Minulla niitä lapsia useita, usein muistelen, sen ensikatseen ja sen jälkeisiä tunteja, se on ihme, että ne ovat jääneet niin syvästi mieleen, vaikka sitte onkin paljon asioita unohtunut.
Jokaiseen liittyy pieni tarina, josta saisi mukavan pienen vihkosen.
Kerron nyt vain yhden, meille oli tulossa pieni poika, oli kolmevuotias, mutta kokoa ehkä puolitoista-vuotta, pieni oli.
Hänellä oli jätesäkki mukana ja siinä sitte rikkinäisiä vaatteita, vaippoja ei ollut, kun on kuivaksi oppinut, tuttipullo ja se sanottiin tarkkaan, kuinka paljon mehua (tai mitä he olivatkaan antaneet) saa illalla laittaa.
Oli kesäaika ja olimme mökillä, isä ja äiti ja sossut toivat pojan, juotiin kahvit ja tunnelma oli aika jännittävä, meillä oli jo ennestään tyttö ja hän oli innostunut pojasta.
Siinä sitten lähtöä tekivät, poika jäi ja muut menivät pois. Menimme ulos ja muistan ikuisesti ne kaksi sanaa .....ukkaa eni....kun autoa ei ollutkaan pihassa, sitten poika antoi minulle pienen vaalenpunaisen juhannuskukan ja katsoi suoraan silmiin, sinisillä silmillään..niin alkoi meen arki sananmukaisesti, poika on kehitysvammainen ja työsarkaa onkin riittänyt, mutta niin mukava poika on kasvanut ja tosi hyväluonteinen, se oli meen alku....joka jatkuu...tosin hieman erimuotoisena, koska hän on jo aikuinen. Mutta ne sinisten silmien katse....
Jokaiseen liittyy pieni tarina, josta saisi mukavan pienen vihkosen.
Kerron nyt vain yhden, meille oli tulossa pieni poika, oli kolmevuotias, mutta kokoa ehkä puolitoista-vuotta, pieni oli.
Hänellä oli jätesäkki mukana ja siinä sitte rikkinäisiä vaatteita, vaippoja ei ollut, kun on kuivaksi oppinut, tuttipullo ja se sanottiin tarkkaan, kuinka paljon mehua (tai mitä he olivatkaan antaneet) saa illalla laittaa.
Oli kesäaika ja olimme mökillä, isä ja äiti ja sossut toivat pojan, juotiin kahvit ja tunnelma oli aika jännittävä, meillä oli jo ennestään tyttö ja hän oli innostunut pojasta.
Siinä sitten lähtöä tekivät, poika jäi ja muut menivät pois. Menimme ulos ja muistan ikuisesti ne kaksi sanaa .....ukkaa eni....kun autoa ei ollutkaan pihassa, sitten poika antoi minulle pienen vaalenpunaisen juhannuskukan ja katsoi suoraan silmiin, sinisillä silmillään..niin alkoi meen arki sananmukaisesti, poika on kehitysvammainen ja työsarkaa onkin riittänyt, mutta niin mukava poika on kasvanut ja tosi hyväluonteinen, se oli meen alku....joka jatkuu...tosin hieman erimuotoisena, koska hän on jo aikuinen. Mutta ne sinisten silmien katse....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin jäi vielä kertomatta, että pojalle tuli pissat ja kakat sitte housuun, olin hätää kärsimässä, kun eihän mua varoitettu mistään "vaippapojasta), mutta sitähän hän sitten kuitenkin olikin ja olimme mökillä, onneksi oli kesäaika silloin.
Että...lisäys vain äskeiseen.
tämä teidän kohtaamisenne.
Surullinen, että elämä omien vanhempien kanssa ei onnistunut.
Kaunis, koska sai uuden perheen, jossa on välitetty...sen huomaa kirjoituksestasi.
Millä tavalla lapsi oli kehitysvammainen. Anteeksi kun utelen, ei ole pakko vastata (tietenkään).
Molempien lasten ensitapaamiset ovat olleet niin herkkiä hetkiä, että kyynel nousee vieläkin silmiin kun niitä muistelee. Molemmilla kerroilla olemme tavanneet lapsen ensimmäisen kerran hakiessamme hänet "kotiin".
Toisen lapsen haku on tuoreempana muistissa. "Eilen" olimme päättäneet, että kotimme on pienen tytön koti ja niinpä pikaisten valmistelujen jälkeen olimme menossa häntä hakemaan. Ajettiin suuren sairaalan pihaan, ilmottauduimme neuvonnassa ja meitä pyydettiin odottamaan hetkinen. Sitten sairaalan sos.työntekijä tuli meitä hakemaan. Hänen perässään astelimme lasten teholle. Siellä menimme pieneen huoneeseen, jossa kaksi sänkyä. Toisessa nukkui lapsi, toinen sänky tyhjänä. Tyhjän sängyn vauva oli lääkärin tutkittavana hoitopöydällä ja saimme kuulla, että siinä on meille tuleva tyttö. Voi miten pieni hän olikaan. Ikää muutama kuukausi, paino ja pituus kuin vastasyntyneellä. Totisin silmin hän katsoi meitä, tuntemattomia ihmisiä. Lääkärin tutkittua hänet, silitin pientä tyttöä hyvin varovasti ja sanoin, että kylläpä sinä olet söpö. Mieheni tervehti myös vauvaa ja "isoveli" karjaisi isoon ääneen, että minä olen X ja sinusta tulee minulle pikkusisko. Lääkäri sanoi, että tyttö on näillä näkymin terve, mutta koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää. Onneksi ei tiedetty. Huoneessa vilisi ihmisä jatkuvasti; fysio-, ravintoterapeutti, tytön omahoitaja, sosiaalityöntekijä, joku muu hoitaja. Jokainen selitti jotain ja meillä pää pyörällä. Sitten sinne tuli nainen, joka sanoi nimensä ja kerto tulevansa meille tiettynä päivänä kotiin. Hän oli sairaalan perhetyöntekijä ja hänen mielestään hänen oli turha siinä tilanteessa puhua mitään, koska emme muistaisi hänen sanojaan enää sen jälkeen kun huoneesta lähtisimme. Ja miten oikeassa hän olikaan. Jossain vaiheessa olin saanut hennon vauvan syliini, joka edelleen hyvin totisin silmin katsoi minua. Sairaalassa vierähti muutama tunti, sitten puettiin tyttö isonveljen vanhoihin vaatteisiin ja lähdettiin kotiin. Tuo oli onnellinen päivä ja emme tienneet tulevaisuudesta mitään.
Onneksi ei tiedetty, mitä tuleman pitää?
Kirjoitin, että ei onneksi tiedetty sen takia, että jos olisimme tietäneet ennakkoon tytön vammaisuuden, niin emme välttämättä olisi uskaltaneet häntä ottaa. En olisi luottanut itseeni niin paljon ja olisin ajatellut diagnooseja lukiessani kaikenlaisia synkkiä tulevaisuuden suunnitelmia. Siinä vaiheessa en olisi ollut kypsä vammaisen lapsen äidiksi.
Lapsen vammaisuus on tullut eteen pikkuhiljaa. Aluksi kaikki meni kehityksen viivästymän piikkiin, jatkossa tutkiin tarkemmin ja saatiin lopulliset diagnoosit. Miten paljon olisimmekaan elämässä menettäneet, jos emme olisi juuri tätä lasta kotiimme hakeneet. Hänen myötä olemme oppineet paljon uusia asioita, hänen itseluottamuksensa ja sinnikkyytensä on ihailtavaa. Kehitystä tapahtuu koko ajan ja tyttö tulee selviytymään elämässään hyvin, vaikea vammaisuudestaan huolimatta.
Menimme mieheni kanssa sairaalaan tapaamaan ensimmäistä meille sijoitettavaa lasta kauniina kevättalven päivänä. Lapsi hymyili meille aurinkoisesti, hän oli pienikokoinen ja alipainoinen, vapisteli, eikä osannut istua, kääntyä tai kannatella päätään vatsallaan ollessaan. Heti tiesimme, että hän kuuluu meille, vaikka ennusteesta ei ollut juuri tietoa.
Toinen vauva oli vielä pienempi ja suorastaan tarttui matkaan, jota on nyt tehty 6 vuotta.