ollenkaan paremmaksi tai selviytyneemmäksi,mutta oman arvoni tiedän nyt.

meidät erotettiin, kun tuli vieras nainen väliin joka tiesi että mies oli perheellinen, mutta tunki ja tunki. Mies usutettiin jättämään perhe ja lapset kokonaan, ja vaihtamaan meidät häneen ja sen naisen kakaroihin, joita mies nyt elättää eikä maksa omilleen mitään.

Mua ei kaduta enää eikä lapsia, mutta mis katuu kun lapset ja minä emme halua olla missään tekemisissä miehen kanssa. Itkee ja itkee kun ollaan muka niin inhottavia. Halu tulla takasin varmaan on kova, mutta me emme huoli.

Mitäs lähti lomalle meistä, takasin ei ole tulemista.

Vika on kolmannen osapuolen joka väkisin iskee varattuja miehiä.

Ei ole mahdollista katua. Minä en eronnut, minut ja lapseni jätettiin.

Olen katunut etten lopettanut loppuunkaluttua suhdetta aikaisemmin.

pelkään sitä että alan katumaan eroa jossain vaiheessa...

Erossa ollaan oltu yli 6 vuotta enkä katunut lainkaan.

Mies oli niin innoissaan ajatuksesta hankkia lapsi muutaman yhdessäolovuoden jälkeen. Kaikki meni hyvin kunnes vauva syntyi ja vauvalla todettiin koliikki ja normaali arki. Alkoi kaljaillat kavereiden kanssa lisääntyä,sain tietää jopa hänen käyneen vieraissa ja alkoi tulla mitä ihmeempiä syytöksiä,väkivaltaisuutta(aluksi verbaalista) ja sairaalloista mustasukkaisuutta vaikkei ollut syyttä ja itse kävi vieraissa. Yhden kerran jo erottiin ja mies lupasi hakea apua,valehteli käyvänsä terapiassa jne mutta mikään ei muuttunut. Teki sitten viimeisen tempauksensa ja kävi lapseen käsiksi;sen hetken jälkeen ei tarvinnut enää miettiä.

Eli minä heitin miehen ulos,tai no,käytännössä poliisit ja sille tielle jäi eikä ole näkynyt. Nykyään kuulemma naimisissa ja 2 lasta ja huhujen mukaan ainakin sama hommaa jatkuu sielläkin(sääli lapsia).

ja katui niin paljon, ettei pystynyt sen tähden tapaamaan lapsiaan, vaikkakin tapaamisista oli sovittu. Tapaamiset olivat kuulemma liian rankka juttu hänelle.
Niinpä siinä sitten kävi, ettei isä ollut lastensa kanssa vuosikausiin missään tekemisissä heidän kanssaan. Jonkun kerran matkustelivat. Lapset olisivat halunneet tavata hänet useammin, mutta kun ei, niin sitten ei.
Selväähän se on että suhde vieraantuu, jos ei olla arjessa mukana. Ja siitä seuraa se, että tapaamiset vaan harvenee.
Nyt lapset ovat jo aikuisia.
Nyt, kun isänpäivä lähestyy, niin tilanne on se, että tuskin ovat yhteyksissä isäänsä näissä merkeissä.