Onko täällä ketään BED:istä parantunutta?

parantua. etsimällä elämästä muutakin kuin vaan syöminen. minä olen ollut jo 1,5v "kuivilla" ja laihtunut tuona aikana 13 kg. nyt normipainoinen/hoikka. aloitin elämäntapamuutoksen menemällä ulos kävelemään. aloitin uimaharrastuksen. täytin päivästäni tunnit jotka aiemmin olin yksin. tässä oli syy tähän kaikkeen, yksinäisyys. nyt päiväni täyttyy töissäkäynnin lisäksi ystäviä tapaillen ja liikkuen. aloin kiinnostumaan ihan eri tavalla terveydestäni, välitän itsestäni, en enää halua "saastuttaa" kehoani jatkuvalla mässäilyllä. pyrin syömään monipuolisesti kasviksia hedelmiä ja vihanneksia, että saan tarvittavia vitamiineja. mieli pysyy virkeänä ja iho kunnossa. järkyttävää ja surullista on ajatellakin entistä elämääni jolloin saatoin syödä miltei yhdeltä istumalta jäätelöpaketin, kakkua, karkkia, leipää, ym ym ym. tsemppiä kaikille!! tästä voi parantua, se vaatii vain selkärankaa ja siinä on pienen itsetutkiskelun paikka.

Sairauteni pahimpina aikoina en enää uskonut kykeneväni minkäänlaiseen "normaaliin"elämään. Monet elämäntapani olivat olleet jo pitkään rempallaan ja syöminenkin useita vuosia, mutta helvetti repesi 2004, jolloin BED paheni niin että kadotin lopullisesti kaiken kontrollin. Mitään yksittäistä syytä ei ollut enkä tarvinnutkaan, säin kun oli kivaa, söin kun v*tutti, söin kun petyin ja palkitsin itseäni syömällä. En en'' hävennyt hakea kaupasta viidettä karkkipussia tai kolmatta pitsaa päivän aikana. Ravintolassa otin useita jälkiruoka-annoksia ja kylässäkin santsasin niin monta kertaa kuin voin. Tämän kaiken tein syitä ja seurauksia ajattelematta. Puolustelin itselleni ja muille huonoa kuntoani ja painonnousuani mitä kummallisimmilla selityksillä. Itsepetosta päivästä toiseen. Kunnes seinä tuli vastaan. Kävin lääkärillä joka antoi lohduttoman ennusteen 30-vuotiaalle: selkäni ei jaksa kannatella enää ruhoani, keuhkot eivät mahdu liikkumaan koska jokapaikka on täynnä ihraa, 2tyypin tiabetes puhkeamaisillaan, verenpaine ja kolesterolit kuin afrikannorsulla. Olin erakoitunut, voimaton, väsynyt ja kuitenkin kokoajan korvienväli huusi lisää suklaataa, munkkeja, pitsaa..... Elämäni umpikujassa löysin avun vertaistukiryhmästä (OA), jossa sain apua ja tukea muita pakonomaisilta ylensyöjiltä. Sain toivoa toivottomuuteeni ja elämänsisältöä sisällöttömään elämääni. Olin aiemmin yrittänyt satoja tai tuhansia erilaisia kuureja, diettejä, pillereitä ja vetkuttimia. Niillä en saanut kuin aina vain suuremman pettymyksen. Tämän avulla sain elämääni kuitenkin täysin uuden suunnan. Sain voimia opetella juuri minulle hyvältä tuntuva ruokasuunnitelma, sain elämäniloa niihin hetkin jotka aiemmin olin pilannut ahmimalla, löysin jo lähes sammuneen elämäni liekin! Nyt, reilun kahden vuoden jälkeen veriarvoni ovat paremmat kuin koskaan, paino on pudonnut -50kg, kaikki sairaudet tiessään, liikun säännöllisesti useita kertoja viikossa (ja se tuntuu perhanan hyvältä ;-)) ja olo on mitä mainioin. Tänä aikana annoskoko on muotoutunut sopivaksi, ruokarytmi terveelliseksi ja pakkomielteen häviäminen arjesta on antanut aikaa perheelle, harrastuksille ja ihmissuhteille. Käytännössä koko elämänkatsomukseni on muuttunut ja elämänlaatuni on aivan toista. Jatkuvasti olen "heikoilla jäillä" kauppojen joulusuklaatarjouksien tai notkuvien buffetpöytien maailmassa, mutta OA on antanut minulle voiman tehdä jatkuvasti valintoja jotka ovat hyväksi minulle. Tänäänkin! :-)

Itse voisin sanoa hiukan jo päässeeni bedistä eroon. Minulla on ollut myös muita syömishäiriöiden muotoja, mutta täytyy aina olla varuillaan, ettei ruoasta tule pakkomiellettä. kohtuus on minulle hyvin vaikea asia joka asiassa.
Lopullinen havahtuminen tuli terveysongelmien kohdalla ja hampaiden takia, koska bulimiavaiheet ja kova ahmiminen teki hirveää jälkeä hampaille. Laksatiivien liikakäyttö kovilla laihdutuskuureilla bulimiavaiheessa sai kaliumarvot sekaisin ja rytmihäiriöitä, mikä pelotti. Myös se laittoi miettimään, että mitä ihmettä olen tehnyt kropalleni, kun painoni on jojoillut niin paljon. Myös iän tullessa suhteeni vartalooni on muuttunut vähemmän kriittiseksi. Nykyään en enää ajattele, että minun pitäisi olla tietyn painoinen ollakseni onnellinen, mikä oli pitkään pakkomielteeni. Kuvittelin aina olevani kelvoton. Nykyään ajattelen enemmän vaan terveyttä ja tasapainoa, kohtuutta kaikessa.Paino ei ole tärkeä asia. Terveys ei ole itsestäänselvyys ja terveys on tärkeämpää kuin mikään muu!

Bedaikanani suhteeni ruokaan oli sairas. Tuon ajan täytti vaan ruoan miettiminen. Massiivisten ruokamäärien ahmiminen aiheutti jumalattoman morkkiksen, jota oli tapana aina kompensoida ajatuksella: huomenna aloitan laihdutuksen. Suunnittelin laihdutuskuureja, jotka menivät aina pipariksi, sillä ne olivat kamalia rankaisukuureja ja johtivat joka kerta ahmimiseen. Ero laihdutusruokavalion ja sen normaalin ahminnan välillä oli huomattava. Olin tuolloin ihan kauhea "ääripää-ihminen." Tuo aika turvotti hoikan ihmisen sairaalloisen ylipainoiseksi. Pahimpina aikoina en uskonut parantumiseen tai siihen, että olisin ikinä enää normaalipainoinen. Litroja jäätelöä, keksipaketteja, limsaa, leipäpusseja. Ruokavalioni oli ihan järjetön ja terveellistä siinä ei ollut varmaan mikään! Tuona aikana häpeä itseäni kohtaan oli suunnaton. Ja tuo vaihe kesti kolme vuotta.

Olen tuon ajan jälkeen saanut järkeä syömiseen. Mutta karikkoja on tullut. Parantuminen lähti ajatuksesta, terveys ennen kaikkea ja innostuin liikunnasta. Tietysti jossain vaiheessa homma meni vähän yli ja johti bulimiaan, sillä laihduin huomattavasti ja ruokapakkomielle varjosti elämää varsinkin laihduttaessa. Järki syömiseen tuli hiljalleen, kun lopetin laihduttamisen ja aloin oppia nauttimaan uusista mauista ja nauttia salaateista ja kevyestä ruoasta. bedaikana ainoa herkku oli makea ja suolainen. Tuo oikeastaan selittyi pitkälti sillä, että tapasin mieheni eli sain uusia ajatuksia. Alkuvaiheessa suhdettani muistan, että ahmin vielä salassa ja oksentelinkin, mutta sitten jossain vaiheessa se loppui ja ruoka sai vähemmän huomiota.
Pääsin jotenkin kuorestani, kun olin saanut sen sairaalloisen ylipainon pois ja aloin kiinnostua muista asioista.
Jossain vaiheessa homma levisi taas käsiin. En enää säännöstellyt syömisiäni ja niinhän siinä kävi, että iso kasa painoa tuli takaisin.Välillä alkoi taas mennä keksipakettikin kokonaan ja tuntui, että pelkästään einesruoka maistui. Joskus aina ahmin, mutta samanlaista pakkomiellettä kun sairaalloisen lihavana minulla ei ollut ruokaan, jolloin elämä pyöri ahmimisessa. Viime vuonna sain laihdutettua itseni normaalipainoon ja jälleen kerran tuttu syömishäiriö iski päälle - bulimia... vedin taas laihdutuskuurin liian tiukille ja siitä tuli pakkomielle(kuinka yllättävää) Laihdutuskuuri katkesi hirveisiin ahmimisiin (ahmin koko kaapin tyhjäksi monta kertaa aina repsahduksina) ja se oli hetki, jolloin tajusin, että minun pitää lopettaa laihduttamiset, ne johtavat kohdallani aina katastrofiin. Katkaisu sille oli se, etten enää rajoittanut itseäni niin paljon. Annoin vain itseni syödä laihdutuskuurin jälkeen, mitä huvitti. Aluksi söin enemmän, mutta yhtäkkiä ei ollut enää tarvetta sille. Painoa tuli jonkin verran takaisin mutta nyt paino on laskenut normaaliksi. Olen ollut nyt 3 kuukautta VHH:lla ja täytyy toivoa, että tässä on avain tasapainoon ja suosittelen vhh:ta ehdottomasti monelle, joka kamppailee bedin kanssa. Ensimmäistä kertaa tuntuu, ettei ole tullut tarvetta mieliteoille vaan kokoajan on hyvä olo. Mutta tämä on kamppailua edelleen. Ruoanlaitto on terapeuttista, kuten joku totesi ja nykyään kokkailen itse ruoat. Syön vain silloin kun on nälkä ja vhh:lla nälkä pysyy hyvin pois. Täytyy toivoa, että tässä on se apu. Tsemppiä kaikille.

Jo pari viikkoa ilman sipsejä, popcornia ja kevyt limuilla. Olo on jo aika mahtava ja uskon, että huominen voittaa. Lääkärissäkin käväisin Bed:n takia.. Se oli tosi hyvä idea. Lääkäri oli nero, jota voin suositella muillekin. Hän auttoi tosi paljon mua tässä pinteessä, joka johtui yhteisesti luoduista paheista. En jaksa enää salailla, vaan olen jo aidosti sinut ongelmani kanssa.