(Ovikellon soidessa lukon avaamaan oppinut sisareni ryhtyi toimeen korkealla kiiltelevän kromisen nappulan kanssa. Olin itse käytävän toisessa päässä, joten näkisin hyvin kuka tulija oli. Siskoni taisteli lukon kanssa ja sai lopulta näkymän porraskäytävään avautumaan.
Tulija oli entinen naapurimme Korkeavuorenkadulta, itseni mittainen pitkä tyttö, vuoden nuoremp i. Hänet tunnettiin hieman outona lapsena, eikä hänellä juurikaan ollut ystäviä – ainakaan mitä minä tiesin. En tiennyt siitäkään, että mistä hän oli saanut tietää mihin olimme muuttaneet. Minä en ainakaan ollut sitä hänelle kertonut. Ehkä hän oli kysynyt tätä vanhemmiltaan, tai vain jatkanut kyselyä keneltä tahansa kunnes oli saanut vastauksen. Hänellä oli käsissään suuri punoskori.
Olen pohtinut sitä miten kuvailla tätä oviaukossa seisovaa tilannetta: Valo tulee takaa suurista käytäväikkunoista. Hän seisoo oviaukossa tummana hahmona käsissään punoskori. En tiedä millä asialla hän kulkee. En tiedä mitä punoskorissa on. Kauppasiko hän jotain? Ei. En uskonut hänen olevan millään tällaisella asialla. Hän ei ollut mikään puhuja, mikään myyjä.
Ilme hänen kasvoillaan on hymytön. Luonnottoman suuret silmät kuuntelivat sisartani, joka yletti häntä korin sankaan asti. Tulija vilkaisi minuun - hymyttä. Tervehti ääneen. Hän oli hirvittävän laiha, lähes luuranko. Hiukset roikkuivat viivasuorana farkkujen vyölle asti. Erotin vaivoin joitain sanoja. En tuntenut mitään halua tai mielenkiintoa hänen asiaansa kohtaan. Mutta jokin hänessä jäi vaivaamaan kun kävelin käytävältä pois, ja jatkoin täsmälleen siitä mihin olin jäänyt ennen ovikellon kilahdusta.
Kun noin vuosi sitten jouduin keskustelurönsyilyn päätteeksi tähän kauan sitten tapahtuneeseen tilanteeseen, niin esitin sisarelleni kysymyksen: Millä asialla hän silloin liikkui?
Sisareni vastasi tytön palauttaneen muovihevosen, jonka oli tältä varastanut. Sitten tyttö pyysi anteeksi ja lähti pois. Sitä sisareni ei muistanut, että hän oli heittänyt hevosen pihalla pois, koska hän inhosi sitä. Minä olin todistaja.)
***
Kirjoitukseen liittyvää runoa en halua julkaista. Joskus näin.
Tulija oli entinen naapurimme Korkeavuorenkadulta, itseni mittainen pitkä tyttö, vuoden nuoremp i. Hänet tunnettiin hieman outona lapsena, eikä hänellä juurikaan ollut ystäviä – ainakaan mitä minä tiesin. En tiennyt siitäkään, että mistä hän oli saanut tietää mihin olimme muuttaneet. Minä en ainakaan ollut sitä hänelle kertonut. Ehkä hän oli kysynyt tätä vanhemmiltaan, tai vain jatkanut kyselyä keneltä tahansa kunnes oli saanut vastauksen. Hänellä oli käsissään suuri punoskori.
Olen pohtinut sitä miten kuvailla tätä oviaukossa seisovaa tilannetta: Valo tulee takaa suurista käytäväikkunoista. Hän seisoo oviaukossa tummana hahmona käsissään punoskori. En tiedä millä asialla hän kulkee. En tiedä mitä punoskorissa on. Kauppasiko hän jotain? Ei. En uskonut hänen olevan millään tällaisella asialla. Hän ei ollut mikään puhuja, mikään myyjä.
Ilme hänen kasvoillaan on hymytön. Luonnottoman suuret silmät kuuntelivat sisartani, joka yletti häntä korin sankaan asti. Tulija vilkaisi minuun - hymyttä. Tervehti ääneen. Hän oli hirvittävän laiha, lähes luuranko. Hiukset roikkuivat viivasuorana farkkujen vyölle asti. Erotin vaivoin joitain sanoja. En tuntenut mitään halua tai mielenkiintoa hänen asiaansa kohtaan. Mutta jokin hänessä jäi vaivaamaan kun kävelin käytävältä pois, ja jatkoin täsmälleen siitä mihin olin jäänyt ennen ovikellon kilahdusta.
Kun noin vuosi sitten jouduin keskustelurönsyilyn päätteeksi tähän kauan sitten tapahtuneeseen tilanteeseen, niin esitin sisarelleni kysymyksen: Millä asialla hän silloin liikkui?
Sisareni vastasi tytön palauttaneen muovihevosen, jonka oli tältä varastanut. Sitten tyttö pyysi anteeksi ja lähti pois. Sitä sisareni ei muistanut, että hän oli heittänyt hevosen pihalla pois, koska hän inhosi sitä. Minä olin todistaja.)
***
Kirjoitukseen liittyvää runoa en halua julkaista. Joskus näin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.