oli ensimmäinen ajatuksenne,kun saitte kuulla sairastuneenne syöpään?Oliko se sellainen pakokauhu ja pelko,tuntuiko teistä että hyvä ihme sentään,tähän kuolee ( olen 43.vuotias,3.lapsen äiti) ja miten ne hoidotkin jaksaa..?Vaikka järki sanoo,ettei rinta syöpä ole kuolemantuomio niin silti pelottaa ja haluaa että äkkiä,nopeasti tullisi se leikkaus ja alkaisi hoidot ( vaikka nekin pelottaa ja haluaa juosta karkuun,piiloutua kaikelta pahalta ).
Tunnen aika ison patin rinnassani ja kokeilen sitä ihan koko ajan,tuossa se on,syöpä joka varmistettiin viikko sitten (neulanäytteen tuoksessa)ja nyt odotan leikkausta joka on tammikuun alkupuolella.Ja tuntuu ihan että se patti rinnassani isonee päivä päivältä,vaikka eihän se niin ole.
Tunnen aika ison patin rinnassani ja kokeilen sitä ihan koko ajan,tuossa se on,syöpä joka varmistettiin viikko sitten (neulanäytteen tuoksessa)ja nyt odotan leikkausta joka on tammikuun alkupuolella.Ja tuntuu ihan että se patti rinnassani isonee päivä päivältä,vaikka eihän se niin ole.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin. Siitä on pian kaksi vuotta,kun tuo tieto syövästäni tuli "kuin salama kirkkaalta taivaalta" ilman mitään ennakko-odotuksia siitä,että juuri minä voisin joskus sairastua tähän tautiin.
Ensimmäinen ajatukseni oli aika voimakkaasti,että nyt onkin sitten "kotiinlähtö" lähellä ja tunne oli aika jännittävä. Onko nyt aika,että pääsen taivaaseen ja saan nähdä Jeesuksen ja jo aiemmin sinne menneet rakkaani. Taisinpa siinä tokaista yhdelle aikuisista lapsistani,joka osui olemaan paikalla,että "kerronko Jeesukselle terveisiä?"
Edessä oli kovin tuntematon vaihe tutkimuksineen,leikkauksineen ja hoitoineen.Aivan kaikki ei ollut helppoa,mutta kuitenkin onnellisesti selvisin. Ja kun näin jälkeenpäin ajattelen,niin rukousvastauksia koin monessa vaiheessa ja minua autettiin "ylhäältä". Ei ollutkaan vielä aikani täysi täällä maan päällä.
Tällä hetkellä on ehkä sellainen hieman epätodellinen olo.Onko kaikki ollut tottakaan? Olenko minä sairastanut syövän? Onko se lopullisesti voitettu? Kun hyvinkin nopeasti kontrollivälini venyivät pitemmiksi,niin nöyrällä mielellä tässä odottelen ensi vuoden koetuloksiani. Aikaväliä on pitkä vuosi,joka riittää unohtamaankin syöpään liittyvät tilanteet.
Ei tätä elämää voikaan elää kuin päivän ja hetken kerrallaan. Tuskallisinta toki oli odotella hoitojen alkamista.Mutta aikansa kullakin asialla. Levollisin mielin voin kuitenkin luottaa siihen,ettei minulle ja meille kenellekään tapahdu mitään taivaallisen Isämme tietämättä ja sallimatta.