Ensiksi pahoittelen kirjoitusvirheitä. Enkä jaksa miettiä kappalejakoja sen tarkemmin joten teksti on varmasti melko sekavaa. Tuskin kukaan vaivautuu edes lukemaan.
En tiedä onko tänne kirjoittamisessa mitään järkeä. Pakko kuitenkin avautua jollekin. Perheenjäsenilleni ei pysty puhumaan. Lisäksi vihaan heitä (ehkä viha kuulostaa liioitellulta, mutta yleensä tunnen oikeasti niin). Kavereita ei enää ole, kunnollisia ainakaan, ketkä pitäisivät seurastani. Kesällä oli kausi jolloin elämällä tuntui olevan jotain merkitystä. Pystyin olemaan ihmisten kanssa. Tosin menetin (jälleen) hyvän ystäväni ilman mitään syytä. Kai vika oli minussa. Kuten aina. Koulun alettua kaikki alkoi mennä taas pahasti alamäkeen. Jäin yksin. Mitä pelkäsinkin. Enää ei ole ketään, kelle puhua. Vietän päiväni kotona koneen ääressä ja syöden. Koulussa en jaksaisi käydä (mahdollisen) sosiaalisen fobiani vuoksi, mutta lintsaaminen ei tule kuuloonkaan, sillä äitini rankaisee minua siitä. Olen todella harvoin kipeä, joten se ei kelpaa syyksi olla menemättä kouluun. Ja olen huono valehtelemaan. Koulussa olo ahdistaa mielettömästi. Kaikki katsovat vinoon ja kuvittelen heidän ajattelevan, että olen ruma paska ja minun pitäisi tappaa itseni. Niin olen itselleni luvannutkin. Useamman vuoden ajan. Silti olen vielä täällä.
Olen ruma. Minulla on rumat kasvonpiirteet sekä hampaat. Olen lihavempi kuin mitä tahtoisin, mutta se ei ole syy huonoon itsetuntooni. Ihmettelen, miksen lapsena tajunnut kuinka RUMA oikeasti olen. Sitten se iski päin kasvoja. VIHAAN itseäni. Olen jatkuvasti hermostunut ja ahdistunut ihmisten läsnäollessa ja mokailen. Siksi tahdon olla vain yksin. Usein koulussa haluan tappaa kaikki. Vihaan heitä. Luulevat itsestään liikoja. Ovat tyhmiä. Epäkypsiä. Tunnen olevani heitä kypsempi. Ja jollain tasolla fiksumpi.
Olen huono ihminen. Minusta välittävät vain vanhempani ja muutama muu sukulainen. Välitän heistä, mutta pidän ystäviä tärkeimpinä. Niitä minulla ei siis ole. Tiedän, että uusia ystäviä voi aina hankkia, mutten tunne kykeneväni siihen enää. Olen niin loppu. Joka päivä koulussa vannon itselleni tappavani itseni tänään. Kotona on parempi olo, mutta aina kodin ulkopuolella ahdistun ja alan miettimään itsemurhaa. Kuulostaapa vitun typerältä.
En näe mitään tulevaisuutta. Kaikki päivät ovat samaa paskaa. Kenellekään ammattiauttajalle en uskalla puhua, sillä tunnen itseni niin typeräksi, enkä pysty avautumaan kellekään (varsinkaan tuntemattomalle) kasvotusten. Olen käynyt useamman kerran psykologilla pari vuotta sitten perheongelmien vuoksi ja se tuntui todella ahdistavalta. Joskus haluan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hakea apua. Mutta en haluaisi vaivata ketään ongelmillani, jotka ovat joihinkin verrattuna mitättömiä. Olisi parempi vain kuolla pois.
Joskus olen iloinen. Joskus ajattelen, että on toivoa.
Tulevaisuus pelottaa. Pelkään ihmisiä. Samalla pelkään kuolemaa ja tiedän, etten olisi valmis siihen. Mutta en tiedä mitä tehdä. Olen jumittunut paikalleni.
Ja olen vasta 15. Tiedän, että tämä kuulostaa perus teiniangstipaskalta. Ehkä se onkin sitä. Minulla ei ole diagnosoitu masennusta eikä mitään, koska lääkäriin en uskalla mennä. En edes usko olevani masentunut. En tiedä mikä minua vaivaa. Ehkei mikään. Ehkä olenkin aivan terve. Vain poikkeuksellisen laiska ja saamaton. Tyhmä. Nolo. Ärsyttävä. Läski. RUMA. Turha ihminen.
Taas on viikonloppu, jotka nykyään vietän aina kotona. Maanantaina saan taas kuulla kuinka hauskaa muilla on ollut bileissä tai pelkästään kavereiden tai poika/tyttöystävän kanssa. Olen vain hiljaa ja toivon, että minullakin olisi elämä. Olen itse pilannut kaiken.
Anteeksi tästä täysin turhasta viestistä. Mutta sainpa edes jonnekin avautua.
En tiedä onko tänne kirjoittamisessa mitään järkeä. Pakko kuitenkin avautua jollekin. Perheenjäsenilleni ei pysty puhumaan. Lisäksi vihaan heitä (ehkä viha kuulostaa liioitellulta, mutta yleensä tunnen oikeasti niin). Kavereita ei enää ole, kunnollisia ainakaan, ketkä pitäisivät seurastani. Kesällä oli kausi jolloin elämällä tuntui olevan jotain merkitystä. Pystyin olemaan ihmisten kanssa. Tosin menetin (jälleen) hyvän ystäväni ilman mitään syytä. Kai vika oli minussa. Kuten aina. Koulun alettua kaikki alkoi mennä taas pahasti alamäkeen. Jäin yksin. Mitä pelkäsinkin. Enää ei ole ketään, kelle puhua. Vietän päiväni kotona koneen ääressä ja syöden. Koulussa en jaksaisi käydä (mahdollisen) sosiaalisen fobiani vuoksi, mutta lintsaaminen ei tule kuuloonkaan, sillä äitini rankaisee minua siitä. Olen todella harvoin kipeä, joten se ei kelpaa syyksi olla menemättä kouluun. Ja olen huono valehtelemaan. Koulussa olo ahdistaa mielettömästi. Kaikki katsovat vinoon ja kuvittelen heidän ajattelevan, että olen ruma paska ja minun pitäisi tappaa itseni. Niin olen itselleni luvannutkin. Useamman vuoden ajan. Silti olen vielä täällä.
Olen ruma. Minulla on rumat kasvonpiirteet sekä hampaat. Olen lihavempi kuin mitä tahtoisin, mutta se ei ole syy huonoon itsetuntooni. Ihmettelen, miksen lapsena tajunnut kuinka RUMA oikeasti olen. Sitten se iski päin kasvoja. VIHAAN itseäni. Olen jatkuvasti hermostunut ja ahdistunut ihmisten läsnäollessa ja mokailen. Siksi tahdon olla vain yksin. Usein koulussa haluan tappaa kaikki. Vihaan heitä. Luulevat itsestään liikoja. Ovat tyhmiä. Epäkypsiä. Tunnen olevani heitä kypsempi. Ja jollain tasolla fiksumpi.
Olen huono ihminen. Minusta välittävät vain vanhempani ja muutama muu sukulainen. Välitän heistä, mutta pidän ystäviä tärkeimpinä. Niitä minulla ei siis ole. Tiedän, että uusia ystäviä voi aina hankkia, mutten tunne kykeneväni siihen enää. Olen niin loppu. Joka päivä koulussa vannon itselleni tappavani itseni tänään. Kotona on parempi olo, mutta aina kodin ulkopuolella ahdistun ja alan miettimään itsemurhaa. Kuulostaapa vitun typerältä.
En näe mitään tulevaisuutta. Kaikki päivät ovat samaa paskaa. Kenellekään ammattiauttajalle en uskalla puhua, sillä tunnen itseni niin typeräksi, enkä pysty avautumaan kellekään (varsinkaan tuntemattomalle) kasvotusten. Olen käynyt useamman kerran psykologilla pari vuotta sitten perheongelmien vuoksi ja se tuntui todella ahdistavalta. Joskus haluan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hakea apua. Mutta en haluaisi vaivata ketään ongelmillani, jotka ovat joihinkin verrattuna mitättömiä. Olisi parempi vain kuolla pois.
Joskus olen iloinen. Joskus ajattelen, että on toivoa.
Tulevaisuus pelottaa. Pelkään ihmisiä. Samalla pelkään kuolemaa ja tiedän, etten olisi valmis siihen. Mutta en tiedä mitä tehdä. Olen jumittunut paikalleni.
Ja olen vasta 15. Tiedän, että tämä kuulostaa perus teiniangstipaskalta. Ehkä se onkin sitä. Minulla ei ole diagnosoitu masennusta eikä mitään, koska lääkäriin en uskalla mennä. En edes usko olevani masentunut. En tiedä mikä minua vaivaa. Ehkei mikään. Ehkä olenkin aivan terve. Vain poikkeuksellisen laiska ja saamaton. Tyhmä. Nolo. Ärsyttävä. Läski. RUMA. Turha ihminen.
Taas on viikonloppu, jotka nykyään vietän aina kotona. Maanantaina saan taas kuulla kuinka hauskaa muilla on ollut bileissä tai pelkästään kavereiden tai poika/tyttöystävän kanssa. Olen vain hiljaa ja toivon, että minullakin olisi elämä. Olen itse pilannut kaiken.
Anteeksi tästä täysin turhasta viestistä. Mutta sainpa edes jonnekin avautua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miks et sä arvosta itteäs? Miks sä muka oisit muita huonompi? Mieti millasta energiaa sä levität ympärilles?
Tälläsii kysymyksii kannattaa kirjottaa paperille, ja vastata niihin todella perusteellisesti. Se puhdistaa sun ajatuksia, ja saa sut ajattelemaan selkeemmin että miten sä voisit parantaa omaa tilaas ja oman elämäs ongelmia. Pikkuhiljaa alat ite parantaa omaa mielensisästä olotilaa.
Ite koen tätä itsensä parantamista just nytten. Kesällä päätin et nyt loppu mun säälittävyys, en enää takerru läheisiin ihmisiin(poikaystävä, äiti) ja hankin paljon sosiaalisia kontakteja. Mulle on aina ollu vaikeeta olla sosiaalisessa tilanteessa ja kavereiden hankkiminen on mullekkin vielä aika mahotonta :D Mut oma oloni ja itsetuntoni on parantunut pikkuhiljaa. Ei tää mikään muutaman viikon juttu ole, mä veikkaan että mulla menee ainakin vuos tähän parantumiseen.
Ja jos et tajunnu tätä, ni MIETI sitä. Mä itekkin vaan keksin keinot miten saan oman olon paremmmaks. Mikään ei muutu hetkessä.
Pyri jättämään järki ja mene puhumaan jollekin. Varsinkin ammattilaiselle on helppo puhua, koska heillä on vaitiolovelvollisuus. Jos ensimmäisen kerran jälkeen tuntuu, että se ei ole sun juttu niin voit aina jättää menemättä toisen kerran, et häviä mitään.
Kiitti vastauksista :)
En arvosta itteeni sen takia, koska kaikki tuntuvat mollaavan minua kokoajan, esim. oma äiti huomauttelee painostani (on itse minua laihempi) ja koulussa kuulen jatkuvasti kaikkea negatiivista. Koko yläasteen olen pärjännyt paljon huonommin koulussa. Ei ole mitään motivaatiota opiskella, kun kaikki syrjivät ja välttelevät siellä. Yritän olla sosiaalisempi, mutta jos saan suuni auki kaikki katsovat minua kuin idioottia ja sulkeudun taas. Olisi uskomatonta jos voisin olla sosiaalinen ja itsevarma. Tuntuu, etten ole hyvä missään. En ole pitkään aikaan kuullut äidiltä, kaverilta tai liikunnanopettajalta mitään kannustavaa tai myönteistä. Kaikki mitä he sanovat on moittimista. Ahdistaa mitä he ajattelevat minusta. Tunnen osaavani lukea heidän ajatuksiaan, kun he miettivät kuinka tyhmä, vastenmielinen tai säälittävä olen. Kaikilla muilla on elämä. Kaikki ovat hyviä jossain. Kaikilla on joku, joka heistä tykkää. Kaikki ovat omanlaisiaan, erityisiä. Kaikki paitsi minä. En tule koskaan arvostamaan itseäni. Olen jatkuvassa noidankehässä, joka tuntuu pahenevan kokoajan. Säälittävää, etten uskalla tehdä mitään. Kuinka monesti olenkaan yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää nauttia elämästä. Olen vielä nuori ja minulla on koko elämä edessäni. Kaikki varmasti näkevät minut hiljaisena (siitä olen kuullut monelta taholta), rumana, mököttävänä epäonnistujana, joka ei edes viitsi yrittää. Sisälläni on jotain, joka tahtoo päästä ulos ja loistaa, mutta pidättelen sitä. Kuten sanoin, kesällä meni paremmin, mutta syksyn alettua kaikki mureni. En usko, että tämä on kaamosmasennusta tai mitään. Olen ahdistunut kaikkina vuodenaikoina. Mutta arki on masentavampaa. Koulu väsyttää. Kesällä ei tarvinnut huolehtia niin paljon. Ulkona sai olla koko yön, vaikka keskellä viikkoa. Sitten alkoi yhdeksäs luokka ja pitäisi vielä miettiä tulevaa opiskelupaikkaa. Pelottaa mennä uuteen kouluun vielä kymmenen kertaa enemmän. Siellä tulen olemaan täysin yksin. Pelkään, että mokailen siellä hermostuksissani kokoajan ja saan itseni näyttämään naurettavalta. Ajattelen, että nyt itsemurha olisi helpoin ratkaisu. Ei tarvitsisi kestää näitä ihmisiä. Olla arvostelun kohteena. Itkeä omalle peilikuvalle. Istua huoneen nurkassa pimeässä miettien mitä helvettiä elämälläni teen.
Joo innostuin taas kirjottaan hirveästi kun en ole kenellekään pitkään pystynyt puhumaan.
Tekstisi oli kuin mun elämästä! Minusta löytyy kaikki mahdolliset puutteet ja viat. Olen täysin yksin, oikeastaan kaverit ovat kaikonneet ihan oman itseni takia. Olen ollut passiivinen ja syrjäänvetäytyvä kaiken sen takia mitä olen joutunut kokemaan. Yksin siis koulussa ja vapaa-ajalla. Muiden pilkattavana ja syrjittävänä koulussa.
Mutta tuntuu että olen ansainnut sen. Niin kelvoton ja turha kun olen...