on tosi vaikeaa päästää pitkä aikainen kaveri lähtemään.itse jouduin perjantaina tekemään tämän ja vieläkin itku tulee koko ajan.samalla iskee kokoajan syyllisyys kun MINÄ päätin että nyt on aika.meidän kulta olisi täyttänyt 14 oli nivelrikkoa kuulo toisesta korvasta mennyt toisesta silmästä näkö pois mutta ne eivät olleet syynä.lopulliset syyt oli paha vatsatauti jonka takia koira ei syönnyt enää,kaveri ei päässyt enää pissalle ja sen henkeä ahdisti niin pahasti että sai hädin tuskin henkeä.vaikka itse syyllistän itseäni päätöksen takia niin pahinta on kun lapset syyllistää vielä lisää.
lopetus
surusilmä 79
12249
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jos ellääkärikin oli lopetuksen kannalla on sinun enään turha pohtia sitä vaan keskittyä vain muistelemaan hyviä hetkiä. Joskus tuo raja on vaikea löytää milloin on aika luovuttaa..itse lopetin kanssa äskettäin rakkaan koirani ja monet sanoi että on aika mutta silti koin syyllisyyttä kaiken surun keskellä. Koirani oli hyvin vanha mutta se ei ollut peruste vaan kivut joille ei enään voinut mitään ..tavallaan kun luontoemoa ei ole joka korjaa luonnosta kipuja omaavan eläimen on se meidän tehtävä :(
Tämä kuuluu koiran omistamisen ikävään puoleen eutanasia.
Silti tuota päätöstä ei pidä tehdä liian aikaisinkaan ja en usko sinun niin tehneen..nyt sinun on oltava aikuinen ja asian yläpuolella jotta lapsesikin uskoo että se oli parasta koirallenne ja näin lapsetkin hyväksyy ja luottaa sinun päätökseen. Helpotat siten lastesikin menetystä..jutelkaa hyvistä hetkistä ja kerro lapsille että ressu odottaa taivaassa eikä sillä ole hätää..vaikka me täällä ikävöimmekin niin me saamme rakkaan koiran vielä nähdä..pieni satu pienille lapsille antaa turvallisuuden ja jatkumon tunnetta. ja kuuntelua enemmän isommille lapsille -syyllisyys jää takaalalle kun sanot miksi se oli parasta koirallenne tuo lopetus..lapset ymmärtää kyllä.. vaikka surunsa vuoksi saattavat syyllistääkin. :)
viimeinen hetki päästää hänet lepoon. Se, että luovuttaa ajoissa, on suurta rakkautta lemmikkiä kohtaan. Se, että pitää kituvaa eläintä hengissä viimeiseen asti, kun ei raaski luopua on todella itsekästä ja kaikkea muuta kuin eläinrakkautta.
tämä koira ei todennäköisesti kärsinyt kovista kivuista koska niinkuin sanoin niin tytöllä oli nivelrikko johon se sai kipukääkkeitä ja annoin edellisenä iltana vielä lääkettä.nämä oireet josta kerroin hengitysvaikeuksia jne alkoivat vasta edellisenä iltana joten kauaa tyttö ei niistä kärsinyt.asumme pienellä paikkakunnalla joten lääkäriin pääsi vasta aamulla.ja ensimmäiselle vastaajalle vastaan että lapsille on vaikea tätä selittä kun toinen kärsii adhd:sta ja toinen on autistinen jolle tuo koira oli itse elämä.
No jos eläinlääkäri oli samaa mieltä että lopetus paras niin syyllisyys on turha. Mutta jos ei niin sitten en pidä oikeutettuna lopetusta. Vanhuus kun ei tule ilman vaivoja kenellekään ja jos kipulääkitys on auttanut. Hiukan nopealta päätökseltä tuntuu ettei sairautta aateltukaan hoitaa.
Adhdn kanssa itsekin työskennelleenä voin sanoa että se lapsi on normaali keskittymiskyvyn puutteesta huolimatta ja ymmärtää kyllä riippuen iästä myös kun selität asian. Adhd ei sinällänsä vaikuta käsityskykyyn mutta jos oikein paha niin lääkitys voisi olla hyvä jota lienet jo harkinnutkin ..voin sanoa että siitä on todella paljon apua...ihan näin itse kokeneena.
autismi on sitten eri asia. Ja siinä sinun on lasta autettava ymmärtämään niin pitkälle kuin mahdollista.
myöhäistä, mutta varsinkin pienille lapsille voi jättää lopetuksen kertomatta. Kerrot vaan pienen valkoisen valheen, että mitään ei ollut tehtävissä ja koira nukahti viimeisen kerran eläinlääkärin käsiin.
samaa mieltä ihan kaikkea ei tarvi sanoa..
pieni satu lohduttaa pientä lasta ..ja voi minusta mennä hieman pidemmällekin eli illalla iltarukouksen aikana voi lähettää terveiset taivaaseen missä koiralla on hyvä olla :(
Meillä jäi päätös myös omalle kontolleni. Meillä ei ollut muuta ongelmaa kuin paha aavistus, eli koira meni todella nopeasti huonoon kuntoon, tavallaan, lääkäriin vein, kun oli ollut mielestäni pari päivää jotenkin normaalia vaisumpi. Ei muuta oiretta ollut, eikä mikään dementiaa kummempi vaivannut. Vaikka periaatteessa tila ei ollut kovin huolestuttava, jokin sisälläni sanoi, että nyt se on se viimeinen käynti, ja varovasti asiasta puhuin mm miehelleni. Joka oli ehdottomasti sitä mieltä, että ei lopetusta, antaa vaan köpötellä vielä. Lapsille olin jo jonkin aikaa varoitellut, että se päivä voi tulla, koska koira on jo hyvin iäkäs oman rotunsa edustajaksi (14 lähes). Mutta eihän se perille mennyt, kun koira vielä viimeisenä iltanaan heidän kanssa pihassaa leikki, ja haki palloa ym.
Seuraavana päivänä tuli sitten karu diagnoosi. Koira oli hiukan aneeminen, siksi siis uuvahtanut, ja anemian syynä luuytimen toimimattomuus. Eli ihan olisi pian tullut ne valtavat tuskat, kun happi ei kulkenut. Siinä tilanteessa ei ollut vaikeaa päättää, että koira saa nukkua nyt pois, eikä odoteta sitä, että huomenna ne viimeisetkin hapenkuljettajat olisivat tuhoutuneet.
Mutta lapseni kyllä syyllistivät ja edelleenkin nyt puoli vuotta myöhemmin saan kuulla, että minä tapoin koiran, ja edelleenkin käymme läpi sitä, miksi näin piti toimia. Mieheni ei toki syyllistänyt, mutta tuenpuute silloin vaivaa, hän jätti minut yksin tekemään sen päätöksen. Toki ei silloin ymmärtänyt tilannetta, ei ollut samanlaista kuudetta aistia kuin minulla tämän asian suhteen. Tiedän, että tein oikein, ja lääkäri oli ihan samaa mieltä, mutta siltikin aina satuttaa, kun kuulen lapsiltani sen hiukan syyttävän viestin. Meillä on jo uusi koira, jonka tultua lasten ahdistus ja suru hälveni aika nopeasti, se tyhjä paikka tavallaan täyttyi, ja heillä on uusi höseltäjä kaverinaan. Mutta aika ajoin asia vieläkin nousee puheisiin. Odotan jo hiukan kauhulla toisen vanhan koiramme kanssa samaa. Jo nyt, kun he kuulevat sanan eläinlääkäriin meno, he alkavat kyselemään, että eihän toinenkin kuole. Ja en voi sanoa muuta kuin sen, että ei, jos vaan voi jotenkin hoitaa. Vielä ei onneksi mitään vanhuuden vaivoja ole tälläkään.
Voimia alkuperäiselle kirjoittajalle. Ystävästä luopuminen on vaikeaa, minullakin se oli jo ennen perhettäni, siis se koira jotenkin oli niin oleellinen osa perhettä, että vieläkin välillä luulen sen kulkevan talossa. Ja olen laittamassa sillekin ruokaa kuppiin, kunnes muistan, että ei, se ei tarvitsekkaan enää. Uusi koiramme ei sitä täytä, mutta on se tuonut taloon jotain ihan uutta, joka osaltaan helpottaa. Ainakin se oli toiselle vanhalle koirallemme hyvä ratkaisu, että se sai kaverin, kun ei ole ainoana koiranna ollut, eikä kuukauteen sopeutunut siihen tilanteeseen. Ajattelin, että kohta sekin sairastuu, joten uusi koira tuli.
Niinhän se on tuon luopumisen ajankohta on vaikeaa..mutta onneksi on ellääkäreitä joiden diagnoosiin ja arvioon voi luottaa. ja joskus on hyvä saada kahdenkin arvio.
Hoidettavan sairauden takia ei koiraa pidä lopettaa ja vanhuuteenkin kuuluu normaalisti vaivoja..mutta yleensä koira itse antaa merkkejä kun on aika tehdä päätös. Eli lopettaa syömisen tai läähättää ilman syytä etc. Krooniset kivut joille ei voi mitään on minusta ainoa syy.
Liian aikaisinkaan ei pidä luopua vaan vasta sitten kun on aika ihan oikeasti. Eikä myöskään korkea ikä ole syy.
tuntuu että jotkut tekee hyvin kevyesti päätöksen ja se ei ole koskaan oikein..päätös tehdään vasta sitten kun oikeasti se on koiralle parasta eikä itselle..eikä myöskään pidennetä jos koira kärsii.
Meinaan, on paljon muitakin syitä, jotka ovat hyviä. Vai odottaisitko itse, että koirasi kuolisi hapenpuutteeseen? Tuskia ei ollut, mutta nyt ei ollut kyse edes päivistä enää. Ei, ollut kroonisia kipuja, mutta ei myöskään hoitoja. JOs luuydin ei ole tuottanut uusia verisoluja yhtään, niin kyllä se on ihan selvä peli silloin. Siinä ei tarvitse yhtään muita lääkäreitä ja toisia diagnooseja. Itselleni riitti heti, kun näin verikokeiden tulokset, tiesin hiukan liikaa siitä vaivasta, eikä todellakaan tullut mieleenkään odottaa siihen, että ne helvetin tuskat alkaa, enkä pääse lääkärille heti välittömästi. Akuutti kipu voi olla paljon pahempi kuin se krooninen, ja vaiva oli sitä laatua, että tuohon kipuun ei olisi keinoa löytynyt.
Eläinlääkärit kyllä sanoo milloin on aika luopua..onneksi, niin ei jää meidän pohdittavaksi eikä itse syytöksiä tarvi kokea.
Heillä on siihen ammattitaito ja tieto kärsiikö koira vai ei ja miten kauan voi odottaa tai ei.
se että koet syyllisyyttä kertoo hieman ettet ole tainnut jutella ammatti-ihmisten kanssa eli eläinlääkärien..ja se on sinun asiasi siihen en puutu.
mutta muille sanoisin keskustelkaa ennen päätöstä eläinlääkärien kanssa jottei turhaan tule syyllisyyttä ja olette aivan varmoja asiasta.
Itselläni oli ns.luottolääkäri jo kolmas koira jonka hän hoiti. (ja välillä ilmaiseksikin eli raha ei ollut motiivi vaan eläinrakkaus)
ja kun koirani sairastui epilepsiaan sanoi heti joku että nyt joudut lopettamaan koirasi..koira sai lääkkeet ja meni hyvin niillä. Tosin lääketasapainoa joutui hieman hakemaan.
vanhana kuitenkin lääke rasitti munuaisia ja kun epäilin asiaa oireista johtuen toiselle koiran omistajalle niin sanoi että lopeta koirasi..hän ei edes tiennyt veriarvojakaan ja silti olisi lopettanut..vein koiran eläinlääkäriini. Ja sanoi heti niinhän ne on aina heti lopettamassa koiransa vaikka tutkittu ei ole.
Selvisi että arvot hieman kohonneet muttei hälyttävästi ja hoitoohjeet sain mukaani sekä lääkeruuan jotta pystyimme jatkamaan koirani elämää..neuvojen ja seurannan avulla teimme sitten päätöksen kun arvot olivat liikaa..eikä enempää pystytty auttamaan koiraa ja oli parempi tehdä päätös koira eli erittäin vanhaksi.
Toisinaan olen kuullut myös että koira on vanha mikset lopeta sitä..miksi? ei vanhuus ole syy.
Itse hoidan tulevankin koiran eläinlääkärien opastuksella sellaisen jonka arvioon luotan ja jonka tiedän välittävän koiran hyvinvoinnista eikä lyhennä eikä pidennä koiran elämää liikaa. Ja auttaa päätöksenteossa mikäli joudun auttamaan koiraani viimeiselle matkalle.
Jos koiralla on pysähtynyt punasolutuotanto aikaa sitten (veressä ei yhtään ns. nuoria soluja), niin on vaihtoehdot todella vähissä. Että ihan oltiin eläinlääkärin kanssa yhtä mieltä, ei yhtään muuta järkevää ratkaisua inhimilliseltä kannalta ollut. Ei hoitoa, mikä olisi inhimillistä koiran kanssa, mutta myöskin tulossa niin kamalat tuskat (happi ei kulje, eikä kuona-aineet). Ajattelitko, että ihan itse otin verikokeet, käsittelin ne, sekä tulkitsin, ihan vain siitä ilosta, että pääsen pitkäaikaisimmasta perheenjäsenestäni eroon. Että sillain, kannattaisi ihan hiukan miettiä mitä suustaan päästää. Varsinkin, kun läheiseni (ihmisen siis) leukemian hoitoa ja sairastamista olin vierestä seurannut!
Loppu oli todella lähellä, punasolut elävät aikansa (ihmisellä noin 100 vuorokautta), ja tuotanto oli täysin seis. Mietin kyllä kaikki mahdolliset yhteydet, mitä koiran elämässä oli muuttunut, kuten ravinnelisät, hiukan ennen sairastumista tehty kemiallinen kastrointi implantilla ym. Koira oli saman, erityisesti vanhojen koirien hoitoon perehtyneen lääkärin hoidossa ja seurannassa, vähintään puolen vuoden välein tehtiin viimeisinä vuosina terveystarkastukset peruskokeineen.
Hapenpuutteeseen kuoleminen ei ole kivaa. Koiria ei voi hapettaa niinkuin ihmistä, sekä korvata verta niin kuin ihmisellä voisi. Vanhalle koiralle jo pelkkä sairaalassa olo olisi ollut raskasta, kun sillä oli höppänyyttä muutenkin. Usko pois, kyllä nämä asiat mietittiin. Ja koska viikonloppuna olisi voinut alkaa jyrkkä alamäki, oli inhimillisempää päästää pois koira ennen tuskia. Millään keinoin ei niitä olisi voinut estää. Eikä asian pohtiminen olisi muuttanut yhtään mitään. Nyt vain kävi näin. Eläinlääkäri lohdutti, että millään en olisi voinut tätä estää, ja että koira oli jo todella iäkäs. Ja sai elää hyvän elämän ilman mitään isompia kipuja. Kunnes tuli tämä, ylittämätön sairaus. Liian nopeasti ja odottamattomasti, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kyseessä ei ollut raha. Oli vain tilanne, että mitään ei ollut tehtävissä. Koira siis sai nukkua pois ilman tuskia. Enkä olisi niinkään varma, että koira olisi mitenkään nauttinut siitä, että se olisi päässyt kotiin vielä käymään. Kotiin, missä murehditaan ja itketään jo valmiiksi eroa. Kyllä siinä olisi ollut vanha koira ihan hämillään.
Niin kuin aloittajalla, on meilläkin ollut asia kaikkein raskain adhd-lapselle. Joka myöskin tiesi paljon ko. sairaudesta ja sen hoidosta ihmiselle. Ei vain ymmärtänyt sitä, että koiraa ei voi samalla lailla hoitaa, sen verran rankoista hoidoista on kyse. Arvaappas montako kertaa asiaa keskusteltiin, koira kun oli ollut lapsen elämässä aina, ja olivat kuin paita ja peppu.
Se on se tärkein että keskustelee eläinlääkärin kanssa aina koiran sairaudesta ja lopetuksesta siitähän tässä on kyse silloin ei koe syyllisyyttä kun ei ole vaihtoehtoa.....turhaan olet aggressiivinen.