Se,
mihin veri tippuu,
on vaskea.
Portaikko:
kielen syntymä.
Raavi ”jää” hammasmuoviin,
sokaistu.
Sananjalka vatkaa,
murtuu selkämerta murtaessa.
Keulaan kestävää: Pesettää itse itsensä.
Mozart, soittoääni.
Ei vastausta.
Alaovi.
Tuuli muistuttaa jakomielitautista.
****
Jaahans!
Taiteilijallamme taitaa mennä lujaa. Onneksi taiteilija voi selittää kaiken: Ensimmäinen säe on turpaan lyöty nainen aamu yhdeksältä. Hän tuli heti oven avattuani vastaan. Toinen säe on hänen pieni lapsensa. Kolmas säe on kuvaus miehestä pihalla kalliin autonsa kimpussa. Neljäs säe pitää sisällään edessäni seisoneen miehen kaupan jonossa. Viidettä heittoa en oikein ymmärrä, mutta se maistui suussa hyvältä. Kuudes säe on alakerran naapurini, joka ei koskaan vastaa puhelimeensa. Epäilen hänen kuolleen. Seitsemäs säe on joko Suomi24 tai kotikatuni, aivan sama.
mihin veri tippuu,
on vaskea.
Portaikko:
kielen syntymä.
Raavi ”jää” hammasmuoviin,
sokaistu.
Sananjalka vatkaa,
murtuu selkämerta murtaessa.
Keulaan kestävää: Pesettää itse itsensä.
Mozart, soittoääni.
Ei vastausta.
Alaovi.
Tuuli muistuttaa jakomielitautista.
****
Jaahans!
Taiteilijallamme taitaa mennä lujaa. Onneksi taiteilija voi selittää kaiken: Ensimmäinen säe on turpaan lyöty nainen aamu yhdeksältä. Hän tuli heti oven avattuani vastaan. Toinen säe on hänen pieni lapsensa. Kolmas säe on kuvaus miehestä pihalla kalliin autonsa kimpussa. Neljäs säe pitää sisällään edessäni seisoneen miehen kaupan jonossa. Viidettä heittoa en oikein ymmärrä, mutta se maistui suussa hyvältä. Kuudes säe on alakerran naapurini, joka ei koskaan vastaa puhelimeensa. Epäilen hänen kuolleen. Seitsemäs säe on joko Suomi24 tai kotikatuni, aivan sama.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Otteita mielenliikkeistä:
"Hän syntyi isänsä vauraaseen ja valoisaan taloon kuun kulkiessa ikkunoiden ohitse. Linnut vaikenivat ja virran vesi kävi punaiseksi, kun kaupunki heräsi eloon ja nousi käydäkseen työhön palaakseen maailmojen yllä."
"Jo ensimmäisenä päivänänsä hän halusi nähdä ja maistaa maailman virran. Kymmenet kielet häntä opettivat ja kaukaa kantoivat ihmeensä tämän kullattuihin jalkoihin. Tieto täytti kerubin mielen - kielen käyttivät itsessään kuin öljyssä punoskorista äänettömän käärmeen."
"Mielellään hän kävi väen parissa, sillä kaikki he olivat tulleet palatsiin muurien porteista, nousseet kaukaisesta kaupungin savusta ja öisestä liesien loimosta tuodakseen sieltä hänelle ruokaa ja palveluksia, millaisia tahansa. Hän tutki ihmisten kasvoja. Hän näki näissä tämän sisintä."
"Kului elämä kuin harjoitteena, hämmästyttävää suurempana. Eikä jano hänen sisällään voipunut, vaan kasvoi jokaisella huokauksella, jokaisen silmäripsen värähdyksellä, kaikella sillä maahan kaatuneella verellä ja viinillä, joka päätti matkansa hänen teräänsä ja valui tyhjiin yhtä tyhjästä leilistä."
"Kun kuu kulki ikkunoiden ohitse auringon temppelissä, niin hän surmasi vuoteeseen isänsä, synnyttäjänsä ja sisarensa, haki hevosensa, avasi portin ja ratsasti kaupunkiin. Täällä jokaisen majan, muurin ja tallin oveen hän kirjoitti yhden sanan. Näin tehtyään ratsu ohjastettiin virtaan ja miekka lyötiin joen pohjaan. Joki vavahti, vääntelehti kuin käärme ja kuoli. Hän ohjasti itsensä ratsun tielle."
"Kaukana paloi kaupunki aamuruskona ja värjäsi verenpunaiseksi ohuen, kirkkaan ja hopeisen ilman. Maailma palaisi aikansa, synnyttäisi mustia pilviä, sitten hiekka peittäisi rauniot ja kaikki unohtuisi kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan. Tuuli kävisi dyynien ylitse ja työntäisi niitä tieltään kuin joen haihtunutta vettä käsi entisessä elämässään."
"Kerubi käveli hevosensa rinnalla ilman eväitä, juomaa tai asetta. Hän syntyi silloin, auringon kaartaessa kaukana taivaalla, ja tiensä itse valaistessaan. Kaikki alku oli ollut – ei turha – vaan väistämätön ja turha. Autiomaan täytti hiljainen laulu, kuin sukupolvesta toiseen kulkeva lastenlaulu kadonneella kielellä, jota kukaan ei enää puhu."
****
Taiteilijamme on selvästi saanut jonkinasteisen valaistuksen, sillä hän näki Hesarin putoavan kuin varpailleen vaikka hän ei edes seisonut eteisessä, vaan oli aivan toisaalla. Elämme outoja aikoja, sano.
Kaupunki jolla ei ollut nimeä
”Kivien nukkuessa teitten varsilla, matkalaisemme kulkivat öitä ja päiviä pysähtymättä ja vaivojaan säästämättä. Heidän ympärillään pyörivät hiekkapatsaat, jotka pitivät suunsa ammottavassa kidassa outoa ääntä, joka tuntui kuin riistetyn joltain. Ääni oli matala ja hiljainen, kuin valitus lapsivuoteen äärellä. Henget vaelsivat pitkin rotkojen pohjaa väsymättä ja eksyneenä, uomansa vankina voimatta levätä. He käänsivät näiltä katseensa.”
”Kun aurinko seitsemännentoista kerran laskeutui tyhjyyteen putoavan rotkon taa, niin sitä varjostamaan jäi outo ja tuntematon pilvi. Pilvestä ojentui juuria tyhjyyteen, yön pimeyteen ja sen kimaltaviin tähtiin. Itse pilvi säkenöi, välkkyi ja tuntui olevan elossa, sillä se muutti alati muotoaan ja sen juurakko näytti liikkuvan, tavoittelevan jotain jostakin. Matkalaisemme asettuivat ensimmäistä kertaa aloilleen jääden katselemaan tätä ihmettä. Aurinko sen taustalla paisui, kasvoi ulos mitoistaan ja muuttui kylmän punaiseksi.”
”Kerubi tunsi sydämessään, että aamu oli kuollut. Punainen jättiläinen pysyi paikoillaan eikä mitään sarastukseen viittaavaa tapahtunut. Tämä ei ollut pettymys vaan helpotus. Aika menetti merkityksensä, ja vain kimaltava yöpilvi jätti jälkeensä suunnan, kyvyn ymmärtää tapahtuvan peräkkäisyyttä: ajan kuollutta sisarta, häntä itseään. Hän nousi satulaan, otti ohjaksista kiinni ja löi kannukset ratsunsa kylkiin.”
”He laukkasivat tyhjän päällä, halkoivat sirisevää ilmaa suunsa vaahdossa. Harjat hakkasivat selkää samalla kun viimeiset kavion äänet kaikuivat palaamattomina heidän korvissaan. Jyrkänne jäi taakse, sinne missä ei ollut mitään heille. Edessä himersi synkän pilven reunamat ja kiiluvat pistemäiset valot, jotka vapisivat kuin kaukaiset tähdet käsittämättömien matkojen päässä mielikuvituksen ja järjen tuolla puolen. Hän huusi kauhusta ja puristi ohjaksia kuin sydäntään.”
”Medusa, kerubi kuiskasi. Pilvi muutti muotoaan sekavasta ja hajanaisesta udusta valoa pimeäksi tieksi, jolla askel kaikui kuin olisi jäänyt ajastaan jälkeen. Teon ja tapahtuman väli kasvoi, ulottui ääriensä tuolle puolen. Äänet eivät olleet enää täällä, hänen sisällään vaan hänen ulkopuolellaan. Hevonen tuntui muuttuvan usvaksi, ajatukset uneksi. Tiellä häntä vastaan ratsasti etäinen hahmo, hän itse. Hevoset kavahtivat takajaloilleen ja vain vaivoin ratsastajat saivat ne hallittua.”
****
Taiteilijamme on päättänyt ostaan hevosen. Mutta ensin pitää syödä jotain. Kamala nälkä.
Ei hyvää ei pahaa ei mitään
”Hetken siinä itseäni tarkkasin, katsoin kohti kiireettä. Ilman maailman taakkaa, tulevaa tahi mennyttä, sydämettä sydäntäni silmäilin. Kävimme ohitse itsemme. Näin askelsivat myös ratsumme lomitse olevaisen loimien, taakkanaan täysi tarkkaavaisuutemme. Kun viimein aukeni tyhjä tie ja tuntematon, niin käännyin kuin kaiho jäljessäni katsomaan ratsua ja ratsastajaa, itseäni. Olin valoa.”
***
Täähän on ilmiselvää kvanttifysiikkaa!
(aplodeeraa)