En tiedä mille palstalle tämä pitäisi laittaa joten pudotan sen tänne.
Olen työtön yksin asuva 20 mies. Elelen ihna mukavaa, rauhallista, säännöllistä, hoidettua elämää. Pidän huolen raha-asioistani, ostoksistani, kaikesta. Vanhempani, hössöttävät, huolehtivat, kyselevät, kuvittelevat.... turhaan. Päivittäin käyn työharjoittelussa painofirmassa, syön, käyn ulkoilemassa, kävelen punaisia päin, istun koneella, katselen elokuvia, valvon melko möyhään.
En polta, en juo, en käytä huumeita, en ole peli/netti riippuvainen, en juuri kiroile ja jos kiroilen it's damn what i say, en ole masentunut saati yksinäinen. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutta omistan vain yhden todella hyvän ystävän.
En seurustele, ei kaipaa läheisyyttä, en rakkautta, en romantiikkaa..... viihdyn ihan hyvin yksiksenikin.
ainut asia joka mieltäni painaa, asia josta en usko pääseväni koskaan yli on ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta siitä mitä minun pitäisi tehdä työkseni.
Sanotaan että, kyllä aika näyttää, näet sitten kun kokeilet että onko omaa alaa.
Olen ollut neljä kuukautta helsingin VR:än konepajalla, kaksi vuotta nuorten työpajalla tekemässä muuttoja, haravointia, lumitöitä ja kaikenlaisia huolto hommia ja nyt olen painofirmasa nitomassa, reijittämässä, tulostamassa, kopioimassa kaikenmaailman käyntikortteja, toivelistoja, ruokalistoja, ohjekirjoja jne..... Kaikki hommat mitä olen tehnyt, ihan hyvin ovat sujuneet. En ole laiska, en. Jos joku niin väittää, hän ei tunne minua, ei tiedä minusta mitään. Ahkera työntekiä, täsmällinen, auttavainen, ei valita, huolellinen. Pajalla olin yksi luotettavimpia pajalaisia.
Olen käynyt yläkoulusta lähtien opoilla, ammatinvalinta ohjaajilla, työhön valmennuskursseilla, kaikissa mahdollisissa työttömiä ja tietämättömiä työhön opastavissa jutuissa. Mutta ei, ei mitään. Ei harmaintakaan, ei pienintäkään aavistusta siitä mitä, tai mikä...... ei.......
Tiedän kyllä mikä olisi kutsumus amattini. Haluaisin kirjailijaksi, mutta sillä ei elä ja amattina se on yllättävän raskasta ja työlästä puuhaa. Kirjailija onkin vain enemmän harrastus, mahdoton unelma, toive siitä että voisi tulla toimeen tehden jotain mitä todella haluaisi.
Kuitenkin... niin siis ei aavistustakaan siitä mitä minun täytyisi alkaa amatikseni tekemään, en haluaisi jatkuvasti liitää ammatista ja työpaikasta toiseen, mutta en haluaisi jäädä paikallenikaan.
Pahin pelkoni on että lyödän ammatin joka on ihan kohtuu duunia ja sillä tulee toimeen, sitten viikot muuttuvat kuukausiksi, kuut vuosiksi ja vuodet vuosikymmeniksi. Pääsen eläkkeelle työpaikasta jossa aloiti neljäkymmentä vuotta sitten. Minulla on ehkä perhe, ehkä lapsen lapsia.... mutta jos vanhana miehenä katsoisin elämääni taaksepäin nähden itseni päivästä, vuodesta toiseen samassa työpaikassa, tietäen ettei sitä aikaa jonka olen työssäni kuluttanut, sitä ei saa enää takaisin, eikä raha sitä korvaa.
Tässäkö se oli? Minun elämäni? Yksi ainut mahdollisuus, kokea, nähdä, tutustua uusiin asioihin, tuntea elävänsä. Ja se oli siinä. Ei ole enää mahdollisuutta ottaa uusiksi, yhtäkään päivää ei saada enää takaisin. Minulla ei ole kuin tämä yksi elämä olisi kurjaa jos se menee hukaan.
Työ on oikeastaan keksitty tarkoitus ihmisen elämälle, että hänen täytyy olla hyödyksi ja palvella yhteiskuntaa. Ja työssäkäynti, on olevinaan tälläinen kansalaisvelvollisuus ja työttömät ovat joktenkin huonompia ihmisiä, pohjasakkaa, tuillaeläjiä jotka hyötyvät muiden maksamista verorahoista.
Entä kun jään eläkkeelle? En ole enää silloin hyödyksi yhteiskunnalle, vaan jälleen kerran se joutuu maksamaan minulle tukea, eläkettä joka kuitenkin kaunistetaan sanomalla että minä olen ansainnut sen, koska olen tehnyt töitä, suorittanut velvollisuuteni yhteiskunnalle. Näin vain sanotaan, samasta verokassasta ne rahat kuitenkin tulevat.
Ajatus siitä, että kävisin töissä, jotta saisin rahaa, jotta selviäisin seuraavaan päivään. Kävisin töissä jotta saisin ylläpidettyä omaa elämääni niin pitkään kuin elän. Kuluttaisin suuren osan rajallisesta ajastani siihen että painaisin hommia jotta pysyisin hengissä, jonkun muun kuitenkin viedessä osan palkastani veroina.
Kitkuttaisin eteenpäin, käyden töissä, saaden rahaa jolla kykenisin pitämään itsestäni huolen. Tekisin näin kuuteenkymmeneenkolmeen ikävuoteen asti. Olisiko se oikeasti sen arvoista? Päästä vihdoin eläkkeelle kaiken sen työ urakan jälkeen, jota kukaan ei tule kuitenkaan millaan tavalla muistamaan, josta ei saa minkäänlaista mitallia saati arvostusta, ainoastaan eläke josta vielä siitäkin verottaja vie osansa.
Loppuajan max 20 vuotta viettäisin sitten eläkepäiviä, joista viimeiset vuodet laitoksessa, vanhainkodissa, sairaalassa, omaishoidossa, dementoituneena, raihnaana, liikunta kyvyttömänä vanhana ukkona.
Minkä arvoista on aika jonka olen tuhlannut. Mikä on minun palkkani tehdystä työstä.
Mitä enemmän mietin sitä mutkkaammiksi asiat muuttuvat ja sitä vähemmän niissä tuntuu olevan järkeä.
Olen työtön yksin asuva 20 mies. Elelen ihna mukavaa, rauhallista, säännöllistä, hoidettua elämää. Pidän huolen raha-asioistani, ostoksistani, kaikesta. Vanhempani, hössöttävät, huolehtivat, kyselevät, kuvittelevat.... turhaan. Päivittäin käyn työharjoittelussa painofirmassa, syön, käyn ulkoilemassa, kävelen punaisia päin, istun koneella, katselen elokuvia, valvon melko möyhään.
En polta, en juo, en käytä huumeita, en ole peli/netti riippuvainen, en juuri kiroile ja jos kiroilen it's damn what i say, en ole masentunut saati yksinäinen. Tulen toimeen kaikkien kanssa mutta omistan vain yhden todella hyvän ystävän.
En seurustele, ei kaipaa läheisyyttä, en rakkautta, en romantiikkaa..... viihdyn ihan hyvin yksiksenikin.
ainut asia joka mieltäni painaa, asia josta en usko pääseväni koskaan yli on ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta siitä mitä minun pitäisi tehdä työkseni.
Sanotaan että, kyllä aika näyttää, näet sitten kun kokeilet että onko omaa alaa.
Olen ollut neljä kuukautta helsingin VR:än konepajalla, kaksi vuotta nuorten työpajalla tekemässä muuttoja, haravointia, lumitöitä ja kaikenlaisia huolto hommia ja nyt olen painofirmasa nitomassa, reijittämässä, tulostamassa, kopioimassa kaikenmaailman käyntikortteja, toivelistoja, ruokalistoja, ohjekirjoja jne..... Kaikki hommat mitä olen tehnyt, ihan hyvin ovat sujuneet. En ole laiska, en. Jos joku niin väittää, hän ei tunne minua, ei tiedä minusta mitään. Ahkera työntekiä, täsmällinen, auttavainen, ei valita, huolellinen. Pajalla olin yksi luotettavimpia pajalaisia.
Olen käynyt yläkoulusta lähtien opoilla, ammatinvalinta ohjaajilla, työhön valmennuskursseilla, kaikissa mahdollisissa työttömiä ja tietämättömiä työhön opastavissa jutuissa. Mutta ei, ei mitään. Ei harmaintakaan, ei pienintäkään aavistusta siitä mitä, tai mikä...... ei.......
Tiedän kyllä mikä olisi kutsumus amattini. Haluaisin kirjailijaksi, mutta sillä ei elä ja amattina se on yllättävän raskasta ja työlästä puuhaa. Kirjailija onkin vain enemmän harrastus, mahdoton unelma, toive siitä että voisi tulla toimeen tehden jotain mitä todella haluaisi.
Kuitenkin... niin siis ei aavistustakaan siitä mitä minun täytyisi alkaa amatikseni tekemään, en haluaisi jatkuvasti liitää ammatista ja työpaikasta toiseen, mutta en haluaisi jäädä paikallenikaan.
Pahin pelkoni on että lyödän ammatin joka on ihan kohtuu duunia ja sillä tulee toimeen, sitten viikot muuttuvat kuukausiksi, kuut vuosiksi ja vuodet vuosikymmeniksi. Pääsen eläkkeelle työpaikasta jossa aloiti neljäkymmentä vuotta sitten. Minulla on ehkä perhe, ehkä lapsen lapsia.... mutta jos vanhana miehenä katsoisin elämääni taaksepäin nähden itseni päivästä, vuodesta toiseen samassa työpaikassa, tietäen ettei sitä aikaa jonka olen työssäni kuluttanut, sitä ei saa enää takaisin, eikä raha sitä korvaa.
Tässäkö se oli? Minun elämäni? Yksi ainut mahdollisuus, kokea, nähdä, tutustua uusiin asioihin, tuntea elävänsä. Ja se oli siinä. Ei ole enää mahdollisuutta ottaa uusiksi, yhtäkään päivää ei saada enää takaisin. Minulla ei ole kuin tämä yksi elämä olisi kurjaa jos se menee hukaan.
Työ on oikeastaan keksitty tarkoitus ihmisen elämälle, että hänen täytyy olla hyödyksi ja palvella yhteiskuntaa. Ja työssäkäynti, on olevinaan tälläinen kansalaisvelvollisuus ja työttömät ovat joktenkin huonompia ihmisiä, pohjasakkaa, tuillaeläjiä jotka hyötyvät muiden maksamista verorahoista.
Entä kun jään eläkkeelle? En ole enää silloin hyödyksi yhteiskunnalle, vaan jälleen kerran se joutuu maksamaan minulle tukea, eläkettä joka kuitenkin kaunistetaan sanomalla että minä olen ansainnut sen, koska olen tehnyt töitä, suorittanut velvollisuuteni yhteiskunnalle. Näin vain sanotaan, samasta verokassasta ne rahat kuitenkin tulevat.
Ajatus siitä, että kävisin töissä, jotta saisin rahaa, jotta selviäisin seuraavaan päivään. Kävisin töissä jotta saisin ylläpidettyä omaa elämääni niin pitkään kuin elän. Kuluttaisin suuren osan rajallisesta ajastani siihen että painaisin hommia jotta pysyisin hengissä, jonkun muun kuitenkin viedessä osan palkastani veroina.
Kitkuttaisin eteenpäin, käyden töissä, saaden rahaa jolla kykenisin pitämään itsestäni huolen. Tekisin näin kuuteenkymmeneenkolmeen ikävuoteen asti. Olisiko se oikeasti sen arvoista? Päästä vihdoin eläkkeelle kaiken sen työ urakan jälkeen, jota kukaan ei tule kuitenkaan millaan tavalla muistamaan, josta ei saa minkäänlaista mitallia saati arvostusta, ainoastaan eläke josta vielä siitäkin verottaja vie osansa.
Loppuajan max 20 vuotta viettäisin sitten eläkepäiviä, joista viimeiset vuodet laitoksessa, vanhainkodissa, sairaalassa, omaishoidossa, dementoituneena, raihnaana, liikunta kyvyttömänä vanhana ukkona.
Minkä arvoista on aika jonka olen tuhlannut. Mikä on minun palkkani tehdystä työstä.
Mitä enemmän mietin sitä mutkkaammiksi asiat muuttuvat ja sitä vähemmän niissä tuntuu olevan järkeä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo on hyvin tuttua, ja vielä kolmikymmisetkin pohtivat samoja aihioita. Sanoit että haluat kirjailijaksi. No, kirjailijaksi ei synnytä yhdessä yössä, mutta kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Pidätkö muuten kirjoittamisesta, vai haluatko välittää tarinoita? Mikä sua viehtää siinä kirjailijuudessa?
Oletko miettinyt yliopistoa ja kirjallisuuden opiskelemista? Kiinnostaisiko dramaturgian opiskelu, vai kenties toimittajan homma? Ei sulal ole asennevammaa, et vain osaa kääntää sitä mistä nautit, sellaiseksi mitä haluaisit kehittää. Noin käy usein, kun on kuin kala vedesä usealla elämän osa-alueella.
Kyllä se sieltä löytyy.
Haluan välittää tarinoita, ja olen aika hyvä niitä mielessäni kehittelemään.
Olen myös kirjoittanut viimeisen neljän vuoden aikana melko paljon, mutta se vaatii vielä paljon, paljon työtä ja opettelua.
muuten elämän tarkoitus pysyy hukassa ja elämä menee hukkaan... eikä yksin tämä vaan myös tuleva päätyy ikuiseen katastrofiin.
http://www.youtube.com/watch?v=b-g2MkK_MaU&feature=related
Lähdehän joskus vaikka paikalliseen Helluntaiseurakunnan tai Vapaakirkon tilaisuuteen, etsivä löytää... lupaus on.
http://www.netmission.fi/fi/etusivu/?id=2
kuuntele vaikka Mannista:
http://www.saarna.net/puhuja.php?id=veikkomanninen
Juu, kiitos mutta ei kiitos. Uskon jumalaan ja muihin satuolentoihin olen menettänyt jo monia vuosia sitten.
Tää oli vähän pitkä enkä nyt opiskellut sitä ihan kokonaan - selvästi sinussa on kirjailijan ainesta. Sitä, että en lukenut kokonaan ei pidä ottaa negatiivisesti, en nimittäin ole tuota kirjojenlukija tyyppiä. Tervo ilmeisesti elää kirjoittamisella - viimeisen Uutisvuodon sanailusta päätellen hyvätkin tulot. Mutta taide ja urheilu ja kaikki "vapaan kilpailun" hommat on sitten kanssa kilpailtuja - useimmille jää pää vetävän käteen vaimitensenytmenee. Toisaalta tuskin kukaan Suomessa nälkään kuolee joten riskiäkin voi ottaa. Elää sitten sosiaaliturvalla. Kolmas vaihtoehto on normityöt. Suomessa niinkuin muuallakin tosiaan työ on arvo - työtä ei tehdä pelkästään rahan hankkimiseksi. Osittain ehkä tämä on johtanut siihen, että työtä tehdään paljon enemmän kuin pitäisi eli vähemmällä työllä saataisiin paljon enemmän aikaan. Automaation tuomat hyödyt on kompensoitu lisäämällä paperien pyörittelyä, väkisin myymistä, kaiken maailman asioista neuvottelua, opiskelua ja opettamista jne. Kaikille pyritään keksimään työtä ja kaikki pyritään saamaan keksimään itselleen työtä, vaikka se työ olisi sitten vain jonkun toisen häiritsemistä, joka vasta hyvää työtä onkin koska se työllistää sen toisenkin. Jossain vaiheessa tämä sakkaa, mutta nyt mennään tähän suuntaan. Ei tässä mitään järkeä ole mutta näillä mennään. Yhteiskunta ei perustu mihinkään ylevään järjenkäyttöön vaan se mitä tehdään perustuu kunkin yksilön aivoituksiin (pääsääntöisesti päättäjien) ja niiden yhteensovittamiseen siten että kovaäänisimmät saavat pitää päänsä.