kertokaa kokemuksia jotka olette vieneet alle vuoden ikäisen lapsen hoitoon, miten lähti aamut ja päivät siellä sujumaan?
pelkä'än sellaistakin että riittääkö hoitajalla aika syöttää mun lasta saati sitten miten ulkoilut ja päikkärit.
Miten lapsi reagoi ekat päivät?
pelkä'än sellaistakin että riittääkö hoitajalla aika syöttää mun lasta saati sitten miten ulkoilut ja päikkärit.
Miten lapsi reagoi ekat päivät?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Meidän poika oli 9,5kk kun aloitti päiväkodissa. Kotona poika nukkui vielä kahdet päiväunet ja päiväkodissakin sanottiin, että tarvittaessa aamupäiväulkoilun aikana voi rattaisssa nukkua pienet extratirsat, mutta yksillä unilla on menty alusta asti ja hyvin kuulemma toimii. Päiväkodissa on kaksi lasta syöttötuoleissa, joita yksi hoitaja syöttää. Poika syö hyvin ja alusta asti söi samaa ruokaa kuin muut (eli normaalia kouluruokaa, ei siis suolatonta kuten vielä tämän ikäisille suositellaan), mutta saa korvikemaitoa yksi vuotiaaksi. Ainoastaan hernekeittoa ei ole suostunut syömään.
Ulkoilua pelkäsin etukäteen eniten koska lapsi ei vielä kävele. Luulin, että ulkoiluaika on liian pitkä kun poika vain istuu maassa, mutta hoitajat ovat sanoneet, että poika viihtyy hyvin ulkona ja osittain ulkoilee rattaissa istuen ja osittain maassa. Vaatteista päätellen aikamoisia maansiirtotöitä siellä tehdään päivittäin, senverran hiekkaiset/kuraiset on haalarin polvet ja hanskat.
Meillä heti ekana päivänä kun mentiin tutustumaan, poika lähti heti lelujen ja lasten perään eikä olisi edes huomannut jos olisin lähtenyt pois. Meille tietysti kävi niin huonosti, että poika sairastui heti parin viikon päivähoidin jälkeen ja joutui olemaan viikon pois päiväkodista. Sairastelun jälkeen pojan oli viikon verran vähän hankalampaa sopeutua hoitoon eli oli itkeskellyt välillä jne. mutta ihan yhtäkkiä taas sopeutui ja viihtyy siellä tosi hyvin.
Taustaksi täytyy sanoa, että meidän poika on muutenkin tosi reipas ja sosiaalinen. Ollaan ihan vauva-ajasta lähtien liikuttu paljon ihmisten parissa ja tapailtu muita lapsia jne. jonka uskon auttaneen päiväkotiin sopeutumiseen. Hoitajat sanoivat, että mitä nuorempi lapsi, sen paremmin ja helpommin sopeutuu päivähoitoon. Alle vuodenikäiset eivät osaa vastustaa hoitoon menoa ja sopeutuvat rytmiin nopeasti kun taas 3v.on hankalin ikä hoidon aloittamiseen.
ole tuonikäisten paikka vielä päiväkodissa.
Täysin samaa mieltä, kotihoidossa pitää tuon ikäisen vielä olla!
Oletko ajatellut ettei kaikilla ole yksinkertaisesti taloudellisesti varaa pitää lasta kotona vanhempainvapaan jälkeen? Tee omat valintasi, mutta kunnioita myös toisten tekemiä valintoja. Meillä lapset ovat olleet kotona 3-vuotiaiksi, mutta ymmärrän oikein hyvin, että lapsi laitetaan hoitoon paljon aikaisemminkin.
siksi en tehnytkään lapsia ennen kuin oli talous kunnossa. Näin ollen minun ei tarvitse pohtia tällaisia kysymyksiä. Tuonikäisen paikka on kotona!
Hyvin suuri osa meistä ei saavuta lapsentekoiässä sellaista taloudellista tilannetta, jotta voisi jäädä hoitovapaalle kotiin. Olet empatiakyvytön besserwisser.
Aivan, pahaa tekee lukea aloitusta. Poikaparka. :(
aika monella olisi varaa olla edes jonkun aikaa hoitovapaalla.
anna muidenkin elää.
Kaikki ihmiset on erilaisia ja tekee erilaiset ratkaisut lapsia ja muuta elämää koskevissa asioissa.
Meillä on onneksi niin hyvä tilanne, että saadaan hoidettua lapsi vielä jonkin aikaa kotona, vaikka aloitan työt kun hoidetaan miehen kanssa lasta vuorotellen, mutta yhteistä aikaa ei juurikaan jää.
Näimpä, ihmiset on vaan niin itsekkäitä eivätkä huomioi lapsen tarpeita ja se on surullista.
...avautumaan mielipiteestäsi vaikka äidillesi, joka varmaan on myös sinut laittanut hoitoon 3 kuukauden äitiyslomansa jälkeen...
...ja olisi varaa elättää myös kolmen neljän- palstan tahdon olla kotiäiti- äidin lapsetkin.
Rahasta ei ole kiinni, että töihin haluaa jotkut, kuten minä.
Kun kokee että tekemänsä työ, valitsemansa ura on henkisesti antavaa, niin sitä vain haluaa tehdä, ilman minkäänlaista ulkopuolsita (taloudellista) painostusta.
Eli te, jotka haluatte jäädä kotiin mielumin kuin lähteä töihin, kannattaa miettiä ihan tosissaan alan vaihtoa, sillä joskus sinne joudutte kuitenkin palaamaan: koska on olemassa myös sellaisia töitä joiden tekemisestä voi ihan itse kukin nauttia... Miettikää miksi teette töitä? Jos vastaus on rahan takia, niin sääliksi käy; kolmas osa aikuiselämästä tuhlattu tuollaisen asian eteen...
Miksi minä teen töitä? Koska työ haastaa minut henkisesti. Koska voin kokea kehittäväni itseäni ja parantavani muiden ihmisten elämää. Koska rakastan sitä mitä teen työkseni. Rakastanko siksi vähemmän lastani? Ei vaan siksi rakastan lastani enemmän, koska koen elämäni merkityksellisemmaksi ja olen onnellisempi, jolloin on helpompi rakastaa muitakin.
Olen nyt joutunut uhraamaan lapseni vuoksi tarkoitukseni mennä töihin kokopäiväisesti, koska totuus on, että itse haluan lapselleni vain parasta ja siksi olen päätynyt, että lapsi ei joudu vielä ulkopuolisten hoitoon alle vuoden ikäisenä. Mutta minä menen töihin jokatapauksessa heti vanhempainloma kauden jälkeen, koska meillä kyse ei ole rahasta, niin työn ei tarvitse olla kokopäiväistä. Minä saan työstäni sen minkä minä tarvitsen ollakseni onnellinen, vaikka teen sitä vain iltaisin, öisin ja viikonloppuisin.
Kun oma työ on kasvatusalalla, niin ei kotona oman lapsen kanssa suoritetut kukkuluuruu leikit oikein ole riittävää haastetta mitä kasvatuksellisesti kaipaa elämäänsä. Ja kun on kasvatusalalla, niin se merkitsee, että kaipaa elämäänsä kasvatuksellisia haasteita, ei siellä hullukaan rahan takia ole.
besserwisser, mutta empatiakyvytön en. Tunnen suurta empatiaa muun muassa niitä lapsia kohtaan, jotka joutuvat hoitoon aivan liian pieninä.
...sinulla on joppa kokemusta, ei tarvitse vain olla besserwisser tässä asiassa.
Eli traumatisoiduitko ja oletko aivan reppana ihminen, vaikka oletkin joutunut jo kolmikuisena hoitoon?
Vai joudutko myöntämään niin karmivan asian, että et ole joutunut (olet viettänyt lapsuutesi 80 tai 90-luvulla), jolloin myönnät olevasi niiin kovin nuori neuvomaan toisia ihmisiä lastensa hoidossa ja elämänsä päämäärien valinnoissa?
Tähän asti luin tätä viestiketjua sillä mielellä, että kukin tyylillään. Mutta tähän sun viestiin on ihan pakko vastata. Minulla on työ, josta nautin ja josta saan hyvää palkkaa. Mutta silti valitsin mieluummin hoitovapaalla olon, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Joten älä yleistä, että kaikki kotiin jäävät olisivat työtään vieroksuvia ja väärällä alla.
Toisekseen, painotat kovasti tuota, että työskentelet kasvatusalalla. Nimenomaan sen juuri kuvittelisi ohjaavaan toisenlaiseen ratkaisuun kuin lapsen laittaminen päiväkotiin ihan pienenä. Tätä sanomaasi en ymmärrä laisinkaan: "Kun oma työ on kasvatusalalla, niin ei kotona oman lapsen kanssa suoritetut kukkuluuruu leikit oikein ole riittävää haastetta mitä kasvatuksellisesti kaipaa elämäänsä" Eihän voi oikein verrata OMAN lapsen hoitoa siihen mitä työssään tekee. Samalla logiikalla rahoitusalalla toimivan pitäisi jättää kotona taloudelliset asiat hoitamatta, kun eihän niissä haastetta riittävästi ole, pelkkää laskujen maksua ja muuta peruskauraa.
...juuri olikin se viestini perussanoma.
Eli että eipä rytätä niiden äitien äitiyttä, jotka haluvat lähteä töihin. Syyt ovat mitä erinäisemmät töihin haluamisen taustalla, ei vain raha, vaan monet muutkin.
Jos joku haluaa olla työssä, josta ei nauti, niin voi voi, kuten sanoin sääliksi käy, viettää nyt kolmasa osa aikuiselämästään tehden jotain josta ei nauti.
Viestisi tarkoitus jäi epäselväksi: Tulitko siis tosissasi sanomaan, että koska sinulla on työ josta nautit ja silti jäät hoitovapaalle, niin se tarkoittaa, että kaikkien pitää tehdä näin?
Mielenkiinnosta kysyn sinultakin: Kun itse olet lähtenyt hoitoon kolmen kuukauden ikäisenä, niin koetko itsesi hirveän traumatisoituneeksi? Jopa niin traumatisoituneeksi, että et halua tarjota samaa omalle lapsellesi? Minä en saanut traumoja, ensimmäiset muistikuvani lapsuudesta ovat useamman vuoden ikäisenä, mitään käsitystä ole siitä, että hoitoon jääminen ei ollut miellyttävää, kun äiti kolmen kuukauden äitiyslomansa jälkeen hoitoon vei.
"Toisekseen, painotat kovasti tuota, että työskentelet kasvatusalalla. Nimenomaan sen juuri kuvittelisi ohjaavaan toisenlaiseen ratkaisuun kuin lapsen laittaminen päiväkotiin ihan pienenä."
???? Nyt menin ymmälleen, koska lapseni ei ole lähdössä päiväkotiin...
""Kun oma työ on kasvatusalalla, niin ei kotona oman lapsen kanssa suoritetut kukkuluuruu leikit oikein ole riittävää haastetta mitä kasvatuksellisesti kaipaa elämäänsä" Eihän voi oikein verrata OMAN lapsen hoitoa siihen mitä työssään tekee. Samalla logiikalla rahoitusalalla toimivan pitäisi jättää kotona taloudelliset asiat hoitamatta, kun eihän niissä haastetta riittävästi ole, pelkkää laskujen maksua ja muuta peruskauraa."
Eli viestissäni sanoin, että meillä ei leikitä kukkuluuruu leikkejä (siis jätetään laskut hoitamatta, kun ollaan rahoitusalalla....)? Ja missä kohden näin tapahtui?
Lue viesti siis udelleen. Ymmärrä ja vastaa sitten.
Sinä menet töihin, koska sinä haluat mennä töihin. Lapsesi pistät pienenä hoitoon, koska uskot että hän ei vahingoitu siitä liikaa, eikä saa siitä sellaisia traumoja, jotka hän muistaisi. Mitä ajattelet siitä, että kun on kerran lapsen hankkinut, niin voisitko 2-3 vuotta ajatella sitä, mikä on lapsen parhaaksi eli pistää omat halut ja tarpeet tuoksi ajaksi syrjään ja jatkaa vasta sen jälkeen itsesi toteuttamista? Lapsi joutuu väistämättä sopeutumaan vanhempiensa elämänmenoon ja kiireisiin, mutta minusta sitä kannattaisi lykätä muutamalla vuodella eteenpäin, jos se on taloudellisesti mahdollista. Ensin mentäisiin siis enemmän lapsen ehdoilla ja sitten vanhempien. Se ei tietenkään ole lapsen parhaaksi, jos äiti hoitaa lastaan vastentahtoisesti kotona, mutta uskoisin että useimmat pystyvät suhtautumaan asiaan asiallisesti.
"Sinä menet töihin, koska sinä haluat mennä töihin. "
Aivan puhe on varmaan minusta, sillä minä olin se joka halua töihin ja menee siksi töihin, eli se joka ei mene rahan takia töihin.
"Lapsesi pistät pienenä hoitoon, koska uskot että hän ei vahingoitu siitä liikaa, eikä saa siitä sellaisia traumoja, jotka hän muistaisi."
Puhe ei olekaan minusta? Minun lapseni ei ole menossa hoitoon, vaan minä alan tehdä töitä silloin kun mieheni on lapsen kanssa. Eli seuraava kysymys ei varmaan siis ollutkaan minulle, mutta vastaan silti, jos ei haittaa...
"Mitä ajattelet siitä, että kun on kerran lapsen hankkinut, niin voisitko 2-3 vuotta ajatella sitä, mikä on lapsen parhaaksi eli pistää omat halut ja tarpeet tuoksi ajaksi syrjään ja jatkaa vasta sen jälkeen itsesi toteuttamista?"
En näe mitään miksi lapseni tarpeet ja minun tarpeeni olisivat ristiriidassa. Maailmalla puhutaan paljon laajemminkin lapsien hyvinvoinnista, lapsiin panostamisesta ja kaikissa asiantuntija paneeleissa aina päädytään samaan ratkaisuun: naisten hyvinvointiin panostaminen on avain lasten hyvinvointiin.
Ihmisillä on tietyt tarpeet, niistä on tehty jopa kuvaava tarvehierarkia, joka lienee kaikille tuttu. Kyse on siis siitä, että ihminen kokee tavoitteita ja kun tavoitteet saavutetaan ihminen saavuttaa hyvinvoinnin ja samalla tarpeet nousevat uudelle tasolle. Eli toimintaa motivoi tavoitteet ja tavoitteiden savuttaminen palkitsee. Kun kaikki tavoitteet on saavutettu, elämä on ohi, ollaan valmiita kuolemaan, enää mikään ei aja eteenpäin (vertaa masennus). Jotkut ihmiset pystyvät esimerkiksi luovuuden tarpeisiinsa saamaan tyydytyksen siitä, että he ovat kotona, joten mitään omista tarpeista luopumista ei tarvita, vaan sen tietyn määrän luovuutta voi käyttää vaikka kotona leipomiseen. Minä en sellaiseen kykene, teen luovaa työtä, minulla on kova tarve ja tavoitteet itseni luovan kehittämisen puolella, minulla on kotona lapsi joka vaatii tiukkoja rutiineja, en pysty kotona tyydyttämään tarvettani itseni toteuttamisesta. Voinko siis deletoida elämästäni tarpeen luovuudelle ja itseni toteuttamiselle, koska lapseni tarpeet vaativat niin? Voisin, mutten tahdo, sillä haluan, että lapsellani on mahdollisimman hyvinvoiva äiti, jolloin hän itsekin on mahdollisimman hyvinvoiva. Omien tarpeiden dissaaminen ei ole järkevää missään mielessä, vaan tavoitteet on ihmisen moottori se joka motivoi, se minkä takia noustaan aamuisin vuoteesta (jälleen vertaa masennukseen). Mä en yksinkertaisesti pysty toteuttamaan itsenäni kotiäitinä, kuten minulla on tarve. Puhe on vain parista vuodesta, mutta sama aika on koko lapsuus lapselleni ja sillä on merkitystä onko lapsellani lapsuus, jossa äiti ei keksinyt syytä nousta sängystä koko päivänä, kun oma elämä tylsistytti... En ole taipuvainen masennukseen (tai mistäpä tiedän, kun en ole koskaan kokeillut) ja arkihommat pyöritän, vaikken niitä intohimoisesti himoitsekaan. Ja se arjen pyöritys on nyt jo nähty. Minulla on vauva se motivoi, mutta se jo on, ei siinä enää paljon tavoiteita ole, tämän terveen lapsen normaali kasvatus ei ole haastavaa, sihen en tarvitse luovuutta, en pääse kehittämään itseäni.
"Se ei tietenkään ole lapsen parhaaksi, jos äiti hoitaa lastaan vastentahtoisesti kotona, mutta uskoisin että useimmat pystyvät suhtautumaan asiaan asiallisesti. "
Eli tarkoitat kompromissia? Vaihtoehtona on siis joko täysin masentunut äiti, tai sitten hyvinvoiva ja onnellinen, mutta sinä suosittelisit siitä kultaista keskitietä, asiallista (ei-masentunutta) suhtautumista siihen, että ei voi olla hyvinvoiva? Miksi, kun voit olla myös täydellisen hyvinvoiva? Ehkä siksi, että ei halua laittaa lastaan hoitoon? En minäkään halua...
höpinää sulla..
Mullla sama tilanne. Töihin ei taloudellisista syistä olisi välttämättä pakko mennä ainakaan kahteen vuoteen, mutta koen saavani töistä ja uran luomisesta sen verran mielekästä sisältöä elämääni, että todellakin aion palata töihin niillä nurkilla, kun äitiysloma loppuu. Olen tiennyt sen siitä lähtien kun raskaaksi tulen, että en todellakaan halua vuosikaupalla olla kotona. Ystäväpiirissäni on kahta koulukuntaa; niitä jotka laittavat (taloudellisistakin syistä) lapsen pienenä hoitoon ja niitä, joita ei omien sanojen mukaan töihin paluu kiinnostaisi ollenkaan, jos vaihtoehtona on kotiäitiys.. Meitä on niin moneksi.
Onneksemme mies kuitenkin tekee vuorotöitä, jonka ansiosta lapsen hoitopäivät tulevat olemaan usein melko lyhyitä (klo.7-14, klo.13-16 ja klo.7-13). Miehelläni on myös työkierron päätteeksi kuuden päivän pitkä vapaa, josta ensimmäisen päivän lepää rytmejä tasaten ja seuraavat viisi päivää voi olla lapsen kanssa kotona. Samoin voisi olla kotona välivapaa päivät yöövuoroa edeltävää välivapaata lukuunottamatta. Ja minullahan olisi viikonloput aina vapaat.
taas on ihan käsittämätöntä, että TYÖ antaa sinulle "sen verran mielekästä sisältöä elämääsi" , mutta OMA lapsesi ei.
Mäkin odotan töihin paluuta, mutta koen tärkeämpänä hoitaa ensin lapseni, jotka olen itse tähän maailmaan halunnut.
Minä kyllä rakastan omaa lastani enemmän kuin työtäni, vaikka pidän myös työstäni, enkä näin isossa asiassa laittaisi omia tarpeitani lapsen tarpeiden edelle.
AP:lle voin sanoa, että olen ollut pienten puolella päiväkodissa töissä ja se on yksi iso syy miksi en omia lapsiani ikinä laittaisi niin pienenä päiväkotiin. Ei siellä vaan kukaan ehdi keskittyä lapseesi niin kuin tuon ikäisen vielä huomiota pitäisi saada.
Jos on pakko laittaa hoitoon, niin mieluummin sitten perhepäivähoitoon.