Miten luottaa

Miten te ketkä olette aiheuttaneet kumppanillenne pettymyksen (tai useamman) neuvoisitte kumppanianne päääsemään eroon pelostaan jotta tämä luottaisi teihin taas? Minun kumppanini ei ole itse halukas tekemään melkeinpä mitään sen eteen. Tavallaan ymmärrän sen ja minustakin on kohtuutonta että toinen joutuisi esim hyvittämään kovasti tekojaan. Mutta on kovin vaikea luottaa vaan tuosta noin. Etenkin kun tietää, että toinen odottaa että saisi sitä luottamusta takaisin. Missään nimessä en haluaisi kumppaniani kiduttaa tai kohdella kaltoin olemalla epäluuloinen. Ja normaalisti minulla ei olekaan mitään ongelmia luottaa häneen. En rajoita hänen tekemisiään, en vahdi, en kyylää, mutta aina välillä tulee sellainen olo että "onkohan tässä nyt jotain hämärää". Tämä tapahtuu etenkin silloin jos kumppanini on pitkään huonolla tuulella, vetäytyy tai tiuskii minulle syyttä. Silloin hän heti tulistuu jo ensimmäisestä kysymyksestä ja syyttää minua mustasukkaisuudesta. Kumppanini on melko räiskyvä luonteeltaan, ja minä olen viilipytty ja jos loukkaannun niin yritän kierrellen kertoa siitä, sillä en halua uutta riitaa. Olen yrittänyt sanoa hänelle että minulle tulee epävarma olo aina kun hän vetäytyy ja muuttuu tällaiseksi tunnekylmäksi sadistiksi. Hän myös on tällainen joka saattaa pistää poikki riidan aikana, vedoten siihen että "kun et kuitenkaan luota", tai "tämä on liian vaikeaa" ja sitten myöhemmin hän ilmestyy ovelleni ja homma jatkuu, välillä jopa ilman että hän edes osoittaa katumusta. Anteeksipyynnön saan toki, mutta jotenkin tuntuu että siitä puuttuu se jokin syvempi tunne ja katumus. Olen miettinyt että olen ehkä hänelle itsestäänselvyys. Hän tietää että minä tiedän että hän ei tarkoittanut pistää poikki, ja siksi hän ilmeisesti kuvittelee ettei minuun satu niin paljon? Mutta sattuuhan minuun, ja joka kerta minulta lähtee matto alta, ja saan alkaa rakentamaan sitä luottamusta alusta. Olen tämänkin sanonut hänelle, mutta se aiheutti häneltä uuden luovuttamisen, sillä hän koki että hän ei osaa muuta kuin loukata minua ja ettei hänen kannata "yrittää" kun kerta minulta lähtee "niin helposti matto alta". Meidän historiaan mahtuu vaikka mitä, pettämisestä alkaen. Hän on satuttanut minua todella paljon, ja mielessäni on käynyt monta kertaa luovuttaa. Mutta rakastan häntä kuitenkin. Olen hyvin kiltti ja asetan hänet aina etusijalle. tämä tuntuu ilmeisesti hänestä pahalta, koska hän ei toimi siten. Hän on melko itsekäs ja ylpeä siitä.

Se on käynyt meille kummallekin selväksi että emme osaa kommunikoida mitenkään hyvin, ollaan sovittu hänen ehdotuksesta että yritämme oppia kommunikoimaan paremmin, mutta välillä minulle tulee sellainen olo, että hän ei yritä. Niinkuin hän olisi jo luovuttanut, ja odottaa vaan jotain... en tiedä, ihmettä? En ole valmis lähtemäänkään, vaikka en voi hyvin ollenkaan tällä hetkellä.

Olen aika neuvoton tällä hetkellä. Miten katkaista tämä kierre ilman eroa? Miten luottaa? Miten saada toista näkemään että myös hänen pitää muuttua? Miten olla vähemmän itsestäänselvyys toiselle jotta saisi itsekin edes hivenen sitä kunnioitusta? :(