Mielensäpahoittaja-Kyrön 2007 julkaisema Benjamin Kivi käy läpi koko 1900-luvun Suomen ja vähän Venäjääkin. Mutta täysin toisin kuin sataprosenttiseen faktaepookkiin pyrkivät toverit, kuten Westö. Kyrön Kivi välttäää sisällissodan rintamatyöt täpärästi, ja lopussa jopa selviää miksi. Kivi on kova poika yrittämään, luodessaan elämäänsä itse. Tekee kolmen miehen työt, vaurastuu, varastaa, vaihtaa maakuntaa ja nimeä. Monesti. Syntymä ja kuolema tulee, se väli tehdään itse, tuumaa Benjamin ja vaihtaa toimialaa. Tai perhettä. Tai isänmaata. Tokikaan kyseessä ei ole lasselehtismäinen yrittäjyyden ylistys, eikä paasilinnamainen veijaritarina. Jotain enemmän. Tyylistä, pienten, selittelemättömien totuuslauseiden ketjusta joko pitää tai ei. Minä pidin.
Kyrö ei kerro paikkoja, nimiä tai vuosilukuja. Sodatkin ovat vain tappaminen tai suuri tappaminen. Lapualaiskyyditykset vain pimeitä tilauskeikkoja, työnantajan autolla salaa tehtyjä, liiketoimia. Päämiehet naapuruksina Kaljupää tai Läiskäpää. Arvaa siitä loput.
Kauasnäkevä visonääri tämä Kivi on. Jo tappamisten välivuosina hän oivaltaa aineettomien hyödykkeiden, kuten elokuvien, bisnesarvon. Aina leffateatterin pyörittäminen ojankaivuun voittaa. Tai nopeakiertoinen pikaruokaketju rakennustyöt. Ongelmaisinta Kivelle ovat ihmissuhteet. Kun kaikki on lopulta hyvin, lapset kasvaa ja arjen pyörittäminen sujuu, niin pitää lähteä itärajan taa ensilemmen kutsuessa jälkeläisen muodossa. Luo siellä sitten uutta uraa, Siperian takana muuutaman mökin paimentolaiskylässä. Ikääkin alkaa olla, ja lopulta sydän pettää. Silloin kelpaa vanhojen toverien apu ja vanha kotimaa. Missään ei ole hyvin, olo on kuin Ville Niinistöllä Ruotsinlaivalla.
Jotennii tästä tulee mieleen Paustovskin Kertomus elämästä. Kun se surkeinta on ollut, kohdalle on osunut joku joka ymmärtää, opettaa lukemaan ja autaa eteenpäin. Vaikka sitten suuren petoksen kautta.
Kauneimmillaan yrmy-Kyrön kieli on hänen kuvatessaan vanhenevan Benjaminin huoltosuhdetta isäänsä, liki satavuotiaaseen emeritus-uimahyppääjään. Joka ei viihdy modernissa kerrostalossa vaan asettuu vintille. "Pitää olla vetoa ja mädän hajua."
Rohkenen suositella, vallankii jos lukija jotennii hahmottaa lähihistorian tosiolevaisen ja kirjan pienet heijastumat siitä.
Kyrö ei kerro paikkoja, nimiä tai vuosilukuja. Sodatkin ovat vain tappaminen tai suuri tappaminen. Lapualaiskyyditykset vain pimeitä tilauskeikkoja, työnantajan autolla salaa tehtyjä, liiketoimia. Päämiehet naapuruksina Kaljupää tai Läiskäpää. Arvaa siitä loput.
Kauasnäkevä visonääri tämä Kivi on. Jo tappamisten välivuosina hän oivaltaa aineettomien hyödykkeiden, kuten elokuvien, bisnesarvon. Aina leffateatterin pyörittäminen ojankaivuun voittaa. Tai nopeakiertoinen pikaruokaketju rakennustyöt. Ongelmaisinta Kivelle ovat ihmissuhteet. Kun kaikki on lopulta hyvin, lapset kasvaa ja arjen pyörittäminen sujuu, niin pitää lähteä itärajan taa ensilemmen kutsuessa jälkeläisen muodossa. Luo siellä sitten uutta uraa, Siperian takana muuutaman mökin paimentolaiskylässä. Ikääkin alkaa olla, ja lopulta sydän pettää. Silloin kelpaa vanhojen toverien apu ja vanha kotimaa. Missään ei ole hyvin, olo on kuin Ville Niinistöllä Ruotsinlaivalla.
Jotennii tästä tulee mieleen Paustovskin Kertomus elämästä. Kun se surkeinta on ollut, kohdalle on osunut joku joka ymmärtää, opettaa lukemaan ja autaa eteenpäin. Vaikka sitten suuren petoksen kautta.
Kauneimmillaan yrmy-Kyrön kieli on hänen kuvatessaan vanhenevan Benjaminin huoltosuhdetta isäänsä, liki satavuotiaaseen emeritus-uimahyppääjään. Joka ei viihdy modernissa kerrostalossa vaan asettuu vintille. "Pitää olla vetoa ja mädän hajua."
Rohkenen suositella, vallankii jos lukija jotennii hahmottaa lähihistorian tosiolevaisen ja kirjan pienet heijastumat siitä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.