Laumaeläimenä on todella vaikeaa päästä riippumattomuuteen. Kun on opiskelut opiskeltu ja työpaikka takataskussa, on jo taloudellisesti riippumaton, mutta se ei vielä paljoa lohduta.
Emotionaalisesti olen riippuvainen ystävistäni ja perheestäni, fyysisesti ja emotionaalisesti vastakkaisesta sukupuolesta ja psyykkisesti Suomi24.fi:n Magia- palstasta! :-)Nautintoaineet ovat sitten asia erikseen.
Koko elämä on sarja riippuvuuksia, liekö se sitten luonteenheikkoutta, mutta minusta ei saisi gurua tekemälläkään. Kieltäytyminen on vaikeaa, ja toisaalta, miksi pitäisi kieltäytyä kun elämä kuitenkin on niin lyhyt ettei sitä pitäisi viettää kärvistellen.
Road to perfection ain't easy, but is it worth it?
Emotionaalisesti olen riippuvainen ystävistäni ja perheestäni, fyysisesti ja emotionaalisesti vastakkaisesta sukupuolesta ja psyykkisesti Suomi24.fi:n Magia- palstasta! :-)Nautintoaineet ovat sitten asia erikseen.
Koko elämä on sarja riippuvuuksia, liekö se sitten luonteenheikkoutta, mutta minusta ei saisi gurua tekemälläkään. Kieltäytyminen on vaikeaa, ja toisaalta, miksi pitäisi kieltäytyä kun elämä kuitenkin on niin lyhyt ettei sitä pitäisi viettää kärvistellen.
Road to perfection ain't easy, but is it worth it?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Onko se jotain mitä ilman et voisi olla, elää? Vai jotain mikä määrittelee HALUASI toimia? Vai jotain jonka vuoksit toimit VASTOIN haluasi?
>>Emotionaalisesti olen riippuvainen ystävistäni ja perheestäni, fyysisesti ja emotionaalisesti vastakkaisesta sukupuolesta ja psyykkisesti Suomi24.fi:n Magia- palstasta!>>
Näin minäkin ensin luulin ja uskoin. Silloin tuosta USKOSTA tuli minulle määräävä tekijä: luulin että olin riippuvainen em. tapaisista asioista, kunnes elämä sitten osoitti toisin.
Pelkäsin nuorempana esimerkiksi sitä, miten reagoisin äitini kuolemaan. Tuo pelko aiheutti jonkinlaista läheisriippuvuutta. Kun tuo "pahin" odottamani onnettomuus sitten tapahtui, yllätyksekseni maailmani ei kaatunutkaan. Olin koko ajan uskotellut itselleni jotain muuta.
Vastakkainen sukupuoli...Hmm... Olen elänyt pitkiä ajanjaksoja yksin, eikä erakkoelämä ole todellakaan mikään ongelma. Tottakai kiintymys ja seksuaalisuus ohjaa monia valintoja, mutta en sanoisi sitäkään riippuvuudeksi.
Ainoa mitä tarvitsen välttämättä säilyttääkseni oman mielenterveyteni on oma aika. Mahdollisuus rauhoittua ja puuhastella omia asioita. Ellei tuo ole mahdollista, alan tuntea itseni pian väsyneeksi, hermostuneeksi, sairaaksi...
Olen testannut riippuvuuksia. Siis addiktioita jotka ohjaavat ja määräävät valintojani tavalla jota muuten en tekisi. Poltin tupakkaa useita vuosia ja kehitin itselleni addiktion. Se on itseasiassa aika mielenkiintoista miten addiktio alkaa viehkosti ja varkain ohjata tekemisiä. Aina löytyy sopivasti "stressaava" tilanne joka aikaansaa retkahtamisen.
Lopetin tupakanpolton hyvin rituaalinomaisesti ja intuitiivisesti. Kertalaakista. En tunne enää riippuvuutta tupakkaan, mutta joskus tunnen halua polttaa samaan tapaan kuin joskus haluaisin jätskipuikon tai kupillisen kahvia... En sanoisi sitä edes henkiseksi addiktioksi.
Oluesta pidän. Mutta voin olla ilmankin.
Riippuvainen olen ilmasta, vedestä ja ruuasta. Koska perustarpeita ei lueta, niin mitä on riippuvuus?
Onnellisuuteni on riippuvainen em. asioista.
Jos yhtäkkiä joutuisin elämään ilman perhettäni, ystäviäni, rahaa jne. uskoisin olevani hyvin onneton.
Niin, kyllähän sitä voi olla ja elää ilman näitä mainitsemiani asioita, ei siitä henki mene, mutta onko sellainen elämä sitten onnellista? Täydelliseen riippumattomuuteen ei kai koskaan pääse?
>>Onnellisuuteni on riippuvainen em. asioista.>>
Ja taas: niin minäkin LUULIN. Tein sen mokan että määrittelin itselleni mitä onni on tajuamatta että olen onnellinen joka tapauksessa ilman em. asioitakin. SE oli aika iso oivallus aikoinaan.
Luulee, että onni muodostuu jostain tietyistä jutuista ja tavoittelee niitä - sen minä näen "kärsimystä aiheuttavana elämänjanona". Kun tajuaa että elämä ja onni on tässä ja nyt, lopettaa tavoittelemasta asioita ja yks´kaks huomaa ajautuvansa tavoitteisiinsa ilman ponnisteluja.
Jos uskot että onnesi on kiinni esimerkiksi jostain läheisestäsi tai vaikka tästä palstasta niin mitä teet kun läheisesi kuolee tai Eniro ajautuu konkurssiin...? Riippuvuus aiheuttaa pelkoa ja sitä kautta kitkaa että ottaisit elämän vastaan suoraa. Se ei ole kovin onnellista.
>>Jos yhtäkkiä joutuisin elämään ilman perhettäni, ystäviäni, rahaa jne. uskoisin olevani hyvin onneton.>>
Tuo on se pointti: USKOISIT olevasi onneton! Olet riippuvainen uskostasi. Suru tai kaipaus eivät ole onnen este. Pikemminkin ne antavat syvyyttä sen oman onnen tajuamiselle.
>>Niin, kyllähän sitä voi olla ja elää ilman näitä mainitsemiani asioita, ei siitä henki mene, mutta onko sellainen elämä sitten onnellista?>>
Mielestäni onni on sisäinen mielentila, jossa ei lopultakaan ole suurta merkitystä mainitsemasi kaltaisilla ulkoisilla asioilla.
>>Täydelliseen riippumattomuuteen ei kai koskaan pääse?>>
Mielestäni pääsee. Riippuu katsooko elämässään eteen- vai taaksepäin. Ja kun katsoo, niin mitä näkee?
Omien vanhempien delaaminen ei kai oo se kova juttu, nehän on aikanaan vanhoi ja niiden aika koittaa. Eikä niihin oo koskaan tieten tahtoen sitoutunu, mitä nyt on sattunu niille syntyy. Tietty jos ne rupee lääsii nii onhan se tottakai hirveetä henkistä kidutusta herkille ihmisparoille. Toisaalta läsnäolo ihan ite oman vanhemman kuolemassa byrokraattisen saattohoidon sijaan saattais hyvinnii olla hyvä kokemus.
Mut se mikä oikeesti mua hirvittää on jos kumppani tai varsinkin lapsi häippäis tästä elämästä, oman kuolemanpelko (eli elämisvaisto) ei paljoo paina siinä vaa'assa. Eli kai se on pikemminki nii, et harva meistä "itsenäisistä" aikuisista on varsinaisesti riippuvainen kestään toisesta immeisestä, mutta vastuu niistä jotka on meistä riippuvaisia ja joihin on absoluuttisesti, ilman mitään ehtoja sitoutunut on se todellinen "riippuvaisuus" ja kahle pelkona irtipäästämisen tiellä.
Ainakin minusta tuntuu että olen menettänyt jo ajat sitten omalta kohdaltani sellaisen asian kuin kuolemanpelko. Sen sijaan suuremmaksi sitovaksi tekijäksi on tullut vastuu omasta elämästä suhteessa jälkikasvuun: en voi delata, halvautua, joutua onnettomuuteen, tulla hulluksi, harrastaa vaarallisia (ja vastuuttomia) lajeja, tehdä itsaria yms. koska se olisi pois omalta lapselta. Vastuuttominta ja idioottimaisinta omaa lasta kohtaan olisi vetää itsensä hirteen.
Olen sidottu siihen että läheinen on riippuvainen minusta. Tämä oli täysin uusi tunne, jollaista en voinut edes kuvitella ennenkuin sain omia lapsia.
"Mielestäni onni on sisäinen mielentila, jossa ei lopultakaan ole suurta merkitystä mainitsemasi kaltaisilla ulkoisilla asioilla."
Hmm.. väkisinkin mieleen nousee jälleen Maslow tarvehierarkioineen... ;-)
Siihen kai pitäisi pyrkiä, että onni ei olisi riippuvainen ulkoisista seikoista. Sanokaa minua materialistiksi tai hölmöksi, mutta tällä hetkellä minun onneni riippuu niistä. Kai elämän pitäisi riepotella oikein kunnolla ja kaikkea pahaa pitäisi sattua, jotta olisi tyytyväinen nykyhetkeen. Onnikin on suhteellista.
Vailla parempaa tietoa olen antanut itselleni kerrottavan, että ainoastaan henkisesti köyhät olisivat täysin onnellisia! :-)
Kärsimys syntyy kait intohimosta elämään. Liikkeelle panevat voimat pitävät epävakautta yllä. Kuitenkin ihminen konservatiivisena olentona pyrkii "onnea" hakiessaan jonkinlaiseen stabiiliin olotilaan "jossa kaikki olisi onnellista". Silleen "sitten kun".
Se "sitten kun" ei vaan koskaan toteudu. Aina löytyy jotain kärhämää ja sitten kun kärhämää ei ole, on sanomattoman tylsää.
Onnellisuus taas... Mielestäni onni ei muodostu asioista jotka "tekevät onnelliseksi" vaan suhtautumisesta siihen mitä on. Tässä suhteessa "henkisesti köyhät" ovat paremmassa asemassa.
Meillä Pohjanmaallahan yksinkertaisia ja hieman jälkeenjääneitä ihmisiä sanotaan että he "ovat sellaisia onnellisia". Vähään tyytyväisiä, oman osansa hyväksyen, pyrkimättä koko ajan saavuttamaan ja kahmimaan lisää mitä tahansa. Mielestäni he voisivat toimia opettajina monenkin asian suhteen. Vammaisilta voi oppia hyvin paljon onnesta.
Elämä on jatkuvaa luopumista. Kun osaa lopettaa ripustautumisensa ihmisiin, tilanteisiin tai materiaan voi päästä lähemmäksi mielenrauhaa joka ainakin minulle merkitsee samaa kuin onni.
"Se "sitten kun" ei vaan koskaan toteudu. Aina löytyy jotain kärhämää ja sitten kun kärhämää ei ole, on sanomattoman tylsää."
Olet niin oikeassa. Lisäksi, jos joskus voisi saavuttaa tämän "sitten kun"- tilan niin sittenkin todennäköisesti olisi tylsää ja pitäisi saada jotain muuta ja uutta ja vaihtelua.
Paljon on vielä opittavaa ja korjattavaa omissa asenteissa.
Nuorena tyttönä ajattelin, että sitten kun olen aikuinen olen sitä ja tätä ja asiat tasaantuvat ja tiedän mitä haluan. Kas, kävikin päinvastoin, asiat senkun käyvät monimutkaisemmiksi. Pitäisi säilyttää sellainen tietynlainen naivius ja unohtaa kaikenlainen jäykistely ja juttujen tavoittelu. Toisaalta, jos mitään ei tavoittele, sammaloituu.
Mitä onnen ja mielenrauhan suhteeseen tulee, voihan joillekin ihmisille mielenrauhaa tarjota vaikkapa vakaa talous, ystävät, perhe, rakkaus jne. vrt. Maslow. ;-)
Minä olen jo pitkään ollut siinä "sitten kun" -tilanteessa ja olen onnellinen.
MUTTA: tuo onnellisuus ei ole tulosta tavoitteitten saavuttamisesta vaan jonkinlaisesta kypsymisestä...yyh.. johonkin. Edelleen minulla on yhä uusia tavoitteita, mutta en anna niitten muodostua onneni esteeksi. En siis sammaloidu. Pikemminkin nuo saavuttamattomat tavoitteet ovat yksi elementti onnellista elämääni.
Onhan minulla huolia yllinkyllin, mutta eivät nekään ole onnen este. Mielestäni "nautinto" on eräs onnen edellytys. Kun oppii nauttimaan antamatta arkisten huolien pilata sitä, on taas askeleen lähempänä harmoniaa, mielenrauhaa.
Pidän Maslow:sta yhä vähemmän. Nuorena minun elämän ohjenuorani löytyi Jiddu Krishnamurtin kirjoituksista. Niillä on edelleen suuri merkitys tapaani suhtautua elämään. "Oivalluskyky herää" ja "Mahdoton kysymys" ovat kirjoja joita päädyn selailemaan tämän tästä vieläkin.
Ehkä ei ole olemassa mitään "onnellisuuden tilaa" vaan se muodostuu palasista.
Eilen fillaroin ala-asteikäisen tyttäreni kanssa 15 km:n lenkin pitkin meren rantoja. Aurinko paistoi, ja välillä pysähdyimme syömään jätskit. Tuskin olisin voinut olla onnellisempi.
Totta. Onni tulee pieninä palasina ja hetkinä.
Minäkin olin viikonloppuna täysin onnellinen, enkä ajatellut mitään muuta kuin juuri sitä hetkeä sillä onnen hetkellä. En nyt kerro tarkemmin että mikä hetki oli kyseessä ja kenen kanssa, mutta kuitenkin! :-)
Saa vetää johtopäätöksiä!
Se on siis totta sittenkin!
Siis mikä?
Tästähän oli puhetta jo aikaisemmin.
Mut sillon kun spekuloit näin käyneen se ei ollut tää sama... ;-)
Silloin oli vaan jotain juttua, ei mitään vakavaa. Mutta ehkä juuri tuolloin aloin taas löytää itseäni.. Edellinen suhteeni teki minusta säikyn ihmisraunion ja melkein murskasi omanarvontuntoni, nyt tosin olen taas entistäkin ehompi! Ylös noustaan vaikka mikä olisi, ja joka kerta hiukka vahvempana!
Perkeles!