Mua kiusattiin ala-asteella 4½ vuotta. Yläasteen 7-luokka oli sellasta yksinjättämistä ja välinpitämättömyyttä - eli mua ei ollut olemassakaan. Nyt mulla on paljon kavereita ja yksi kunnon ystävä. Mä en vaan siltikään pääse yli. Se johtuu siitä että kun mun ja kiusaajan välille järjestettiin "palaveri", opettaja käski meidän "halata ja pyytää kumpienkin anteeksi." Mun oli pakko sanoa "anteeksi", sen oli pakko sanoa... mutta en mä sitä halannu, miten oisin voinu... :/ No, nyt kaiken pitäis kuitenki olla hyvin. Mut ei...
Vanhemmat sanoo aina kun asiasta tulee pientäkin puhetta: "sä oot jo päässyt yli, se on hienoa". Mutta kun mä avaan suuni sanoakseni etten mä sittenkään ole varma, ne on jo menny koska niillä on aina kiire.
Nyt, kahden onnellisen vuoden kuluttua mun haavat on jälleen repeytyneet. Vaikka kiusaaja(t) on pohjasakkaa ja mun pitäis kaiken järjen mukaan olla "huipputyyppi ja onnellinen" - mä en ole. Jokin on repiny mun haavat taas auki. Tuntuu tosi pahalta. Vaikka mä olin lapsi kun nää asiat tapahtu, silti sattuu. Ainoa syy miksi ne mua kiusas oli se että olin kuulemma "liian nätti" ja se et olin tosi hyvä ja tunnollinen koulussa. Nykyään ei tosiaankaan mene hyvin mutta se taas johtuu ihan muista syistä.
Mun elämässä ei ole koskaan sattunut mitään vakavaa, paitsi että isä ja äiti on eronnu ja isä on nykyään alkoholisti. Mä rakastan sitä tosi paljon mutta mä en näe sitä joka päivä...
Mun äidillä vaihtuu miesystävät nykysin kuukauden välein. Ja se käy paljon treffeillä. Mun veljellä on joku ihmeen "vaikea ikä" meneillään. Meidän talo on aina sekaisin eikä meillä koskaan ole ruokaa koska äidil ei oo aikaa käydä kaupassa sillä se opiskelee. Eikä rahaakaan ole ainakaan liikaa! Mua ei kuunnella eikä mun tekemisistä välitetä yhtään. Ei ole aikaa. Mä en yleensä syö. Koska mä en viitsi koskea viime viikon ruokajämiin. Oon liian voimaton tekeen mitään. Mulla ei ole enää lainkaan ruokahalua. suu ei yksinkertiasesti enää edes aukea jotta saisin safkat sisään. Yritän kyllä, en halua kuolla nälkään olemalla lapsellinen. Mä en JAKSA tätä!!!!!!!!
Ja nyt kun mä mietin, mitä tulee kun tollanen surun ja ahdistuksen määrä lisätään mun ala-asteen ja ylä-asteen alun aikasiin tuskiin, tuntuu että mä romahdan. Mä oon yrittänyt kirjoittaa pahaa oloa pois, runoilla, urheilla, nauraa, itkeä, laulaa, piirtää, tanssia surun pois. Mutta ei tule mitään. Koska mä en ole puhunut. Mä en voi. Mun äiti on terveydenhoitaja mun omassa koulussa ja kaikki pitää meidän omaa perhettä täydellisyyden esikuvana. Sitä se ei ole. Äidille mä itkin kolme ekaa vuotta mutta sitten se aloitti opiskelunsa joten ei tule mitään... sillä ei ole aikaa. Sillä ei ole mulle mitään.
Kun mä nyt mietin, kaikki johtuu just tästä etten puhunu kun olisi pitänyt. Nyt se on liian vaikeaa ja mä oon LUKOSSA. Kun kiusaaminen alkoi mä selitin ja itkin mutta vastaus oli aina sama: "sä olet vain liian herkkä. Kyllä sä totut! Ne on vain vitsejä!" Onneks sitten muillekin selvis miten ne mua loukkas ja mitä mulle tehtiin... tönittiin, valehdeltiin esim. että mä, 8v, olisin nainu oman pienen pikkuveljeni kanssa. jne. otti koville. Mun nimissä myös läheteltiin kirjeitä jotka tahallaan jätettiin opettajalle kiinni. Mun vaatteita revittiin ja mulle saatettiin tulla päin naamaa kertomaan asioita, jotka sai mut pelästymään -mutta jotka ei ollu totta.
Onko kukaan teistä 10-vuotiaana seissyt keskellä autotietä tietämättä täysin miksi?
Mä haluaisin mennä psykologille mutta en oo itkenyt varmaan vuoteen. On pitänyt olla vahva ja oon kantanu kaikesta huolta... En haluais itkeä vieraan ihmisen nähden. En VOI. Sanoin kerran äidille tästäkin asiasta. Hän katsoi mua ja kysyi "miksi". Mä selitin sille vähän ja se vaan sanoi että höpöhöpö. Myöhemmin se kyllä itse sano että vois olla hyvä jos menisin psykologille...
En vaan tiiä... :/
Mä olen nyt niin umpikujassa, että...
Kaksi kaveria on laittanu välit poikki koska en vastaa heidän puheluihinsa enkä viesteihin. Mä en jaksa enää nähdä kavereita enkä ystäviä enkä pitää seuraelämää yllä. Puhelin on 24h vuorokaudessa kiinni. Harrastukset on jääny ja mun isä on pettynyt muhun.
En osaa sanoa mitä mä teen päivisin muuta kuin käyn koulua. Koulun jälkeen mä vain varmaan istun tekemättä mitään.
Mä en halua tehdä tai nähdä mitään uutta.
Mua pelottaa ja itkettää mutta itkua ei tule.
On tosi paha olla...
Ennen olin iloinen ja positiivinen jne. Jaksoin jutella ja nauraa, pitää hauskaa... :) mutta en enää.
toivottavasti edes JOKU jaksoi tämän lukea. En tiedä mikä mut sai kirjottamaan tänne, koska ei ole tämä mun tapaista...
Ehkä piti vain saada sanoa tämä kaikki.
KIUSAAJAT - MENKÄÄ ITSEENNE!!!
Kommentoidakin saa.
-Tyttö88-
Vanhemmat sanoo aina kun asiasta tulee pientäkin puhetta: "sä oot jo päässyt yli, se on hienoa". Mutta kun mä avaan suuni sanoakseni etten mä sittenkään ole varma, ne on jo menny koska niillä on aina kiire.
Nyt, kahden onnellisen vuoden kuluttua mun haavat on jälleen repeytyneet. Vaikka kiusaaja(t) on pohjasakkaa ja mun pitäis kaiken järjen mukaan olla "huipputyyppi ja onnellinen" - mä en ole. Jokin on repiny mun haavat taas auki. Tuntuu tosi pahalta. Vaikka mä olin lapsi kun nää asiat tapahtu, silti sattuu. Ainoa syy miksi ne mua kiusas oli se että olin kuulemma "liian nätti" ja se et olin tosi hyvä ja tunnollinen koulussa. Nykyään ei tosiaankaan mene hyvin mutta se taas johtuu ihan muista syistä.
Mun elämässä ei ole koskaan sattunut mitään vakavaa, paitsi että isä ja äiti on eronnu ja isä on nykyään alkoholisti. Mä rakastan sitä tosi paljon mutta mä en näe sitä joka päivä...
Mun äidillä vaihtuu miesystävät nykysin kuukauden välein. Ja se käy paljon treffeillä. Mun veljellä on joku ihmeen "vaikea ikä" meneillään. Meidän talo on aina sekaisin eikä meillä koskaan ole ruokaa koska äidil ei oo aikaa käydä kaupassa sillä se opiskelee. Eikä rahaakaan ole ainakaan liikaa! Mua ei kuunnella eikä mun tekemisistä välitetä yhtään. Ei ole aikaa. Mä en yleensä syö. Koska mä en viitsi koskea viime viikon ruokajämiin. Oon liian voimaton tekeen mitään. Mulla ei ole enää lainkaan ruokahalua. suu ei yksinkertiasesti enää edes aukea jotta saisin safkat sisään. Yritän kyllä, en halua kuolla nälkään olemalla lapsellinen. Mä en JAKSA tätä!!!!!!!!
Ja nyt kun mä mietin, mitä tulee kun tollanen surun ja ahdistuksen määrä lisätään mun ala-asteen ja ylä-asteen alun aikasiin tuskiin, tuntuu että mä romahdan. Mä oon yrittänyt kirjoittaa pahaa oloa pois, runoilla, urheilla, nauraa, itkeä, laulaa, piirtää, tanssia surun pois. Mutta ei tule mitään. Koska mä en ole puhunut. Mä en voi. Mun äiti on terveydenhoitaja mun omassa koulussa ja kaikki pitää meidän omaa perhettä täydellisyyden esikuvana. Sitä se ei ole. Äidille mä itkin kolme ekaa vuotta mutta sitten se aloitti opiskelunsa joten ei tule mitään... sillä ei ole aikaa. Sillä ei ole mulle mitään.
Kun mä nyt mietin, kaikki johtuu just tästä etten puhunu kun olisi pitänyt. Nyt se on liian vaikeaa ja mä oon LUKOSSA. Kun kiusaaminen alkoi mä selitin ja itkin mutta vastaus oli aina sama: "sä olet vain liian herkkä. Kyllä sä totut! Ne on vain vitsejä!" Onneks sitten muillekin selvis miten ne mua loukkas ja mitä mulle tehtiin... tönittiin, valehdeltiin esim. että mä, 8v, olisin nainu oman pienen pikkuveljeni kanssa. jne. otti koville. Mun nimissä myös läheteltiin kirjeitä jotka tahallaan jätettiin opettajalle kiinni. Mun vaatteita revittiin ja mulle saatettiin tulla päin naamaa kertomaan asioita, jotka sai mut pelästymään -mutta jotka ei ollu totta.
Onko kukaan teistä 10-vuotiaana seissyt keskellä autotietä tietämättä täysin miksi?
Mä haluaisin mennä psykologille mutta en oo itkenyt varmaan vuoteen. On pitänyt olla vahva ja oon kantanu kaikesta huolta... En haluais itkeä vieraan ihmisen nähden. En VOI. Sanoin kerran äidille tästäkin asiasta. Hän katsoi mua ja kysyi "miksi". Mä selitin sille vähän ja se vaan sanoi että höpöhöpö. Myöhemmin se kyllä itse sano että vois olla hyvä jos menisin psykologille...
En vaan tiiä... :/
Mä olen nyt niin umpikujassa, että...
Kaksi kaveria on laittanu välit poikki koska en vastaa heidän puheluihinsa enkä viesteihin. Mä en jaksa enää nähdä kavereita enkä ystäviä enkä pitää seuraelämää yllä. Puhelin on 24h vuorokaudessa kiinni. Harrastukset on jääny ja mun isä on pettynyt muhun.
En osaa sanoa mitä mä teen päivisin muuta kuin käyn koulua. Koulun jälkeen mä vain varmaan istun tekemättä mitään.
Mä en halua tehdä tai nähdä mitään uutta.
Mua pelottaa ja itkettää mutta itkua ei tule.
On tosi paha olla...
Ennen olin iloinen ja positiivinen jne. Jaksoin jutella ja nauraa, pitää hauskaa... :) mutta en enää.
toivottavasti edes JOKU jaksoi tämän lukea. En tiedä mikä mut sai kirjottamaan tänne, koska ei ole tämä mun tapaista...
Ehkä piti vain saada sanoa tämä kaikki.
KIUSAAJAT - MENKÄÄ ITSEENNE!!!
Kommentoidakin saa.
-Tyttö88-
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuo on paha... En voi muuta sanoa kuin että voimia! Se opettajan tapa ratkaista kiusaaminen oli kyllä naiivein mitä olen kuullut!
Eikö tosiaan ole ketään jolle voit puhua? Kannattaisi yrittää palauttaa välit niihin ystäviisi, olisi joku jolle puhua!
Mullakin on ollut vaikeita aikoja, niistä olen selvinnyt vain uskomalla parempaan huomiseen.
mä olen todella pahoillani sun puolesta. ymmärrän täysin, mitä sä nyt koet. mulla on ollut samanlainen lapsuus/nuoruus, aina kiusattuna ja kaikkien silmätikkuna. oli helvetin rankkaa ja olen vieläkin vihainen siitä, että mua ei silloin kukaan auttanut. vaikka kerroin silloin kotona kiusaamisesta, niin mun vanhemmat ei oikeen kai sit osannut tehdä mitään. mä olen kyllä sitä mieltä, että omia lapsiaan pitää puolustaa kun näkee että niillä on vaikeeta. ja ennenkaikkee lapsen sanaan pitää uskoa. ei kukaan keksi noin vaikeata asiaa kerrottavaksi vain huvikseen. ja tottahan nyt vanhempien pitäisi oma lapsi tuntea sen verran hyvin, että ne näkee, jos sillä on joku huonosti.
mua siis kiusattiin joku 4 vuotta yläasteella, olin aivan hajalla. todellakin sain kulla, että olen ruma ja tyhmä ja mitä kaikkee.. asuin silloin pienellä paikkakunnalla, missä kaikki tuntee toisensa. sen jälkeen muutin isompaan kaupunkiin lukioon. kaikki muut mun asteelta jäi sinne tuppukylään. sitten kun mä tulin silloin tällöin käymään kotona, niin kaikki oli tosi kateellisia, kun olin nyt itsenäinen ja rohkea. se oli niiden kaikkien mielestä yhtäkkiä niin hienoo ja sit loppujen lopuksi jopa mun kiusaajat yritti iskee mua. vittu miten naurettavaa.
nykyään asun helsingissä ja mulla on monta rautaa tulessa, mun elämästä tulee paljon enemmän kuin kenenkään niistä kiusaajista. siellä ne edelleen ajelee toririnkiä ja elää sossun rahoilla. mua säälittää. mun olis pitänyt sääliä niiden mielen köyhyyttä jo silloin. olla vielä vahvempi.
tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö olisin lopullisesti päässyt yli asiasta. edelleen mua hämmentää, jos joku sanoo mua kauniiksi. vaikka itse näenkin peilistä, että sieltä katsoo kaunis nainen, en usko sitä. tuntuu, että kohta joku taas tulee ja tönäisee selkään kertoen kuinka ruma mä olen. mun oli kauan vaikea uskoa, että mun lukioaikainen poikaystävä rakastaa mua.
voin kuitenkin sanoa, että muutto toiselle paikkakunnalle auttoi mua. musta tuli rohkeampi ja itsevarmempi niiden kannustuksen avulla. kukaan mun uusista ystävistä ei uskonut, että mua on kiusattu. mä sain rutkasti uusia kavereita, koska mun menneisyys ei näkynyt, eikä painanut missään.
nykyään mulla on sellainen tapa, että aina jos näen jotakin lasta/nuorta kiusattavan, menen heti väliin. sanon sille kiusaajalle suorat sanat, eikä ole olut kertaa, milloin joku olis mua vastaan alkanut uhittelemaan. itsevarmuus on kasvanut huomattavasti, enkä enää pelkää ihmisiä.
olen nyt 23 vuotta. aurinko paistaa, haluan elämältäni ihania asioita. en luovuta ikinä!
toivottavasti tämä auttoi edes jonkin verran. voit kirjoittaa mulle osoitteeseen [email protected], jos haluat.
En oikein tiedä, mitä sanoisin.
Kun luin tarinaasi minulle tuli mieleen ne kaikki sanat ja teot, mitä mulle on käynyt. Tiedän, miltä kaikki tuntuu, tiedän kaiken. Tiedän, kun on niin lukossa ja hajalla, ettei pysty vain hakemaan apua. Tajusin juuri, kun sanoit, että "mun ois pitäny puhuu silloin, ku se kaikki alkoi" niin minunkin. Nyt en enää pysty puhumaan. En kenellekään, en ehkä koskaan.
Kerroit kuitenkin, että sinulla on ystävä? Mikset puhu hänelle? Tiedän, se on vaikeaa, mutta jos hän on oikea ystävä hän auttaa ja tukee sinua, pitää sinut pystyssä. Ystävät tekevät niin. Ystävälle voi kertoa kaiken, ja ystävä ei hylkää. Jos hän on sinun oikea ystävä, hän auttaa. Ystävät auttavat.
Toivon sinulle voimia, seuraaviksi päiviksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Älä anna periksi. Haluaisin sanoa nyt, että kaikki kääntyy parhain päin, niinkuin kaikki positiiviset ihmiset sanovat. Väännän tekohymyn, rutistan sinua ja sanon "kaikki järjestyy". Uskon, että niin käy myös sinulle. Sinulla on jokin tarkoitus olla täällä.
Haluaisin auttaa sinua jotenkin? Voinko auttaa?
Mailaa, jos haluat, minulle voit kertoa kaiken, luottamuksellisesti, yritän auttaa. Voin auttaa, jos vain annat auttaa.
[email protected]
Tuntui tosi pahalta lukea sun juttuasi. Entistä pahemmaksi sen teki se, miten aikuiset on asiaan suhtautunut, sillä asioista puhuminen auttaa edes vähän. Koska vanhempasi eivät asiaa ymmärrä ja olet ilmeisesti jo aika lukossa, mene juttelemaan psykologille. Jos teillä ei ole koulussa sellaista, kysy vaikka terveydenhoitajalta, mistä löytäisit.
Jos tuntuu, ettet halua käydä terveydenhoitajalla, tutki onko kaupungissasi nuorisoneuvolaa tms. Tai varaa aika vaikka ihan tavalliselle lääkärille. Olennaista on, että pääset asiassa eteenpäin. Tärkeintä olisi, että pääset nyt puhumaan, niin että joku ymmärtää.
Jos ensimmäinen ihminen, jonka löydät vähättelee asiaa tai ei ymmärrä, etsi seuraava! Jos tuntuu, että on vaikeaa puhua, ota vaikka kirjoituksesi mukaan, ja näytä se psykologille. Teethän asialle nyt mahdollisimman pian jotakin, koska asia tuskin itsestään paranee. Jaksamista.
Kuulostaa tutulta.
Vanhemmilla ei ole aikaa, he luulevat että kaikki on hyvin. Haluavat uskoa.
Asiat, joita ei käsitellä, jäävät johonkin syvälle sisään. Ne eivät katoa itsestään. Ne _täytyy_ jotenkin käsitellä. Joillain on siihen ystäviä tai sukulaisia, mutta ei kaikilla.
Itse en millään jaksa luottaa psykologeihin, tuli ihan ala-aste mieleen kun minut laitettiin käymään siellä. Täti jahkaili ja jotain sopersi, keksi sitten muka syyn ja sanoi että olet terve nyt. Siinä sitten jäi vain ihmettelemään.
Mutta suosittelisin silti psykologia sinulle. Jos ei muuten, niin siksi että saat itkeä. Voisi auttaa, jos ymmärtäisit, ettei sillä ole mitään väliä psykologin kannalta itketkö vai et. Hän tekee työtään, sinä saat puhua, itkeä, tilittää, mitä vain haluat että olosi helpottuisi. Ja tärkein: ei sitä tätiä tai setää oikeasti haittaa. Voit itsekkäästi mennä vain ja itkeä, eikä tarvitse edes sopia seuraavaa tapaamista. Siitäkin tosin voisi olla hyötyä.
En nyt oikein saa ajatuksia järjestykseen että saisin sanottua sen mitä yritän. Mutta sinun täytyy puhua jonkun kanssa asioista jotka sinua painavat. Jos jokin auttaa, niin se. Kouluterveydenhoitaja voi ohjata sinut psykologin luo, jonka kanssa sitten hiukan keskustellaan ja katsotaan mitä tehdään. Tärkeää olisi, että voit avautua jollekin ja tuntea että sinua kuullaan. Sinulla on oikeus vaalia omaa hyvinvointiasi ja mennä keskustelemaan asioistasi. Psykologilla taas on velvoite kuunnella, eikä hän saa kertoa mitään kertomaasi eteenpäin kenellekään.
Jaksamista.
SANO ÄITELLES SUORAAN ETTÄ ONKO SE JOKU H***A JA ETTÄ SÄ KYLLÄSTYTÄT SITÄ JA SANO VELJELLESKIN ETTEI SE SAA ÄITELTÄÄN MITÄÄN HUOMIOITA SILLÄ OLEMUKSELLAAN.PISTÄIS VARMAAN ÄITES JA VELJES MIETTIMÄÄN.
Ettäs se ärsytyttää sua....Sorry virheeni...
Kyl mä uskon et kaikki menee hyvin...se oli hyvä et kirjotit ton jutun..ootko ajatellu kirjottaa äitilles kirjeen?? mä oon kirjottanu ja se on auttanu paljon..kerrot kaiken miltä susta tuntuu..jos se ei auta niin mee vaikka jutteleen koulukuraattorille...(?)oon itekkin jutellu koulukuraattorille mut kuiteskin eri syistä kun sä...kaikkee hyvää sulle..:)