Miten teillä muilla uusperheissä vauvan/pienen lapsen hoitovastuu? Minun nuorempi lapsi 1,5 v. Miehellä ei lapsia. Minä käyn päivätöissä eli herään noin klo 7 laittamaan lapsia päiväkotiin. Mies herää joskus keskipäivän aikoihin ja lähtee töihin iltapäivästä. Esim nyt yöllä pienempi lapsi heräsi yllättäen eikä saanut unta millään. Oli vain tohkeissaan kun yöllä on niin hauskan pimeää ja jännittävää :(. Valvoin hänen kanssaan nukutellen häntä useamman tunnin. Maitoa ehdittiin juoda että uni tulisi jne. Mies ei edes tullut katsomaan miten meillä. Katseli vaan elokuvia. Tai tuli katsomaan joskus klo 2-3 AM. Lopulta minulle jäi unitunteja jotain 4. Sitten piti taas nousta töihin. Mies nukuskelee mukavasti aamun. Ei koskaan nouse auttamaan minua lasten pukemisessa aamuisin. Eikä muuten koskaan käy kaupassa ennen töihin menoa vaan kauppavastuukin on täysin minulla töiden jälkeen.
Tiedän, että nyt moni mies etenkin jos on lapseton, sanoo, ettei miehellä ole mitään velvotteita toisen miehen lapsia kohtaan. Mutta kysyisin nyt, onko teillä uusperheissä mitään inhimillisyyttä...että kun näkee toisen valvovan ja tietää, että hänen täytyy lähteä aikaisin töihin...että tulisi auttamaan vain ihan rakkaudesta, ei velvollisuudesta?
Tiedän, että nyt moni mies etenkin jos on lapseton, sanoo, ettei miehellä ole mitään velvotteita toisen miehen lapsia kohtaan. Mutta kysyisin nyt, onko teillä uusperheissä mitään inhimillisyyttä...että kun näkee toisen valvovan ja tietää, että hänen täytyy lähteä aikaisin töihin...että tulisi auttamaan vain ihan rakkaudesta, ei velvollisuudesta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
hoidan nuo yöheräilyt, vaikka pienimmät lapset ovat yhteisiä.
Mutta minä olenkin vähän marttyyri...
Olethan jutellut miehesi kanssa asiasta, ehkei hänellä ole edes käynyt mielessä, että kaipaisit apua lapsen kanssa? Jos ei hänellä ole omia lapsia, ei hän välttämättä ymmärrä, kuinka väsynyt olet! Tai ajattelee, että haluat itse hoitaa lapsesi. Tai saattahan mies pelätä, ettei osaa auttaa.
Ottaako hän muuten vastuuta perheestänne?
annan vastauksen hieman eri kantilta sillä miehelläni on exän kanssa 1 lapsi ja meillä yhteinen. Mutta minä herään AINA 98% öisin lapseni kanssa jos niin vaatii. Myös jos mieheni lapsi on täällä niin usein sekin jää minulle kun mies nukkuu niin hyvin.
Tietysti kun käyt töissä niin olisi kohtuullista että hän voisi edes joskus auttaa sinua mutta jos hän ei tosiaan ole ymmärtänyt sitä että kaipaat joskus apua. Miehet eivät yleensä iian usein vihjeistä ymmärrä vaan suoraan pitää asiat sanoa :)
Keskustelkaa :)
Puhu avoimesti ja syyllistämättä. Kerro toiveistasi, mutta älä vaadi mitään. Kerro että sinua väsyttää ym. Lapseton mies ei välttämättä vain oikeasti ymmärrä. Tai vaikka olisi lapsiakin, toinen ihminen ei tiedä tunteitasi ja tarpeitasi, jos et puhu niistä.
Miehelläni on kaksi alakoululaista, minulla yksi taapero. Mies huolehtii omien lastensa harrastukset 99%:sti. Minä olen vain joskus auttanut, jos on tullut tarve. Koko perheen pyykit huolehdin yleensä minä ja arkiruuat. Mies hoitaa ns. "miesten työt". Molemmat siis hoidamme kortemme kekoon, eri asioissa vain.
Lasten kiukutellessa tms. puutumme asiaan molemmat. Miehen auktoriteetti tulee joskus tarpeeseen taaperoni kanssa.:)
Tarhaan minä vien lapseni. Ulos lähtiessä minä puen lapseni, autan 99% vessahommista, illalla luen iltasadun ym... Jos itkee yöllä, minä huolehdin ja mies jää nukkumaan. Ei ole koskaan kysynyt, tarvitsenko apua. Pää asiassa siis huolehdin itse oman lapseni arkiset kuviot. Minä osallistun enemmän miehen lapsen kuvioihin. Autan läksyissä, vaatteissa, petien petaamisessa...
Ei ole mitään ehdotonta, että mies ei koskaan auttaisi. Juuri käytöskasvatukseen hän osallistuu. Ja joskus laittaa lasta turvaistuimeen tms. pientä. Enpä ole apua usein pyytänytkään, joten en todellakaan syytä miestä. Ainoita hetkiä, kun olen apua kaivannut, on juuri itkut ennen päiväunia tai yöllä herääminen. Enkä silloinkaan kaipaa ehkä apua lapsen kanssa, vaan sitä että kun sitten kömmin väsyneenä ja murheellisena takaisin sänkyyn, olisi kiva, jos rakas ottaisi kainaloon. Usein hän vaan on lähtenyt olohuoneeseen, eikä tule viereeni vaikka pyydän.
Miehen mielestä lapsellani on uniongelmia ja hän on selvästi kärttynyt, että lapseni itkee nukkuessaan tai herätessään. En ole aivan samaa mieltä, joten olen päättänyt olla hiljaa ja hoitaa itse. Laskin että esimerkiksi 1kk aikana lapseni on herännyt aamulla itkuisena 4 kertaa ja itkenyt yöllä 2 kertaa. Nukkumaan on mennyt aina ilman itkua rauhallisesti, paitsi päiväunille mennessä on itkenyt 3 kertaa, jos päivän rytmiaikataulu ei ole mennyt tavalliseen tapaan. En pidä näitä lukuja huolestuttavina, mutta miehen mielestä lapsi pitäisi suunnilleen viedä lääkäriin, hänellä ei ole henkisesti kaikki ok jne... Herkkiä juttuja äitinä kuunnella, joten olen ottanut etäisyyttä siinä asiassa ja toivon ajan parantavan miehen käsityksiä. Hänen lapsensahan eivät ole koskaan olleet uhmaiässä tms.
Toivoisin miehen osallistuvan enemmän lapseni askareisiin, mutta en siksi, että tarvitsen apua, vaan siksi, että se lähentäisi heitä. Uskon että jos mies useammin vaikka lukisi lapselle kirjaa, piirtäisi hänen kanssaan, rakanteisi legoilla tai mitä ikinä, mies kiintyisi enemmän. Tällä hetkellä lapseni on miehelle vain rasite, tai niin pelkään. Hän osallistuu vain huonoilla hetkillä, eikä nauti hyvistä. En itsekään kiintyisi toisen ihmisen lapseen sillä tavalla. Aika on vain kovin rajallista, mutta toivon että kyllä tämä tästä... Rakkautta kuitenkin riittää, ja haluamme aina toisillemme ja lapsille vain hyvää.:)
mies tuollaisia asioita ymmärrä, eikä mitään osaisi pikkulapselle tehdäkään. Saati sitten haluaisi.
Turhaa unelmointia. Missä lapsen oma isä on?
Mies voi tehdä niitä rakkaudentekoja aloittajaa itseään kohtaan, mutta lapset ovat toinen juttu. Miehen ei tarvitse millään lailla osallistua heidän hoitoonsa, jos ei itse halua. Uudet kumppanit eivät ole lastenhoitajia! Jos on itse lapset maailmaan hankkinut, ne hoitaa myös itse!
Hei, onneksi mieheni ei ole ihan noin mustavalkoinen. Hän kyllä hoivaakin lapsiani ja erityisesti pienempää. Tuo yö vain tuntui niin raskaalta, ja kaipasin hänen tukeaan. Mutta kyllä hän lastenvaunuja työntää, pulkkaa vetää, lasta kantaa, leikkii, tanssittaa, kuuntelee musiikkia, pitää sylissä, halailee jne. Minulle on tärkeää, että olemme perhe, että asiamme ovat yhteiset riippumatta siitä, kenen geenejä kukakin kantaa. Minulle rakkaus merkitsee jakamista, yhdessäkulkemista ja arjen jakamista. En halua perhettä, joka on jollain lailla jakautunut. Mikä on sellainen kumppani, joka ei ole täysvaltainen perheenjäsen? Perheenjäsenenä oleminen taas merkitsee vastuunottamista, huolehtimista, välittämistä. Kyselin mieheltä, haluaako hän kenties joskus lapsia (pelkään että hän lähtee sen vuoksi lapsettoman naisen luo), mutta hän vastasi, että meillähän on jo lapsia perheessä, että se riittää hänelle. Ja kyllä huomaan, että kaiku vastaa kuin sinne huutaa eli että mitä enemmän hän lapsille antaa hoivaa ja välittämistä, sen enempi hän heiltä saa kiintymystä ja luottamusta.
...hih...siis metsä vastaa kuin sinne huutaa...
Näitä juttuja lukiessani koen itseni hyvin onnekkaaksi.
Meillä on uusperhe. Minulla on kaksi lasta (nyt jo toinen kotoa poissa asuva aikuinen, toinen on lukiolainen ja asuu vielä kotona), mutta miehellä ei biologiasia lapsia ole. Mies tuli perheeseemme kun lapset olivat 2 ja 4-vuotiaat. Alusta asti oli ilman sen kummempia sääntöjen luomisia selvää, että me aikuiset olemme tämän perheen vanhemmat ja lapsista huolehditaan yhdessä. Miestä toki jännitti, kun ei aikaisempaa kokemusta pikkulapsista ollut. Mutta kaikkea voi oppia, eikä lapsista huolehtiminen mitään rakettitiedettä ole.
Hän on aina huolehtinut lapsista paremmin kuin moni biologinen isä. Laittanut ruokaa, kuljettanut päiväkotiin, hoitanut sairasta lasta, laittanut nukkumaan, leikkinyt jne. Tarpeen mukaan myös luonut rajoja murrosikäisille, kuskannut harrastuksiin, antanut aikaansa, neuvonut, ohjannut, auttanut. Sanalla sanoen siis kasvattanut lapsia yhdessä minun kanssani täysin tasavertaisena vanhempana. Lapsilla ja miehellä on hyvä, rakastava ja luottamuksellinen suhde. Mies on ns. peruskallio-tyyppiä ja lapset tietävät voivansa vielä aikuisenakin aina kääntyä myös hänen puoleensa, jos tukea tarvitsevat.
Näiltä palstoilta välittyy kuva siitä, että naisen voi olla vaikeampaa hyväksyä miehen lapsia kuin miehen naisen lapsia. Lasten kannalta on ikävää, jos heidän elämäänsä kuuluu ketään aikuista, joka ei lasta täysin hyväksy. Onneksi meillä on asiat niin kuin on. Siitä muistan olla kiitollinen ihan jokaisena päivänä.
sinä lissu paska
viestistäsi välittyi melko erilainen kuva kuin tästä, johon nyt vastaan. Olet ehkä ajatellut asioita tarkemmin ja etsinyt hyviä puolia huonojen asemasta.
Jos niin on, ei tämä keskustelu ole ollut turha.
Kerrot, mitä sinä haluat ja mikä on sinulle tärkeää. Kerro sama miehellesi ja kysy häneltä, mitä hän haluaa. Siitä se lähtee.
Kun kakaran saavat ulos hädintuskin. Kun siinä uudessakaan suhteessasi ei ole rakkautta kuten ei entisissäkään niin miksi moisia kyselet?
Olisit vähän kasvanut ja kehittäytynyt ihmisenä ennen kuin aloit tehdä sitä ensimmäistäkään niin nyt ei tarvitsisi kysellä neuvoja uusperhepalstalla jossa kaikki ovat yhtä tyhmiä sillä jos ei ole ensimmistäkään suhdettaan osannut hoitaa niin tuskin toistakaan, harva onnistuu kylläkin jos kasvaa virheistään mutta ani harva. Ongelmiin ratkaisu on että hankkiudut paksuksi heti kun kodinhoitotuet loppuu edellisestä ja vaidat äijää ja jatkat samaa rataa miin kauan kunnes luonto ei enään suo kakaroita. Tätähän ne monet loiset harrastaa ettei tarvitse töihin mennä koskaan.
on miehen 3v tyttö joka toinen vloppu. Mieheni tekee välillä portsarin hommia viikonloppuisin, mutta käy myös kokopäivätöissä viikolla. Vapaata ei siis miehelläni paljoa ole ja univelkaa kertyy aika hyvin viikon aikana. Itselläni on vuorotyö ja, jos olen iltavuoroon menossa, tai vapaalla, niin monesti nousen tytön kanssa touhuamaan aamuhommia ja annan miehen nukkua.
Teen tämän tosiaan ihan vain rakkaudesta, enkä koe sitä velvollisuudekseni. Olen miehelle sanonutki, että pääasiallinen huolenpito on hänen vastuullaan. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, että kontolleni ei ole vain lykätty vastuuta lapsesta, joka ei minun ole. En todellakaan halua, että minun huolenpitoni tulee miehelleni itsestään selvyydeksi. Osallistun sen verran, kun itse jaksan. Omia lapsia minulla ei ole.
Oletteko kauan olleet yhdessä? Oma lapsesi on kuitenkin vielä aika pieni. Minulla itselläni oma hoivavietti ja huolenpito on kasvanut sitä mukaan, kuin kiintymys lapseen. Pidän tytön kanssa touhuamisesta, mutta se on vaatinut aikaa ja tunteiden kasvamista. Ensin täytyy oppia välittämään lapsesta, jotta hoivaaminen tulisi luonnostaan. Toisin kuin biologisilla vanhemmilla, puolikkaiden täytyy itse kehittää tunteensa lasta kohtaan.
Ukkosi silmät ovat avautumassa, enää ei pillun karvatkaan houkuttele.