ihmiset tuntuvat rakastavan riitelemistä, eivätkä riidan aikana pysty yhtään kontrolloimaan sanomisiaan, lyödään toista verbaalisesti mitä ilkeimmin ja julmimmin sanoin... useinhan tämä vastaanottaja on oma kumppani, se jota muka rakastetaan. Kuvaan kuuluu ettei myöskään myönnetä mitään, ei olla koskaan väärässä eikä riidan aiheuttajia. Ollaan täysin ylimielisiä ajatukselle, että kenties molemmissa on omat vikansa.
Surullista, kuinka jotkut
Suurin yllätys
10921
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
onkohan tuollainen käytös jotain tositv:stä opittua? tai facebookista. tai ainakin niiden myötä hyväksytyksi tullutta. vähän samaan tapaan kuin että kaverista voi käyttää mitä loukkaavimpia nimityksiä.
kuulostaa toi sun kuvaama kyllä narsistiselta persoonallisuushäiriöltä myös.
sellaisenkin ilmiön olen huomannut, että melkein mitä tahansa "saa" tehdä, jos kuittaa tekemisensä läpäksi. eli jos ei etukäteen osaa harkita, mitä sanoo tai tekee, ni korjaa sit tilanteen toteamalla sen olleen läppää.
ehkä tollasesta kohtelusta pitäis selkeästi kieltäytyä?
Tämä nykymaailma on tosiaan täynnä tositv. tä. Ohjelmia, joissa etsitään heikoin lenkki, mässäillään epäonnistumisilla ja saitteja, joissa jaetaan ystäviin ja vihamiehiin. Kuvailemasi käytös kuulostaa narsistilta. Eivät kykene myötämään epäonnistumista, on kateellinen tai ylimielinen, empatian puute ja muiden hyväksikäyttö. Olen tuntenut yhden tämän kaltaisen. Itsenikin olisi hyvä vapautua ystävävästä. joka kuluttaa henkisesti loppuun.
No nytpä löytyi kolahtava viesti. Lähes kaikilla varmaan omakohtaista kokemusta vastaavasta.
Vaikka olisi saanut huonot lähtökohdat ja oppinut ns. pahoille tavoille, niin poisoppiminen on mahdollista vaikkei helppoa. Jos oma motivaatio riittää yrittämään (tietoinen itsetarkkailu) ja ymmärtää myös miksi jostain tavasta on hyvä päästä eroon ja oppia kehittävämpiä puolia tilalle voi omalta osaltaan vähentää turhaa riitelyä. Omakohtaista kokemusta on puolin ja toisin.
Oman kumppanin osalta tiettyjä asioita ei voi sietää. Henkinen väkivalta, kypsymätön itsepäisyys ja kykenemättömyys anteeksipyyntöön ja empatiaan ovat mm. asioita joita en kumppanissani siedä. Ei sellaisen ihmisen lähellä voi olla, joka satuttaa toista. Jonkin aikaa sitä voi jaksaa, mutta kun itse on luhistunut tarpeeksi syvälle niin stoppi tulee kyllä vastaan sietorajassa ennemmin tai myöhemmin.
Ja tosiaan, miksi haluaisi olla sellaisen ihmisen vierellä, joka ei välitä tarpeeksi yrittääkseen hillitä itseään ja selvittämään asioita puhumalla?
tuollainen riitapukari-tyttöystävä:(
Luin jutun naisnarsistista ja taitaa olla niin, että pahin pelkoni on totta ja tyttikseni on narsisti.Ei kai kukaan muu voi nauttia riitelemisestä ja toisen syyllistämisestä kiistoihin.
Tyttikseni tuntuu suuresti nauttivan sovinnonhetkistä, tottahan sopiminen ihanaa on.Hän osaa taitavasti luovia riitoja hänelle sopiviin hetkiin, kuten juuri ennen viikonloppua, jolloin hän haluaa bilettää omien kavereiden kanssa.Hän tekee sen niin taitavasti, että itsekkin uskon saaneeni hänet minuun suuttuneena lähtemään.Sitten hän tulee kotiin ja saa mut käyttäytymään anteeksipyytävästi.Tiedostan sen, mutta menen kertatoisensa jälkeen samaan lankaan.
Tosi väsyttävää henkisesti.
Rakas, olen pahoillani siitä riidasta. Ei tämä ole mitään pilkantekoa-kadun sitä aivan aidosti. Ja me kun olimme aina niin ylpeitä siitä, että pystyimme tulemaan juttuun ilman ajoittaisia riitoja, joita muut pariskunnat väittivät niin välttämättömiksi ja puhdistaviksi. Inhosin sitä jo eilisiltana. Inhosin sitä, että olin vihainen ja pelkäsin sinun vihaasi. Mutta minkäs teet, ei sitä enää sanomattomaksikaan saa. Sanoit kerran toisensa jälkeen, että olen sinulle perusteellisen anteeksipyynnön velkaa, kun en seissyt "rinta rinnan" kanssasi P:tä vastaan, kun epäilin tervejärkisyyttäsi enkä luottanut päättelykykyysi ja siihen, että olit tieteellisesti paneutunut P:n sairauteen.
Minä luulin P:tä naurettavaksi ja harmittomaksi sekopääksi. Pahimillaan luulin häntä jopa sinun omaksi keksinnöksesi. En olisi ikinä osannut arvata, että hän heittäytyy niin väkivaltaiseksi. Olin täysin väärässä ja olen pahoillani, hyvin pahoillani.
Se, mitä yritin eilen illalla sanoa, oli tämä: Sinun oikeassaolemisesi ei ole ollenkaan yksinkertainen asia. En oikein millään pääse eroon ajatuksesta, että lopputulos olisi saattanut olla vähemmän kauhistuttava, jos olisit käyttäytynyt toisin. Mutta sen ulkopuolella ei ole epäilystäkään, etteikö koko tämä kokemus ole käynyt meille kovin kalliiksi, olitpa sinä miten tahansa oikeassa. Rinta rinnan? Sinä ryhdyit siihen yksinäsi. Heti alusta pitäen, kävit kaiken aikaa vain suoraviivasemmaksi ja kiihkeämmäksi. Et halunnut puhua kanssani mistään muusta. P:n jupakan paisuessa vaivuit jatkuvasti syvemälle itseesi ja koko ajan kauemmaksi minusta. Olit maaninen, riivattu ja hyvin yksinäinen. Sinulla oli suuri tehtävä, tapaus tutkittavana.Teit tutkimustyötä, rakensit loogisia päättelyketjuja ja onnistuitkin selvittämään monta asiaa, mutta siinä ohessa unohdit kokonaan ottaa minut mukaan, unohdit taitosi uskoutua.
NÄytit kantavan kiihtymyksesi uuteenkiin tilanteeseen ja juoksen pakoon ahdistustasi kädet korvilla, vaikka sinun olisi pitänyt kohdistaa itseesi ne rationaalisen erittelyn kyvyt, joilla aina olet ylpeillyt.
Hyväksyn sen tosiasian, että P on hullu tavalla, jota en ikinä olisi osannut arvata. Käsitän siitä huolimatta, miten hän on saattanut saada sen vaikutelman, että sinä yllytit häntä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien näit hänet vastustajanasi ja ryhdyit kukistamaan häntä, ja siitä sinä maksoit kalliin hinnan- tai me maksoimme. Muistatko kun ehdotin sinulle jo alkuvaiheessa- silloin kun lähdit raivopäissäsi ulos- että pyytäisimme hänet sisään ja puhuisimme hänen kanssaan? Sinä vain tuijotit minua epäuskoisen näköisenä, mutta olen aivan varma, ettei P vielä silloin tiennyt jonakin päivänä toivovansa sinun kuolemaasi.
Sinä kuljit omaa tietäsi ja kielsit häneltä kaiken, mikä taas päästi hänen mielikuvituksensa ja viime kädessä vihansa valloilleen. Kysyit eilen illalla olinko ollenkaan tajunnut, että olit pelastanut henkeni. Ja sanan välittömässä merkityksessä sinä tietysti oletkin. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Olit urhea ja neuvokas. Mutta minusta ei suinkaan ollut väistämätöntä, että P tulisi tappamaan tai uhkailemaan. Miten väärässä ja oikeassa olinkaan! Sinä pelastit henkeni, mutta mahdollisesti sinä olit sen alun perin vaarantanutkin- yllyttämällä P tulemaan meille, ylireagoimalla kaikkeen mahdolliseen ja ennakoimalla hän kaikki liikkeensä aivain kuin olisit ollut työntämässä häntä eteenpäin.
Elämäämme tunkeitui tuntematon ihminen ja siinä samassa sinä muutuit tuntemattomaksi ihmiseksi minulle. Otit selville, että häntä vaivaisi oireyhtymä, ja arvelit ehkä hänen heittäytyvän väkivaltaiseksi. Olit oikeassa, toimit päättäväisesti ja olet syystäkin siitä ylpeä. Mutta entä kaikki muu? miksi se tapahtui, miten se muutti sinua, miten toisin kaikki olisikaan voinut käydä, mitä se teki meille- sen kanssa me joudumme nyt elämään ja sitä meidän on pakko ajatella.
Luulen, että meidän pitää olla jonkin aikaan erillä toisistamme, tai ainankin minun pitää. En tiedä, mihin tämä vielä meidät johtaa, olemme olleet niin onnellisia yhdessä. Olemme rakastaneet toisiamme intohimoisesti ja uskollisesti. MInä kuvittelin aina, että meidän rakkautemme oli juuri sellaista, joka jatkuisi ikuisesti. Ja saattaa se jatkuakin. Mutta juuri nyt en tiedä.
vielä kauemmas toisistamme. Muutama vuosi sitten olisin saattanut suhtautua tuollaisiin mietteisiin vakavastakin, epäillä siihen kätkeytyvän jotain viisautta, jotain herkkää ja hienopiirteistä, joka minulta olisi öykkäröidessäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Olisin saattanut ottaa moitteet ja ojennukset tunteiden kouluun liittyvänä velvollisuutena.
Mutta vuodet paaduttavat meidät siksi mitä olemme, ja nyt tuo selostus tuntui minusta yksinkertaisesti kohtuuttomalta. En pitänyt sen loukkaantuneesta, omahyväisestä sävystä, tahmaisesta emotionaalisesta logiikasta ja kaikkitietävydestä, joka kätkeytyi äärimmäisen valikoivan muistin taakse. Oliko hän unohtanut että se hullu oli oikeasti yrittänyt tappaa?
Mitä omista tunteistaan toiselle puhuminen muka sen rinnalla merkitsi? ja kuka ei siinä tilanteessa olisi riivattu, suoraviivainen? Mielisairas ihminen oli yrittänyt kaiken keinoin liimata itseään minuun.
En minä ollut pyytänyt jäädä yksin. Kukaan ei vain suostunut kuuntelemaan minua. Sinä ja poliisi olivat ajaneet minut eristyksiin. Olen sanonut tämän jo aikaisemmin, että se johtanut mihinkään, vaikka seisoisimme rinta rinnan nyt, emme silti kykene aloittamaan keskustelua erimielisyyksistämme. Juttelemme niitä näitä, niitä näitä loputtomiin, eikä mikään selkeytä.
arkisen luontevia, koska tiesimme, että hiukankin vähempi- vaikkapa viileä kohteliaisuus -olisi paljastanut koko näytelmän. Ennen niin luonnolliselta tuntuneet asiat kuten rakastelu ja pitkät keskustelut ja hiljainen toistensa seurassa oleminen tuntuivat nyt kömpelöiltä ja keinotekoisilta. Kun katselin hänen hiustensaharjaamista tai sitä, miten hän nosti kirjan lattialta, muistin hänen kauneutensa kuin jonkin ulkoa opitun tosiasian koulukirjasta. Kun puhuin hänelle, oma ääneni soi kallossani tylsänä ja latteana, eikä vain jokainen lause jonka suustani päästin, vaan jokainen sananikin oli valetta. Mykkä suuttumus ja tasainen kerros itseinhoa olivat ainesosaseni ja lippuni värit.
Kun katseemme kohtasivat, oli kuin huonommat minämme olisivat haamuina pidelleet käsiä kasvojemme edessä estääkseen ymmärtämisen mahdollisuudenkin. Mutta katseemme harvoin kohtasivat, ja silloinkin kun kohtasivat sitä ei kestänyt kuin sekunnin pari, sitten ne taas hermostuneesti pälyilivät muualle.
Entiset rakastavat minämme eivät missään nimessä olisi ymmärtäneet meitä ja olisivat pitäneet tätä anteeksiantamattomana.
Sanotaan, että erikoinen muuttuu hyvin äkkiä tavanomaiseksi. Olemme hyvin sopeutumishaluisia olentoja. Se minkä osaamme ennakoida joutuu väkisinkin taka-alalle, jotta voisimme pitää huomiokykymme valppaana sattumanvaraisen ja odottamattoman varalta.
P:ltä tuli edelleen kolme, neljä kirjettä viikossa. Hän valitsi aineensa milloin mistäkin. Opin selaamaan kirjeitä sujuvasti, viivähdin vain syytöksissä ja muissa mielenosoituksissa, koska halusin pitää silmällä uusisiko hän uhkauksensa. Suuttumus oli toki jatkuvasti tallella. "Häivy sitten kokonaan" huusin hänen loittovanalle selälleen. "lakkaa norkoilemasta täällä ja häiritsemästä minua typerillä kirjeilläsi". Varsinainen viestini oli kuitenkin tämä: tule takaisin ja puhu minulle.
Tule kohtaamaan yrityksesi toivottumuus silmästä silmään ja lausumaan uhkauksesi peittelemättä. Se mitä hänelle huusin ei luonnollisestikaan millään tavalla vaikuttanut hänen seuraaviin kirjeisinsä sävyyn. Hänen horjumaton solipsisminsa alkoi tuntua entistä vastenmielisemmältä. Logiikka, joka saattoi yhdellä pyyhkäisyllä heittää P:n epätoivosta vihaan oli luonteeltaan hyvin henkilökohtaista ja arvaamatonta. P alkoi kehua estottomasti että hän kyllä saa ihmisiä toimimaan puolestaan- senhän jo tiedätkin?
Keskiviikko oli C:n syntymäpäivä. Kun ojensin hänelle onnittelukortin, hän suuteli minua suoraan suulle. Päätettyään, että minä olin vinksahtanut, ja kerrottuaan että meidän täytyisi erota, hän vaikutti hilpeältä ja ylitsevuotavan ystävälliseltä. Se vain vahvisti sen, mihin tulokseen olin jo muutenkin tullut: hän ei ollut sen paremmin tutkinut mitään kuin ajatellutkaan asiaa. C kuvitteli voivansa suunnistaa tunteittensa varassa totuuteen, vaikka olisi tarvittu informaatiota, kaukonäköisyyttä ja huolellista harkintaa.
Tajusin, miten kaipasin entistä yhteiseloamme, ja ihmettelin miten sellainen rakkaus ja ilo ja yhdessäolon vaivattomuus ylimalkaan olisi saavutettavissa.
Uskonnollisesti sävyttynyt homoeroottinen obsessio: de Clerambaultin oireyhtymän kliininen esimerkkitapaus.
De Clerambaultin oireyhtymän puhdas (primaari) ilmentymä miehessä, jonka harhaluuloissa on keskeisessä asemassa uskonnollinen vakaumus (voi esimerkiksi väittää, että hänelle on luvatta puolivaltakuntaa, mainetta ja kunniaa..) Potilan on myös jossain määrin vaarallinen itselleen ja ympäristölleen.
De Clerambault määritteli yksityiskohtaisesti taudinkuvan, joka nykyisin kantaa hänen nimeään, oireyhtymän jota hän itse nimitti käsitteellä puhdas eromania erotukseksi aiemmin tunnetuista eroottis-paranoidesta tiloista.
Potilaalla eli "subjektilla" , joka tavallisesti on nainen, on hyvin voimakkaita harhaluuloja jonkun- yleensä yhteiskunnallisesti arvostetun-miehen eli "objetin" ihailun ja rakkauden kohteena olemisesta. Se seikka, että kohde on jo naimisissa tms. ei useinkaan merkitse potilaalle mitään.
Kohteen vastaväitteet ja välinpitämätön tai suorastaan vihamielinen käytös subjetia kohtaan koetaan outoina ja ristiriitaisina, mutta ne eivät kykene horjuttamaan subjektin vakaumusta siitä, että objekti "todellisuudessa" kuitenkin rakastaa häntä ja harhaluuloja siitä, että subjektin ja objektin suhde on yleisesti tunnettu ja tunnustettu (meillä on suhde puheet jne.) Yksi merkille pantava seikka on myös se, että potilas on täysin vakuuttunut, että aloitteentekijä on ollut nimenomaan tämä henkilö eikä potilas itse (hän katsoi minua merkillisesti).
Harhaluulot alkavat äkillisesti, niiden kohde säilyy muuttumattomana, potilaalla on selitys kohteen ristiriitaiseen käyttäytymiseen, oireyhtymä muuttuu krooniseksi.
Ne, joihin tuollaiset potilaat kohdistavat ei-toivotun ihailunsa, tilanne on traaginen ainakin sikäli, että he joutuvat jatkuvasti häirityksi ja kiusallisiin tilanteisiin. Heidän lähimmät ihmissuhteet saattavat niin ikään kärsiä.
Vaikka monilla miespotilailla esiintyykin naispuolisiin objekteihin kohdistuvia yksityiskohtaisia ja pitkälle meneviä seksuaalisia kaavailuja, on myös sekä mies-että naispotilailla, joiden käsitykset siitä, mitä he loppujen lopuksi rakkautensa kohteilta haluavat, ovat itsesuojelusyistä hyvin epämääräisiä.
Taudin etenemisen ja ja potilaan tulevaisuuden näköalojen suhteen useimmat näyttävät olevan taipuvaisia pessimismiin. Oireyhtymään sairastuneiden uhrit saattavat joutua kärsimään häirinnästä, stressistä, fyysisestä ja seksuaalisesta ahdistelusta, toisinaan jopa kohtaavat väkivaltaisen kuoleman.
Harhaluulojen vaivaamat potilaat eivät yleensä itse hakeudu hoitoon, koska eivät pidä itseään sairaina. Myös heidän ystävänsä ja sukulaisensa saattavat olla vastahakoisia näkemään heitä sairaina, koska "rakkauden sairaallolliset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppoa hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmista kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen".
Sellainen on P:n taudinkuva, P joutui pakkohoitoon C ja "tuntematon" päättyivät uudestaan yhteen.
miinuksia antaa, kun tunnistavat itsensä tuosta..
niin totta ja säälittävää