Olisi yhdessä oloa, hyötyliikunnan merkeissä!
Tuleeko ihminen lapseksi jälleen vanhana ja alkaa kaivata penskojaan, ei vain pari kolme kertaa vuodessa hetkeksi pönöttämään ruoka ja kahvivieraaksi, vaan polttopuun tekoon, sienestykseen, marjastukseen, tai samoiluun metsässä.
Olisi mukavaa näyttää kuinka polttopuita(joita hekin käyttää runsain mitoin) tehdään isosta metsästä ja siihen liittyvistä vaaroista, mutta ei ota tulta? En minä viihdy jossain kylpylässä, tai vastaavassa, eihän siellä ole mitään "järkevää" tekemistä, eikä juttuseuraa.. Viinakaan kun ei maista korkillista enempää.. Kertokaa arvionne, mistä kiikastaa?
Tuleeko ihminen lapseksi jälleen vanhana ja alkaa kaivata penskojaan, ei vain pari kolme kertaa vuodessa hetkeksi pönöttämään ruoka ja kahvivieraaksi, vaan polttopuun tekoon, sienestykseen, marjastukseen, tai samoiluun metsässä.
Olisi mukavaa näyttää kuinka polttopuita(joita hekin käyttää runsain mitoin) tehdään isosta metsästä ja siihen liittyvistä vaaroista, mutta ei ota tulta? En minä viihdy jossain kylpylässä, tai vastaavassa, eihän siellä ole mitään "järkevää" tekemistä, eikä juttuseuraa.. Viinakaan kun ei maista korkillista enempää.. Kertokaa arvionne, mistä kiikastaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
lapset elävät omaa täyttä elämäänsä, aivan kuin mekin siinä iässä. Emme mekään *tarvinneet* vanhempiamme
silloin, kumppani ja oma perhe täyttivät silloin tarpeemme.
On totta, että vanhemmiten herkistymme, olemmeko enemmän lapsia jälleen, en tiedä, mutta sen olen kokenut että kaipaamme yhdessäoloa läheistemme kanssa. Varsinkin jos olemme jääneet yksin kumppanistammme.
Itse iloitsen kanssakäymisestä vierailujen yhteydessä, muulloin en odota heidän kantavan huolta minusta, viikottaiset puhelinyhteydet 3 lapsen kanssa, antaa tunteen heidän välittävän.
Harvoin yhteistä puuhastelua näin äitinä on tyttärien kanssa, pikemminkin he tulevat vielä valmiiseen ruokapöytään
Mökillä olen saanut tyttäreni kanssa työskennelläkin yhdessä, antoisaa se onkin ollut, juttelutuokiot ja yöpyminen aamiaisineen ovat olleet hyväätekeviä.
Me luovutamme lapsemme elämälle, emmekä voi omistaa heitä.
Kyllä minun apu ja neuvotkin oli joskus kysyttyä ja vaikka he on kielellisesti ja koulutukseltaan pitemmällä, palkat hyvät(minä olin pienipalkkainen, mutta osasin kaikenlaista) mutta silti tiedän joissakin asioissa enemmän, mutta haluavat että he on viisaampia ja minä fossiili..
Lupaavat lahjoja joita ei läheskään aina tule, enkä haluaisikaan muuta kuin muutamana päivänä, vaikka kerran vuoteen harrastaa hyötyliikuntaa ja oppimani taidot voisin näyttää hyötyliikunnan ohella heille!
Kuinka sen ilmaisee? Toivonut olen ja lupauksiakin on tullut, mutta tapahtunut ei?