En tiedä kuuluko tämä aihe tänne, mutta en oikein tiedä mihinkä muualle tämän laittaisin, kun haluan kuitenkin asiallisia vastauksia. En tiiä oonko ihan normaali, kun en koe olevani kumpaakaan sukupuolta. Olen 26-vuotias "nainen" ja elän onnellisesti parisuhteessa naisen kanssa. Onnellisuutta varjostaa mun kohalta epätietoisuus siitää kuka tai mikä olen. En koe olevani nainen, enkä mies. Enkä ehkä haluakkaan olla. Mieluiten olen vain, no minä. En kestä sitä jos minut määritellään naiseksi. Suunnatonta ahdistusta aiheuttaa virallisten papereiden täyttö johon on merkittävä rasti jommankumman sukupuolen kohdalle.
Tästä on ollu mulla hirveän vaikea puhua, ku tuntuu siltä että oon jotenki friikki. Onko muita vai oonko ainoa?
Tästä on ollu mulla hirveän vaikea puhua, ku tuntuu siltä että oon jotenki friikki. Onko muita vai oonko ainoa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Täysin sama juttu kuin mulla. Siinä ei ole mitään friikkiä todellakaan. Vaikka on naissukupuolen vartalo, näytän noin muuten ulkoisesti pojalta. Eikä se pelkkä ulkoinen puoli tietenkään. Henkisesti en ole nainen, enkä mies. En vain koe olevani täysin jompaa kumpaa. Joskus voin sanoa että olen kummatkin ja samaan aikaan en kumpikaan. Mutta kannattaa muistaa ettei ole vain miestä ja naista. Sukupuolia on monia. Intiaanien ja muiden kansojen keskuudessa oli enemmän kuin kahden sukupuolen edustavia ihmisiä.
En enää lokeroi itseäni boxista boxiin. Joskus se oli lesbo mutta en enää niin tiukasti identifoi itseäni siihen ryhmään. En anna tämän aiheuttaa itselleni ahdistuksia ja olen todella tyytyväinen. Tietysti menen mielummin julkisissa paikoissa jos on pakko, vaikka sinne invalidi-vessaan tai vastaavaan neutraalimpaan koppiin. :)
Jotenkin tämä kaikki on mulle niin luonnollista ja en ole suurimman osaa elämästäni kokenut olevani tyttö/nainen, enkä silti mieskään. En todellakaan näe itseäni jompana kumpana, koska näen olevani vain minä, niinkuin sinäkin sanoit itsesi kohdalla.
Eli on muitakin ja enemmänkin kuin me kaksi.
Et ole yksin. Olen hiukan yli nelikymppinen "mies",eli elän miehen sosiaalisessa lokerossa ja pärjään siinä jotenkuten, koska sitä olen "treenannut" eniten elämäni aikana jos näin voi sanoa. En ole sinut kroppani kanssa, enkä käy esim. uimahalleissa. Nuorena minua ahdisti kun minua kutsuttiin nuoreksi mieheksi, koska kuten sinäkin, omasta mielestäni olen vain minä, jossain miehen ja naisen välissä. Luulisin, että jos tunne olisi hiemankaan vahvempi, sukupuolenkorjaus naiseksi olisi paras vaihtoehto. Alastonta kroppaani katsellessa ajattelen usein, että jalkovälissä on jotain ylimääräistä, jota ilman olisi helpompaa elää. Samoin yläkropasta puuttuu jotain, rinnat. Tämä tunne ei kuitenkaan ole ylitsepääsemättömän vahva ja joskus on ihan "kivaa" olla mieskin. Siitä on työelämässä tiettyjä etuja....aika korni selitys, myönnettäkoöön.
Kiva tietää, etten oo ainoa.. OIkeastaan se on suuri helpotus :D Ootteko te ihan lapsesta asti kokeneet että teiän syntymäsukupuoli on ristiriidassa sen kanssa mitä sisältä koette olevanne, vai missä kohtaa teillä lähti ajatus selkiytymän asian suhteen?
Olin aika poikamainen pienestä pitäen. Ne perus jutut: ei barbeja ym. tyttöjen leluja, hempsut ja hampsut oli yök jne. Ne ei tietenkään kerro vielä mitään.. En muista että olisin kokenut mitään kauhean ristiriitasia tuntemuksia mutta jossain nuoremmassa vaiheessa tuli aika lyhyt "identiteettikriisi". En tehnyt siitä isoo numeroa. Koin vain olevani minä enkä halunnut antaa tyttösukupuolen häiritä. Jossain vaiheessa lähempänä 17v ehkä yritin repäistä toiseen suuntaan rutkasti ja vedin jätkäroolia. Sain yhden tytön ihastumaan itseeni eikä hän tiennyt että olin itsekin tyttö. Siitä ei tietenkään tullut mitään. Enkä minä halunnut enää valehdella. Se oli aika törkeä teko sinänsä.
Sekin sai minut tajuamaan jotain. Sen ettei kannata vetää mitään rooleja, vaan olla sellainen kun on. Miksi tarvitsee mennä ääripäihin kun on muitakin vaihtoehtoja. Se on edelleen hassua kun jotkut voivat mietteliäästi katsoa aikansa kuluksi, että mikä ihme toi on. Näyttää joten dudelta mutta jotain jännää tossa on.. Viimeistään silloin tulee katsetta kun avaa suunsa. :D
En muista, että lapsena sen kummempia tuntemuksia olisi ollut mutta teini-iästä lähtien kun olisi pitänyt alkaa olla "jotain". En ole koskaan pitänyt joukkuepeleistä ja koulussa inhosin urheilua. Myöhemmin suurin osa ystävistäni on ollut naisia; koska naisten kanssa olen kokenut olevani jotenkin paremmin samalla aaltopituudella. Tällä hetkellä esim. miehet, jotka harrastavat stereotyyppisiä miesten juttuja, käyvät kaljalla ja saunailloissa kavereiden kanssa, harrastavat metsästystä tai muita miesten lajeja, tuntuvat olevan kuin eri rotua kanssani. Olen kiinnostunut sisustamisesta, muodista, taiteista ja muista perinteisesti naisiin liitetyistä asioista. Kroppani suhteen olevaa ristiriitaa helpottaa se, että pidän ihokarvat ajeltuina, enkä treenaa siten, että lihakset kasvaisivat.