Ajattelen nykyään useinkin itseni ikäisten ihmisten elämää, onko se samanlaista kuin omanikin on vai selviävätkö he kaikesta paremmin kuin minä, joka ikäänkuin haparoin ja kompastelen elämää eteenpäin.
Oletteko sairastelleet? Kuinka olette selvinneet arjesta vajaakuntoisena? Oletteko saaneet tarpeellista apua?
Onko teitä pelottanut, miten kaikki järjestyy? Mistä olette saanut voimanne?
Itse teen hidasta toipumista, välillä on vaikeaa, välillä helpompaa, mutta surullisuus vaivaa eikä huolen tunne helpota. Tautini ei ole hengenvakava, kivulias vain, silti elämä on käynyt synkäksi vai onko se tämä marraskuun synkkyys joka pimentää ajatuksetkin. Halveksin sitä itsessäni että tunnen katkeruutta. Olen aina auttanut paljon toisia arjen askareissa ja myös avustanut eteenpäin missä olen osannut. Minulta on uskallettu pyytää apua. Ehkä odotin että joku välittäisi myös minusta, mutta kukaan ei ole tullut katsomaan kuinka selviän. Kaikesta selviän miten kuten, mutta lohduttomuus vaivaa ja välillä huomaan että kyyneleet vain valuvat. Se kyllä liennyttää ahdistunutta oloa, en siksi itkua pelkää. Mutta mietin mitä olisi pitänyt tehdä elämässä toisin että minullakin olisi auttajia nyt kun on vaikeaa.
Oletteko sairastelleet? Kuinka olette selvinneet arjesta vajaakuntoisena? Oletteko saaneet tarpeellista apua?
Onko teitä pelottanut, miten kaikki järjestyy? Mistä olette saanut voimanne?
Itse teen hidasta toipumista, välillä on vaikeaa, välillä helpompaa, mutta surullisuus vaivaa eikä huolen tunne helpota. Tautini ei ole hengenvakava, kivulias vain, silti elämä on käynyt synkäksi vai onko se tämä marraskuun synkkyys joka pimentää ajatuksetkin. Halveksin sitä itsessäni että tunnen katkeruutta. Olen aina auttanut paljon toisia arjen askareissa ja myös avustanut eteenpäin missä olen osannut. Minulta on uskallettu pyytää apua. Ehkä odotin että joku välittäisi myös minusta, mutta kukaan ei ole tullut katsomaan kuinka selviän. Kaikesta selviän miten kuten, mutta lohduttomuus vaivaa ja välillä huomaan että kyyneleet vain valuvat. Se kyllä liennyttää ahdistunutta oloa, en siksi itkua pelkää. Mutta mietin mitä olisi pitänyt tehdä elämässä toisin että minullakin olisi auttajia nyt kun on vaikeaa.
Vastaukset 47
Vanhimmat
minulle kuuluu suhteellisen hyvää, mitä nyt hartiat on jumissa ja oikeassa polvessa hiushalkeama. Hartiat aijon hierotuttaa vetreimmiksi ensiviikolla ja lääkäriinkin pääsen viikon puolivälissä. Kävin noin kuukausi sitten Hollannissa lääkärissä ja sain rohtoja polvikipuihin, mutta röntgenkuviin haen lähetteen täältä. Toivon saavani jalan kuntoon ilman operaatioita, mutta katsotaan. Mennyt vuosi on ollut koettelemus sairauksien kanssa, olen kuitenkin paremmalla puolella niin uskon.
Yksinäisyys ei vaivaa, sillä rinnallani kulkee hyvä ja huolehtiva miesystävä. Mieheni sisar valitti yksinäisyyttä, hänen aikuiset lapsensa ovat kiireisiä omine menoineen. Itsekin olen ensimmäistä kertaa sen tosiasian edessä, että molemmat poikani asuvat Etelä-Suomessa eivätkä ole oven takana pyykkisäkkeineen. On sellainen omituinen olo kun he eivät enää tarvitse mamin huoltotoimia eikä äiskälle enää aikaa jää, en tosin ikävöikkään sillä puhelut riittävät.
Mitä sinun olisi sitten pitänyt tehdä toisin tai minun? Ei mitään sillä elettyä elämää ei kannata surra, eteenpäin on mentävä tai kuihtuu kasaan.
Lähden nyt ulos kekrijuhlaa seuraamaan. Hyvää illan jatkoa ; )
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Päänsärystä pääsee eroon oikealla jumpalla –katso video/1135249626687
Kiitos linkistä ; ) Osa liikkeistä, joita videolla esitettiin kuuluu päivittäiseen voimisteluohjelmaani. Ohjelman sain rintasyöpäleikkaukseni jälkeen sädehoitojaksolla ollessani. Liikkeet ovat auttaneet vasemman käden liikeratojen täydellisen toipumiseen.
Hartioitteni jumiintuminen lienee yhteydessä matkustamiseen sekä raskaiden matkalaukkujen siirtelyyn kulkuneuvosta toiseen.
Käyn lymfaterapeutilla, jolloin jännitys hartioista laukeaa ja aivot alkavat saamaan verta ja ajatus terävöityy ; )
Tiedän myös kokemuksesta, että harjoitus tuottaa tulosta kun liikkeitä toistetaan säännöllisesti.
Varmaankin monia syksyn pimeys saa miettimään kaikenlaista.
Itse menetin aika lähekkäin kaksi parhainta ystävääni, ja kesti aikansa sisäistää se. Ei ollutkaan ihmistä, jolle voi pirauttaa koska tahansa, vaikka yöllä. Samoin puhelin tietysti vaikeni itsellänikin, osittain.
Lapset, lapsenlapset kyllä auttavat kun pyydän. Ja käyvät moikkaamassa.
Sairaudet pysyvät kontrollissa, olen elänyt niiden kanssa kauan, mutta kipuja tuottavia ne eivät ole.
Mulla on aina lukemista, ristikoita, netistä lueskelen myös paljon, eri aihepiireistä,
Olisiko niin, että sinä olet ollut se vahva, kaveripiirissäsi, ja eivät sitten osaa ajatella, sinun tarvitsevan apua?
Voisitko itse ottaa yhteyttä, ja kertoa ystävillesi tilanteestasi?
Vaikea se on täältä näppiksen kautta auttaa, toivotan valoisempaa tulevaisuutta, usko vaan, kyllä sekin tulee.
ovat tuttuja monelle - niitä mitenkään väheksymättä.
Olen itse terve ja elän parisuhteessa, joten en täysin pysty eläytymään tilanteeseesi. Silti tulevaisuuden-, sairauksien- ja jaksamattomuuden pelot ovat tuttuja minullekin ja syksyn pimeä aika tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta. Ostin jonkin aikaa sitten kirkasvalolampun ja uskon sen auttavan jonkinverran, lisäksi kasaan näitä kulttuuriharrastuksiani syksyyn - konsertit, elokuvat, pikku matkat piristävät kyllä.
Tuo, mitä sanot avun antamisesta ja - saamisesta tuntuu kyllä tutulta. Siitä puhuttiin täälläkin tämän syksyn aikana, muistelen. Olen myös niitä, jotka ovat aina auttaneet, mutta avun pyytäminen ja avun saaminen on minulle aika vierasta. Syytän siitä hiukan itseänikin. Olen huono ottamaan vastaan ja jos huomaan, että "apu" annetaan vähän vastentahtoisesti, vedän pyyntöni heti takaisin.
Anna itsellesi lupa katkeruuteen, saahan sitä joskus tuntea, kunhan ei siihen juutu. Äläkä kelaa liikaa entistä. Me kaikki olemme tehneet virheitä, mutta olemme kuitenkin toimineet sillä viisaudella ja niillä voimavaroilla, jotka kullakin hetkellä ovat olleet käytössämme. Minä tykkään kovasti Eeva Kilven runosta, jossa hän piti itseään hyvänä, lämmitti saunan, kutsui itsensä iltateelle ja puhui itselleen rohkaisevasti:
"sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun".
Hyvin, hyvin tuttua, kuin omalla suulla kerrottua, kaikkeni olen antanu lapsilleni, ym. sukulaisille, onneksi yksi lapsenlapseni pitää yhteytä.
Olen jo tottunu hyljätyksi tulemiseen, viihdyn yksi, omissa harrastuksissani, silti joskus toivon kuolemaa, usein haaveilen muutoa esm. ulkomaille tai kauas toiselle paikkakunnalle, olen jopa suunitellu hylkääväni vastapalveluksi totaalisesti jälkeläiseni, ainoastaan ne jotka itse pyytämättä pitää yhteyttä sen ilon soisin, mutta taitaa olla toiveunta. Jokin on elämässä totaalisesti muuttunu, itse kävin vanhempiani päivittäin tapaamassa, vaikka olin työelämässä, mutta omalla kohdallani on käyny toisin, mikä on menny vikaan ?
Olen tullut hyljätyksi, se on tehnyt hyvin kipeää, mutta elämä vaan jatkuu, katsotaan kuin käy loppumetreillä.
Niin,kyllähän tämä vuodenaikakin vaikuttaa paljon,ettei mikään huvita/kiinnosta.Olen kuitenkin tottunut yksin olemaan ja asumaan,kun näin on aina ollut.Lukuunottamatta poikaani,joka aikuinen mies ja hällä kaksi mummin mussukkaa.Olen aina yrittänyt jeesailla sisaruksiani,tätejäni,jos apua tarvitsevat,mutta olen huomannut,ettei kukaan koskaan kysy,miten mulla menee.Se hieman kirpasee.
Minulle ei tulla vastavuoroisesti esim.mattoja kropsiin,mikä olisi vastavuoroisesti ihan oikein.Koko kesän touhusin muuton kimpussa siskoani ja järjestelin tavaroita,pakkailin,ompelin,silitin,laitoin verhot joka huoneeseen.Enkä rahallisesti ajatellutkaan auttavani,vaan siskon ominaisuudessa.Sitä vastavuoroisuutta toivon,ilman pyyntöä.Onneksi olen terve ja liikun paljon,muttei sitä koskaan tiedä,koska tarvis oikeesti sitä apua.Luulen kyllä saavanikin,poikani taholta kuitenkin.Hän nyt jeesaa taas sellaisessa,missä tarvii miehistä apua.
olla suhteellisen terve, mitä nyt noita nivelrikkoja ja kulumia..kipuihinkin tottuu, ne kuuluu kai ikääntymiseen.
Kannattako olla katkera, jokaisella on omat kiireensä, ei toisten ihmisten varaan kannata elämäänsä - vanhuuttaankaan rakentaa...enkä kyllä pelkää mitään.
P.s. kannattaisiko ostaa kirkasvalo lamppu, jos tämä pimeys tekee alavireiseksi, tai onhan niitä korvavalojakin jo olemassa ja kynttilöilläkin voi päiviään valaista..:)
on tulleet roimasti alaspäin siitä, kun ne tulevat markkinoille. Eihän se enää ole mikään hittituote, mutta minusta on kiva lukea lehti sen valossa. Sen pitempiä aikoja en sen valossa istu.
Paha sanoa, auttaako se kaamosmasennukseen. Jos sitä käyttää, ei voi tietää, miten olisi käynyt ilman sitä.
Työikäisillä on kiire ja omakin perhe huolena. En minä ainakaan ole minun nuorisooni ripustautunut ja odota heidän soittelevan kuulumisiani joka päivä tai pyydäkään heitä tekemään omia hommiani. Työelämäkin on hyvin stressaavaa ja siihen kotityöt päälle.
Omalta osaltani minä mummo autan joskus lastenhoidossa ja jo siinä on muodostunut niin lämmin side jo lastenlasten välille, että lastenlapset itse jopa soittavat mummolle ja pyytävät päästä yökylään tai, että milloin mummo tulee heille käymään.
Harrastuksissani olen saanut muutaman uudenkin ystävän ja vielä vanhoilla päivillä olen innostunut kokeilemaan uusia juttuja. Samoin olen reippaasti mennyt harrastuspiirini reissumatkoille mukaan. Eipä ole yksin tarvinnut reissata ja ilo todeta, että näin vanhanakin tutustuu muihin.
Ja kyllä tämä pimeä aika kyllä pistää joskus alakulon pintaan, mutta sytyttelen myös kynttilöitä, kuuntelen radiota, katson TV:tä, ratkon ristikoita tai luen kirjaa tai jotain lehteä.
Aina voi lenkkeillä, kun pukeutuu sään mukaan - luonnossa aivot takuulla virkistyy ja koko olemus piristyy.
Minun lähelläni on Plantagenin upea kukkamyymälä ja joskus pistäydyn kauppaan nauttimaan kukkien ihanasta vehreydestä, väriloistosta ja tuoksusta ja huomaan olevani taatusti iloisemmalla mielellä.
Vaihtakaa ihmeessä päivänvalolamput kotiinne. Ei kannata leikkiä niillä kirkasvalolampuilla.
Myös pukeutumisen värit vaikuttavat ihmismeieleen. Miksi ihmeessä ihmiset lyövät mustat ryysyt niskaansa, kun ympäristökin muuttuu mustaksi, ja valo kaikkoaa? Silloin pitää pukea päälle vaaleaa ja kirkasta. Mieltä piristävää
en ole kuullutkaan.
...olisiko sellainen vanhanaikainen pallolamppu katossa 100 vatin kirkaslampulla ei matalla tai ...sitten ei ; ))))
No tuo pallukka katossa, toivon mukaan katovat ja äkkiä markkinoilta. Niillä ei ole ihmisen terveyteen mitään hyvää tiedossa. Väärä valosävy, väärä värähtely.
Tuolla lienee kattavin tieto päivänvalolampuista. Mulla on loisteputket olleet päivänvaloputkia jo 5-6 vuotta.
Vein tuliaisiksi tädilleni kohdevalaisimiin päivänvalolamppua. Täti hämmästyi, että nythän hän näkeekin lukee, miten tässä näin kävi. Aivan, en minäkään pysty lukemaan noissa tavallisissa hehkulamppujen keltaisessa hämärähyssyvalossa. Pikkusen kalliimpia ne on, mutta se kannattaa.
Sairastuin kesällä kuolemanvakavasti. Nyt keräilen kasaan kaikkea, minkä se jätti jäljelle.
Elämä on myös sairautta, jonka kanssa on elettävä.
Onnekseni on vahva ja onnellinen ihmissuhde, joka kärsii ilot ja surut.
Onnea löytyy vieläkin, kun huolii onnen pienet pipanatkin, eikä odota aina suurta ja mahtavaa.
"Ajattelen nykyään useinkin itseni ikäisten ihmisten elämää, onko se samanlaista kuin omanikin on vai selviävätkö he kaikesta paremmin kuin minä, joka ikäänkuin haparoin ja kompastelen elämää eteenpäin."
No minä en ainakaan selviä. WC istuin on tossa sähngyn päässä. Magneettiterapialaite pöydällä ja 3 kertaa päivässä otan magneettihoitoa yöohjelma päälle.
"Oletteko sairastelleet?"
Tottaviedä, ihan pohjamutia myöden. 15 vuoden jälkeen sain toissapäivänä taas sytostaatin. Sytostaattihoitoon kytketty kortisooni aiheuttaa hirveettä päänsärkyä joka ei tunnu laantuvan millään. Soitin syöpähoitajalle eilisaamuna, mutta kortisoonia ei voi vaihtaa toiseen. On vain kestettävä.
Olen saanut syöpäni pidettyä 15 vuotta lepotilassa, nyt se rystääntyi villiksi. Mehi keuhkoihin, vaikka ei ole syöpäkasvainta missään, mutta toisesta keuhkopussista 5 litraa poistettiin nestettä ja keuhko oli ihan länässä ja rutussa. Tuuperreuin sairaalan vessaan, kun happisaturaatio oli niin alhaalla. En ollut saanut hengitettyä, enkä edes puhuttua, kun ei henkeä riittänyt.
Hoitoni on suuri riski, koska perussairaudet ovat jo itsessään infektion aiheuttajia, ja näin puolustusjärjestelmeä erittäin alhainen. Lisäksi haava jalassa kestänyt jo 11 kuukautta, eikä mennyt kiinni. Ja sytostaatin aikana ei tällaisia haavoja saisi olla. Infektoituvat helposti.
Mutta hoitamattomankin tie olisi lyhyt ja tuskallinen. Keuhkopusseista ei voi loputtomasti poistaa nestettä, ja sen jälkeen peli on pelattu.
Joten lääketeiteellisistä riskeistä huolimatta valitsin LÄÄKETIETEELLISEN riskialttiin hoidon.
Keuhkot täynnä syöpäkudosta, vaikka kyseessä kuulemma on levinnyt rintasyöpä, eikä keuhkosyöpä. Mikä ero sillä on, en tiedä.
"Kuinka olette selvinneet arjesta vajaakuntoisena? Oletteko saaneet tarpeellista apua?"
Tarpeellisen avun olen saanut. Sossu kävi juuri toissapäivänä sytostattitiputuksen aikana jututtamassa mua, ja sanoi, että ensi kerralla laitetaan mulle kuljetuhakemus vireille, että pääsenkö kulkemaan. No mies kuljettaa, ja voisin mä ajaa itsekkin, mutta kun mulla on se tuupertumisen riski niin korkea, niin siksi mieskään ei anna ajaa ja olenhan mä riski muillekkin tiellä liikkujille, joten jos sossu hankkii kuljetuspalelun, kiitos kelpaa.
"Onko teitä pelottanut, miten kaikki järjestyy? "
Ei pelota. Mitä suotta pelkäämään etukäteen. Pilaamaan sillä elämäänsä. Ehtii pelätä silloin kun jos joku on ajankohtaista.
"Mistä olette saanut voimanne?"
Enpä tiedä, olisko siinä, etten ole hirveesti uhrannut itseäni toisten eteen, josta olisin itse jäänyt riippuvaiseksi, ja tilivelan saantipulelle.
"Tautini ei ole hengenvakava, kivulias vain, silti elämä on käynyt synkäksi vai onko se tämä marraskuun synkkyys joka pimentää ajatuksetkin."
No mulla on hengengaarallinen tauti, koska infektiot tässä tilanteessani ovat erittäin korkeat, ja jos sellainen yllättää, taitaisi olla mun menoa. Ja muutenkaan ei tiedetä, miten hoidot puree, kun ei uskalleta täysillä annoksilla antaa hoitoa.
"Halveksin sitä itsessäni että tunnen katkeruutta. Olen aina auttanut paljon toisia arjen askareissa ja myös avustanut eteenpäin missä olen osannut."
Minusta vaikuttaa siltä, että olet niitä ns. ENKELIÄITEJÄ, jotka altistavat itsenä riippuvaiseksi toisten auttamiselle, ja se on sairaus. Ei mikään ihannetila. Mutta siihen kannattaa hakea vieläkin apua.
"Kaikesta selviän miten kuten, mutta lohduttomuus vaivaa ja välillä huomaan että kyyneleet vain valuvat. Se kyllä liennyttää ahdistunutta oloa, en siksi itkua pelkää. Mutta mietin mitä olisi pitänyt tehdä elämässä toisin että minullakin olisi auttajia nyt kun on vaikeaa."
Ehkä kukaan ei osaa ajatella, että Sinä odotat apua. Ilmaisetko siitä kelleen? Ota puhelin ja soita. Kun mulle sairaalassa lääkäri ilmoitti syövästä, niin laitoin tekstareita ystäville, että nyt kävi köpelösti.
Ihmiset soitteli, ja kävivät kattomassa. En koe yksinäisyyttä. Mutta olen kyllä olen ulospäinkin suuntautunut. Ilmaisen kyllä itseni ja tarpeeni. Lähes päivittäin saan kontaktisoittoja, ja useitakin.
Pitkään jatkuneeseen, auvoiseen parisuhteeseen tuli tällä viikolla särö.
Terveydessä ei ole valittamista mutta joskus toivoisin omaavani ennustajan ja ajatustenlukijan kykyjä.
Oleellisena osana parisuhteeseen kuuluvan asian kiintiöinnin koen loukkaavana.
Tilanne on tuore joten ehkäpä tämä aivomyrsky tasoittuu.
Olen vähän yli 60:nen naishenkilö.Edellisissä vastauksissa oli paljon tuttuja asioita,kuten se että tällaiset ihmiset auttelevat muita sukulaisiaan saamatta itse minkäänlaista kiitosta tai huomiota siitä mitä heidän hyväksi on vuosia tehnyt.Se on kuin itsestään selvyys,joillekkin sekin homma näköjään lankeaa kuin Manulle illallinen.
Kun tarkemmin ajattelen,voin suht koht hyvin,nyt.Oli loppuunpalaminen ja tämä vuosi on ollutkin ns.välivuosi kaikesta.Sairauksia on perityt perinne sairaudet sydäntä myöten.Pärjään kyllä ja en tarkkaile ja vahdi itseäni niitten tiimoilta.Elämäni on kaikessa hiljaisuudessaan tasaista eron jälkeen,tuli suuri helpotus!
Jotenkin saan voimia aina jostain,näen maailman kuitenkin positiivisten lasien läpi,enkä jää rypemään vastoinkäymisiin pitkiksi ajoiksi.Mottoni on:Asioilla on taipumus aina järjestyä.
Eikä syksyn pimeys masenna,päinvastoin silloin saa luvan olla vaan,kynttilöiden valossa vaikka :-))
Aivan kuin minä olisin aloittajalle vastannut,niin samalla tapaa ajattelet asioista.
Ero oli minulle myös helpotus,nyt yksikseni elämääni elän,mutta olen onnellinen ja tasapainossa itseni kanssa.
Lapsiin on välit kunnossa ja lapsenlapsi on ilon aiheeni,en ajattele että minulta puuttuisi jotain,ajattelen mitä kaikkea minulla on.
Olen kokenut myös sen,että ystävät jätti kun sairastuin,tuntui ensin tosi pahalta,mutta elämässä vain käy useimmiten niin,vaikka ite olen heitä auttanut monella tapaa.
Nautin luonnosta,siellä on minun voimavarani,myös koira on yksi ilonaihe elämässäni.
Aloittajalle sanoisin,mene ulos luontoon,hymyile ihmisille,juttele,älä jää kotiin odottamaan,hakeudu itse ulos.
Toivon sinulle talven valoisia päiviä,nytkin ulkona paistaa aurinko ja maa on saanut puhtaan valkoisen lumipeitteen.
Etsitään niitä elämän pieniä onnenmurusia,niistä se onni koostuu.
Sinulle. Niin vain taitaa olla usein, että lähimmäinen unohdetaan. Oletko ottanut yhteyttä johonkin järjestöön, jolla on vapaaehtoistoimintaa? Esim. Eläkeliitolla on, samoin on olemassa maaseudun tukihenkilöverkosto, jos asut maaseudulla. Itse olen tottunut olemaan yksin ja olen toistaiseksi terve. Olen hyväksynyt sen asian, että tulen vastaisuudessakin olemaan paljon yksin. Mutta me ihmiset olemme erilaisia. Anna kyyneleiden valua, jos niin käy. Vanha fraasi on, että huomenna voi kaikki ollatoisin. Sekin mahdollisuus on silti olemassa, toivon, että valoa alkaa pilkottaa jostakin.
Annoitte jokainen jotakin itsestänne, aikaa ja ajatuksia. Muutamat vastaukset tuntuivat jyrkiltä, mutta emmehän tiedä toistemme tilannetta, kuten lapsiin ripustautumista. Lapsia minulla ei ole ja vastoin oletusta, olen mieshenkilö. Omia sukulaisia ei ole monta ja heistä kaikista koetan pitää lukua nytkin koska ovat kaikki avun varassa pärjääviä mutta se apu on puhelimen varassa vain nyt. Ystäviä uskoin olevan muutaman ja heitä kaipaan mutta jokaisen oman elämän kiireet ymmärrän. Ehkä eivät tule ajatelleeksi ja olen huono pyytäjäksi.
Kaikenlaista olen koittanut viritellä, en tiedä miksi alakulo vaivaa kun asiat huonomminkin voisi olla kohdallani. Teille sairauden kanssa eläville toivon sydämestä apua ja voimia ja kaikille teille yhteisesti hyvää mieltä ja ajatusten rauhaa. Kiitos kaikille.
Apeus syksyisin jotenkin saavuttaa monet. Varsinkin, jos tulee muutoksia. Elämä on kuin vuorovesi, nousuja ja laskuja. Silloin kun tuntuu, allonpohjan saavuttavan, pitäisi jaksaa uskoa, siihen nousuveteenkin.
Ihannehan olisi, että joku heittäisi sen pelastusrenkaan, mutta... kaikilla vaan ei ole sitä jokua :(
Oli minunkin vaikea, vahvana ihmisenä, aina auttamaan kykenevänä, rientävänä, todeta, hei tarvitsisin teitä.
Se oli vain sanottava, koska eivät he huomanneet sitä itse. Kirjoitin tuosta jo tuolla ylempänä. Tilanne oli heillekin uusi, jos itsellenikin.
Tsemppiä, uskotaan huomiseen, ihmiseen, ja itseemme, kykyyn saavuttaa se aallon harjakin vielä, eikö vaan ;D
Hyviä kauniita unia sinulle.
midän osata. Moni tuttava, jonka tapaa pitkän ajan jälkeen, alkaa pölöttää omasta elämästään. Lasten ja lastenlasten erinomaisuudet tulevat esille nopeasti. Ei kysytä kuten aloittaja "Mitä Sinulle kuuluu?" Ja jos kysytään, se on vain muodollisuus. Täällä näyttää valkenevan kaunis päivä. On hyvä sille tapahtumalle, johon osallistun talkoolaisena. Luultavasti pulahdan järvessä, kun velvollisuudet ovat ohi. Ottaisin naapurin mukaan kuten viime vuonna, mutta minun pitää mennä aikaisemmin. Yritän yleensä miettiä olisiko henkilöitä, joita pitäisi vetää mukaan. Esim. vanhaa tätiä ilahduttaa, kun otan hänet liukumaan kaupungin keskustaan, kun sinne on asiaa. Samalla voi jutella kuulumiset.
Olen kuullut, että loka-marraskuu on masennukseen taipuville pahinta aikaa. Olisiko apua jos matkustaisit jonnekin aurinkoon pimeää ja alakuloa pakoon. Itse oli viisi viikkoa pakomatkalla Keski Euroopassa. Perinne tulee jatkumaan. Keväisin lähdemme pakoon liukkaita loskakelejä ja syksyisin laskeutuvaa pimeyttä.
Viime yönä maahan satanut lumi ilahdutti mieltäni, pimeys on pois.
ei saata olla mahdollisuutta lähteä etelään tai keski-Eurooppaan pakomatkalle pimeyttä ja loskaa kuin sinulla on. Eli tuo ehdotus ei oikein toimi tällä palstalla.
Nuutiskalle ei ainakaan. Mutta varteenotettava neuvo niille joilla siihen on mahdollisuus. Ei maksa kuin rahaa ja käärinliinoissa ei ole taskuja ; )
Mistäpä tiedät minun mahdollisuuteni matkailuun? Et mistään muusta kuin siitä, että jossain mainitsin voivani reissata. Ja ei ole ollenkaan vika, jos ei sitä voisi tehdä. Halusin vain muistuttaa, että kaikilla ei ole mahdollisuutta syystä tai toisesta reissaamiseen. Huomaatko, heti kiukkusi kohosi, kun "uskalsin" oman mielipiteeni sanoa, ihan kiltisti ja kaikella kunnioituksella. Siis onko tämä keskustelua? Mielestäni ei ole.
En kykene matkustamaan kun liikkuminen on vaikeaa ihan kotonakin. Ei auta vaikka palkkaisi avustajan, kun oltava aloillaan kuukausia. Tämä pitää nyt sietää tämmösenään, herkistyin turhasta mutta niin vain kävi. Joskus enempi masentaa kuin ilahduttaa kun joku kertoo omasta erinomaisuudesta, siitä nimimerkki 1943 sanoo naulan kantaan. Likistyy ikään kuin maan rakoon toisen uhon edessä. Mutta ihmisellä on tarve kertoa itsestään ja monilla meistä on kuulijasta pula. Itsellänikin. En saa sanottua mitään itsestäni kun huomaan että toisella on sydän täysi omaa asiaa, ei jaksaisi malttaa kuunnella kumminkaan. Niin sitten jossakin vaiheessa alkaa typerästi sääliä itseänsä vaikka monella paljon huonommin asiat. Koetanpa löytää näköalaa ja kiitollisuutta itsestäni.
Lentohaleja, luuletko että esim, täältä joku toinen yksinäinen, voisi olla vaikkapa tuttavanasi, ja puhekumppaninasi? Tai meilikaverinasi? Silloin sinun pitäisi tieten luoda joku email osoite? Johon voisivat ihmiset vastata? Tai, jos kertoisit, missäpäin suomenmaata asustelet, ei nyt paikkakuntaa, mutta likimain. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka löytyisi samalta suunnalta olevia, sekä kuuntelemaan kykeneviä, että tietysti vastavuoroisesti myös puhuvia. ;)
Sitten on olemassa erilaisia ystäväpalveluja, spr, seurakunta?
Kannattaisiko koettaa sieltä?
Aika kurjalta tuntuu noin pitkä paikoillaan olo, en minäkään juokse, mutta elämä on opettanut hiljaa kävelemään, ainakin.
Olen huomannut, iän tuovan, niin naisille, kuin miehille, herkemmin sen kyynelkanavan aukeamista. Hyvä niin, ainakin olemme silloin tuntevia, ja elossa.
..yrityksiä auttaa löysin useita. Kiitos, että pysähdyit mielipiteeni kohdalla. Mutta miksi et ottanut kantaa muihin "yrityksiin" auttaa? Luin useita.
Kuunteleminen, täällä lukeminen toisten kommentteja on paras tapa oppia elämää. Kieltämättä päällesyöksyjä tulee niiltä emme välty. Voisinpa sanoa olevani ainaisessa turbolencen silmässä mielipiteineni ; )
Osaan kuunnella (lukea) sillä se jos mikä auttaa eteenpäin sairauksien keskellä. Äsken kuuntelin rankkaa sairaskertomusta puhelimen välityksellä. Eilen kuuntelin yksityiskohtia ystäväni piinaavasta masennuskaudesta rintasyöpäleikkauksen jälkeen.
Kuuntelemalla autoin ystävääni ja sain terveyttävää terapiaa itselleni.
Tiedän ilman muistuttamista, että kaikilla ei ole mahdollisuutta matkustaa. joten...Kiukku taitaa pomppia omilla näppäimilläsi ; )
Aliarvioit aloitusta sanomalla, että tämä ei ole keskustelua, minusta tämä on hyvä ketju ja täynnä asiallisia kommentteja. Lukkunottamatta tuota kilttiä kaikella kunnioituksella kirjoitettua uskallusta vaativaa rohkeaa kommenttiasi.
On mahdollisuus, mutta yksin ei uskalla, kaverista on puute ! ??? arvaa harrmittaako ???
http://www.youtube.com/watch?v=c1ETHvnU0k8
Tilaa seuramatka. Kävin sinkkuna ollessa Prahassa ja heti menomatkalla lentokoneessa tutustuin samanhenkiseen kivaan naiseen ja yhdessä mentiin nokka pitkällä paikasta toiseen ja hauskaa oli.
Mielestäni tuossa tarkoituksessa "tehokkaampia" ovat kiertomatkat ja risteilyt.
Kielitaitoiselle, sosiaaliselle tyypille sopivat kansainväliset risteilyt.
Suomea viljevälle ahtaat Kristiinan merimatkat.
Kiertomatkoilla porukka on pienehkö mutta tiivis.
Risteilyillä, laivasta riippuen, on suurempi sakki mutta uusiin tuttavuuksiin on paljon mahdollisuuksia.
Tosin sinkkuja on kumassakin vähemmän muuta eihän se haittaa koska sosiaalinen ulottuvuus on pääasia.
Vastaanpa vielä. Mitä vanhuutta olen seurannut, niin jonkinasteinen yksinäisyys tulee vastaan jossakin vaiheessa. Siihen on hyvä itseään psyykata.
Oma oloni on kohdillaan, mitä nyt vaihtelua, pientä sellaista välillä tarvitsen. Juuri olimme ajelulla lähiseuduilla. Huomasimme maisemien muuttumisen, metsiä kaadetaan ja rakennuksia rakennetaan.
Terveys on itselläni hyvä, mutta miehellä on toistaiseksi voitettu myelooma, luusyöpä.
Voimaa koetusten kestämiseen ainakin itse saan uskosta. Luotan Jumalan johdatukseen kaikessa. Jeesus on turvakallioni. On myös ystäviä, joita tapaan noissakin merkeissä. Huokaise Jumalalle tarpeesi. Itsekin sain siten ystävän.
Luen,ompelen ja lenkkeilen koirien kanssa. Kesällä on pihassa tekemistä, talvi on rauhallinen.
Omassa suvussa oli muutama vuosi sitten suuri harvennus. Vuodessa meni neljä läheistä.
Toivon sinulle voimaa siihen, että jaksaisit mennä itseäsi kiinnostavaan porukkaan. Ala keskustella vieruskaverin kanssa jne. Me suomalaiset olemme helposti eristäytyviä, eikä se aina ole hyvästä.
Nykynuoret ovat hieman erilaisia, kuin ennen. Luotan kuitenkin siihen, että he kasvavat elämän edetessä vastuuseen. Ystävätoimintaakin on, SPR.n kautta ainakin voisi löytyä kaveri.
Hyvää jatkoa aloittajalle, ja miksei muillekin:)
Minulla on unelma. Näin hollantilaisessä lehdessä loistoristeilijän kuvan ja mainoksen. Risteily Amsterdamista Italian ympäri kahdeksan päivää matkan aikana pistäytymisiä eri kaupungeissa...iiik ihana ja hinnat alkaen 990 euroa sisähytti noin 1200 euroa ulkohytti vaan minä tietenkin haluaisin sellaisen parvekkeellisen ulkohytin. Hinta on sitten noin 1400 ekua risteily/henkilö..
Petteri ei ämmennyt ajatukselle sanoi, että on tylsää asua koko ajan laivassa ja katsella samoja ihmisiä. No yritän lämmitellä tässä talven pimeillä. ; ))..mutta oikeesti liian hintava sellainen matka on ja taitaa jäädäkin unelmakseni ; )
Moni luulee että risteilyt ovat vain laivalla rälläämistä.
Valitessamme risteilyä yhtenä perusteena on meripäivien määrä.
Tavallisesti yhdeltä meripäivältä ei voi välttyä mutta samalla se on meidän maksimimme.
Päivä uudessa maassa ja satamakaupungissa.
Useimmiten paatit pääsevät keskustaan ja muulloinkin kuljetus on järjestetty.
Aamiaisen jälkeen maihin. Lounas laivalla tai kaupungilla.
Laivalle klo 18:ta tietämissä.
Ensimmäiseen illalliskattaukseen ja ravintolashow´hun.
Hieman tölläilyä ja nukkumaan.
Olemme ajelleet Välimeren molemmat päät, kerran Karibian Pienet Antillit ja kerran Madeiran ja Kanarian saaret.
Bonuksena pidän risteilyihin liittyviä halpoja lisäviikkoja.
Esimerkiksi viikko Madeiralla Funchalin keskustassa, tilava huone, suuri parveke ja näköala satamaan, 87,50E/henkilö.
Talveksi varaamani Panama eteläinen Karibia parvekehytillä 1vko AI-kylässä oli 2200E/henkilö.
Tietysti lentoineen ja veroineen.
Välimeri on suhteellisen kallis.
Karuna rahvaanomaisena jätkänä pidän kodikkaampina esimerkiksi Thomson-varustamon laivoja.
Melko vähän siellä on suomalaisia näkynyt. Meidät on istutettu svedujen pöytään mutta ei sekään ole pakko.
Niitä samoja naamoja on 900 - 2400 henkilöä useasta kansallisuudesta.
Karibialla satuimme kerran ranskalaisvoittoiseen porukkaan.
Muuten sillä ovat jenkit leimaa antavia.
Fiksuimpia tuttavuuksia ovat olleet kanadan saksalaiset ja italialaiset ensimmäisen polven siirtolaiset.
Satamakaupungeista olen tulostanut kartat ja selostukset ja alustavasti suunnitelleet käynnin ohjelmapuitteet.
Valtaosan matkoistamme olemme tehneet todellisina omatoimimatkoina mutta risteilyihin olemme tykästyneet niiden helppouden ( laivalla ei tarvitse rahaa käsitellä lainkaan ja kaikkea on saatavissa melkein läpi vuorokauden ) ja vaihtelevien rantautumispaikkojen johdosta.
Kokeilkaa ainakin kerran!
Hyttiluokassa ei kannata tinkiä. Vähintään suuri ulkohytti ylhäältä.
Parveke jos on sellainen paatti.
Sinulla on omat huvisi. Minä nautin paljon enemmän metsässä vaeltamisesta kauniilla ilmalla vaikka yksinkin. Eilen oli ulkoilutapahtuma, olin talkoissa, mutta myös kiersin lenkin. Päätteeksi pulahdin vielä järvessäkin. En haluaisi kesämökkiä saaresta, laivalla en myöskään halua olla pitkiä aikoja. Varsinkin Tanskan ja Saksan rajoilla sattuneen tulipalon jälkeen alkoi taas arveluttaa. Melko hyvin viihdyn myös kotioloissa ihan rauhassa. Työn ja perheen aikana sellainen oli luksusta. Menneenä kesänä on vaihteluksi riittänyt paljon sukujuhlia ja erilaisia tapaamisia.
Omassa yksinäisyydessäni nykyisin tulee mieleeni omat vanhempani ja edesmennyt veljeni. Kyyneleet tulevat väkisin silmiini, kun ajattelen, mitä olisin voinut tehdä toisin?
Vanhempieni eläessä vierailimme kaikki lomat ja pidemmät viikonloput (la-su) heidän luonaan, mutta kuinka autoin? Sinne vain koko nelihenkin porukka äidin passattavaksi, jolla oli karjanhoitokin huollettavana. Kesäisin vein lapseni hänelle hoidettavaksi, ilman korvausta! Ällöttävää itsekkyyttä, mutta äitihän oli aina pärjännyt.
Tätä äitini palvelualttiutta hyödynsivät myös useimmat sukulaiset, koska lapsuuskotini on upean Saimaanvesistön rannalla. Laskin joskus, että ruokapöytään meni vuorotellen parikymmentä henkeä ja äiti laittoi kaiken. Toki miehet kalasti ja joku ehkä perkasi kalatkin, savusti tai keitti rantakalan, mutta äiti hoiti siivosi kaikki jäljet.
Voi, miksi en tajunnut silloin äitini työtaakkaa? Toki joskus kävin lehmiä lypsämässä, mutta en aina. Ainoa lohtuni on, että olin äidin kuolinvuoteen vieressä 5 pv, kunnes hän syöpään kuoli.
Koska isäni oli jo kuollut aikaisemmin, niin tavallaan hylkäsimme poikamiesveljeni sinne "maankorpeen", joten kaikki kesät, joulut, juhannukset, ym hän sai viettää yksinäisesti ilman sukulaisia, koska äidin huolenpito oli pois.
Sekin harmittaa, että veljeni, tietämättään tapaturmaisesta kuolemastaan, houkutteli minua kovasti lähtemään hänen kaverikseen ulkomaanmatkoille, koska hänen kielitaitonsa oli "vuan mie ja sie". Voi, miksi en lähtenyt? Veljeni jätti kuitenkin aikamoisen perinnön, rahoineen ja tiluksineen, mutta siitä käyvät "käräjiä" sisareni, lapseni ja toisen veljeni lapsi.
Keneltä minä nyt mukamas apua pyytelisin, koska itsekkään en osannut sitä aikanaan antaa riittävästi, eikä vanhempieni kasvatuksessa ollut vikaa. Oma kasvatukseni lapsiini on myös tuottanut saman tuloksen.
"kyllähän äiti pärjää, ainahan se on pärjännyt, elänyt nuukasti, ja antanut heille "kaks`rahaa" osakkeina, ulkomaan matkoina ja hulppean perinnön, kuten isänsäkkin, oman tätinsä perinnön".
Mikä itse olen arvioimaan lapsiani, koska itse en osannut arvostaa aikanaan vanhempiani ja heidän ainaista rahapulaa.
K a d u t t a a a i v a n v a l t a v a s t i.
armollinen. Älä syytä itseäsi. Meillä on vain tämä elämä ja teemme virheitä. Itse otan helposti yhteyttä, mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että aikuiset ihmiset hoitakoot omat asiansa. Voi ainakin ajoittain elää ihan ikiomaa elämäänsä. Minulla on hyvä omatunto siinä, että autoin paljon vanhempiani. Oman perheen perustin juuri tuosta syystä melko vanhana. Lapsilleni olen painottanut, että eläisivät ensisijaisesti omaa elämäänsä. Minua ei tarvitse niin paljon ajatella. Melko usein käyvät, nytkin on toinen.
Yritän olla armollinen itselleni, koska siskoni ja toinen veljeni eivät senkäänverran muistaneet vanhempiani, mutta eivät myöskään olleet heidän riesanaan/vaivoinaan, tai miten sen sanoisi, eivät käyneet.
Toinen lapsistani asuu kävelymatkan päässä (4 km), mutta nykyisin en edes autolla viitsi/jaksa mennä heille, vaikka siellä ovat rakkaimmat kullanmuruni, nämä pikkuiset 4 ja 6- vuotiaat. Sattuvasti sanottu lapseltani, kun valitan joskus yksinäisyyttäni, että asu vain siellä helvetissäsi!!!, kun ei kelpaa tulla.!!!
Jotenkin vain tunnen nykyisin oloni "vieraaksi", etten vain häiritsisi heidän perhe-elämäänsä, mutta toisaalta sitten nautin, kun rakkautta tulvii suut, silmät, korvat täyteen, kun mummimammi saapuu!
Tämän 4-v pojan syntymästä saakka olen asunut heidän lähellään ja silloin olin hyvin usein heillä. Siksi poika kutsuikin minua ensin äidikseen, koska syötin hänet yöllä ja muutenkin hoidin ja juttelin/laulelin hänen kanssaan, vaikka eihän poika muuta, kuin makaili vain silloin pienenä. Mietinkin usein mielessäni, että miltähän siitä mahtaa tuntua, kun ei pysty itseään kääntämään.
Nyt tiedän! Nyt pelataan "jääkiekkoa" kesälläkin. Sisäpeleissä hän on "huijari", esim. Afrikan tähti muut noppapelit, hän ei suostu häviämään.
Miksi siis oikeasti valitan mukamas yksinäisyyttäni? Onhan minulla mahdollisuuksia. Elämänilo on vain kadonnut ja entinen energisyys on mennyt "taivaantuuliin". Täällä olisi paljonkin kaikenlaista viriketoimintaa, mutta ei huvita.
Ihanan loman kuitenkin vietimme mieheni (75-v) kanssa Lehmirannassa hänen synttärin kunniaksi. Oli todellakin upea paikka ja siitä vain paranee, kunhan saavat uudet rakennukset toimintaan ja uimarannan kunnostettua.
Joku kai vihjaili yhteisestä tapaamisesta yksinäisten kanssa. Eläkeläisten tapaamispaikka on ehdottomasti tämä Lehmiranta, johon on yhteiskuljetuksia ympäri Suomea. Reitit voi valita useammasta vaihtoehdosta.
Mennään porukalla potemaan yksinäisyyttä "keväänkorvalla".
Omasta puolestani totean vain samanlaista, joskus ajattelen kuinka elämä on oikeastaan mennyt olisiko pitänyt elää toisin jo nuoruudesta lähtien. Viinan % joskus vähän auttavat, mutta sitäkään ei ole niin halu juoda. Ehkä ajattelen liikaa, koska mitään murheita ei ole, vaan kuinka pitäisi tehdä asua vai muuttaa ja mihin muuttaa.
Hyvä kun kaikilla muilla on samanlaisia ajatuksia ja tunteita.
vaihtaa autooni talvirenkaat alle.
Eipä ole syytä henkästyä.
Ei ole muutakaan syytä.
Nuoruuden aika on alkanut ahistamaan, voi kun olisi vielä.
Vaan ei auta, iloluontoinen kun olen, jospa joku välittäisi minusta, vielä.
H.
Hienoa, kun apua on tarjolla, ystävät ovat arvokkaita, ja suhdetta pitää muistaa hoitaa.
Älä hyvänen aika nuoruutta haikaile, tai voithan sinä, jos jäi elämättä?
En vaihtaisi nuorten kanssa osaani, aika aikaansa, askel hitaantuu, ja voi elää itselleen, siinäkin jo syytä iloita, ainakin minulla. Ei tarvitse enää tehdä mitään, mitä ei itse halua.
ei lakkaa välittämästä. Tiedät kultaseni kyllä kuka. Ystäväsi tässä ja nyt. Silittää hellästi Hatsan karheita hiuksia samalla virtuoosisti;))) Kas näin...on hyvä. Pää pystyyn. Nyt. Ystävä hyvä.