Eräs lapseton kirjoittaa, että on yrittänyt itsemurhaa. Hänen mielestään elämä ei ole elämisen arvoista vaan hän toivoo kuolemaa. Terapia ei auta jne.
Ensinnäkään kenenkään lapsen ei pitäisi syntyä sitä varten, että muuten nainen ei jaksa elää. Lapsen tehtävänä ei ole pitää äitiä hengissä. Lapsen tehtävänä ei myöskään ole pelastaa aikuisten välistä parisuhdetta. Äidin tehtävänä on rakastaa ja tukea lasta omana erillisenä yksilönä niin, että lapsesta kasvaa tasapainoinen aikuinen joka pärjää itsenäisesti elämässä. Äidin tehtävänä on osata myös luopua.
Jos lapsi on naiselle ns. naiseuden mitta, ja lapsen puuhailuista halutaan kertoa ylpeänä muille vanhemmille, niin mitä tapahtuu sille naiselle joka synnyttää vammaisen lapsen? Lapsi syntyy ennenaikaisena, kärsii hapenpuutteesta eikä koskaan tule kehittymään kuin normaali lapsi. Ei tullutkaan sitä kiiltokuvapojua siihen pilvilinnaperheeseen.
Naapurin lapset temmeltävät ulkona punaposkisina ja terveinä, oma lapsi makaa velttona vaunuissa ja tulee jäämään kaksivuotiaan tasolle. Missä on se takuutodistus, että kun saa lapsen, niin lapsi on terve sekä mieleltään että ruumiiltaan, ja että elämä on yhtä onnea ja linnun liverrystä? Jos pakkomielteinen ja itsemurhan partaalla oleva nainen onnistuukin tulemaan raskaaksi, mutta saa vammaisen lapsen, niin miten hän tulee pärjäämään siinä tilanteessa? Kokeeko hän olevansa arvokas naisena, vaikka ei ole pystynyt saamaan tervettä lasta? Muut äidit päivittelevät ja jeesustelevat tilannetta. Röyhistääkö äiti rintaansa ja esittelee lastaan ylpeänä vai haluaako kenties piilottaa lapsen muiden katseilta? Mies on mahdollisesti häipynyt kuvioista kun ei kestänyt ajatusta vammaisesta lapsesta. Hyppääkö äiti parvekkeelta vai mikä on hänen ratkaisunsa? Elämässä kun ei saa takuuta minkään asian suhteen.
Moni on saanut lapsen vasta sitten kun on luopunut pakonomaisesta yrittämisestä. On löytynyt muita elämisen ja ilon aiheita, kenties adoptoitu lapsi. Ehkä luonto on viisas. Lapsi tulee vasta sitten, kun äiti on löytänyt tasapainoisen elämän, ihan omana itsenään.
Ensinnäkään kenenkään lapsen ei pitäisi syntyä sitä varten, että muuten nainen ei jaksa elää. Lapsen tehtävänä ei ole pitää äitiä hengissä. Lapsen tehtävänä ei myöskään ole pelastaa aikuisten välistä parisuhdetta. Äidin tehtävänä on rakastaa ja tukea lasta omana erillisenä yksilönä niin, että lapsesta kasvaa tasapainoinen aikuinen joka pärjää itsenäisesti elämässä. Äidin tehtävänä on osata myös luopua.
Jos lapsi on naiselle ns. naiseuden mitta, ja lapsen puuhailuista halutaan kertoa ylpeänä muille vanhemmille, niin mitä tapahtuu sille naiselle joka synnyttää vammaisen lapsen? Lapsi syntyy ennenaikaisena, kärsii hapenpuutteesta eikä koskaan tule kehittymään kuin normaali lapsi. Ei tullutkaan sitä kiiltokuvapojua siihen pilvilinnaperheeseen.
Naapurin lapset temmeltävät ulkona punaposkisina ja terveinä, oma lapsi makaa velttona vaunuissa ja tulee jäämään kaksivuotiaan tasolle. Missä on se takuutodistus, että kun saa lapsen, niin lapsi on terve sekä mieleltään että ruumiiltaan, ja että elämä on yhtä onnea ja linnun liverrystä? Jos pakkomielteinen ja itsemurhan partaalla oleva nainen onnistuukin tulemaan raskaaksi, mutta saa vammaisen lapsen, niin miten hän tulee pärjäämään siinä tilanteessa? Kokeeko hän olevansa arvokas naisena, vaikka ei ole pystynyt saamaan tervettä lasta? Muut äidit päivittelevät ja jeesustelevat tilannetta. Röyhistääkö äiti rintaansa ja esittelee lastaan ylpeänä vai haluaako kenties piilottaa lapsen muiden katseilta? Mies on mahdollisesti häipynyt kuvioista kun ei kestänyt ajatusta vammaisesta lapsesta. Hyppääkö äiti parvekkeelta vai mikä on hänen ratkaisunsa? Elämässä kun ei saa takuuta minkään asian suhteen.
Moni on saanut lapsen vasta sitten kun on luopunut pakonomaisesta yrittämisestä. On löytynyt muita elämisen ja ilon aiheita, kenties adoptoitu lapsi. Ehkä luonto on viisas. Lapsi tulee vasta sitten, kun äiti on löytänyt tasapainoisen elämän, ihan omana itsenään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
hyvä kirjoitus ja toivottavasti myös muissa pohdintoja herättävä !
Tuolla tietoa lapsettomuudesta:
http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/simpukka-yhdistys/materiaalia-lapsettomuudesta/
www.simpukka.info/download.php?file=16 "Kun lapsettomuus koskettaa"
On vaikeaa unohtaa lapsettomuus, kun oma keho muistuttaa joka kuukausi, että toivottua lasta ei kuulu. Syli on tyhjä, olisi tilaa. Joillekin vaistoille ja tunteille ei voi mitään, takana on satojen miljoonien vuosien evoluutio suvullista lisääntymistä.
Keskustelun aloittaja jossittelee kovasti. Onko hänellä ollenkaan omakohtaista kokemusta äitiydestä luopumisesta? Onko hänellä kokemusta vammaisesta lapsesta? Onko hänet itsensä mies jättänyt? Parisuhde ei välttämättä lapsettomuuteen kaadu, mutta sen kestävyys taatusti testataan. Luomuraskaus ei takaa lapsen terveyttä, riskejä on aina.
Lapsettomalla tulisi olla oikeus ja mahdollisuus surra. Terapia on yksi keino. Jos on vakavasti, jopa itsetuhoisesti masentunut, kannattaa harkita mielialalääkitystä. PMS-oireisiin voi käyttää progesteronipillereitä. Oma hormonikuuri mielialan tasaamiseksi alkaa huomenna.
surra, mutta elämätön elämä se vasta surullista on.
Lapsi voi tuoda mukanaan suuren ilon, mutta myös suuren surun. Joka tapauksessa aina sekä iloa että surua. Lapsi ei kuitenkaan mitenkään voi ratkaista kaikkia elämän ongelmia. Jos asettaa liian epärealistiset odotukset tyyliin, että sitten kun minulla on lapsi niin elämä on pelkästään ihanaa, niin pudotus voi olla todella raju, varsinkin jos lapsi on sairas. Siinä se kestävyys ja elämänhalu vasta oikein punnitaan.
Mahtoiko kukaan seurata tätä Vanessa ja pikkuväki jaksoa jossa kerrottiin erityislapsista. Naiset joita ohjelmassa haastateltiin olivat todella tasapainoisen ja onnellisen oloisia, vaikka varsinkin toisella on pahasti vammainen lapsi. Sanoivat, että eivät vaihtaisi lapsiaan mihinkään. Vaikeaa on, mutta kaikesta selviää. Leijonaemot on heidän järjestön nimi. Hieno esimerkki, siitä miten kaikesta huolimatta elämä on elämisen arvoista.
http://www.livtv.fi/ohjelmat/vanessa-ja-pikkuväki/etusivu
Osa on varmaan jo törmännyt tähän tutkimukseen, jos ei ole niin suosittelen lukemaan, ja varsinkin lopussa olevat lapsettomien ja lapsellisten kommentit aiheesta. Ei pidä luulla, että haluan torpedoida ihmisten lapsihaaveet, mutta mielestäni tämä teksti pistää jokaisen miettimään, että miksi kantani asiaan on se mikä on.
Tässä tekstissä lapsellisten elämä näytetään realistisessa valossa, mutta samalla tuodaan esiin ilon aiheet joita lapseen liittyy (varsinkin loppukommenteissa). Vapaaehtoisesti lapsettomien täytyy osaltaan miettiä, että olenko todella ihan sinut oman päätökseni kanssa. Tahattomasti lapsettomilta tämä voi osaltaan karsia ”vaaleanpunaista” kuvitelmaa, mutta kristallisoida asian siten, että lapsi on sitä mitä todella haluan.
Tämä on saanut myös minut miettimään, että miten hyvin tämän oman lapsettomuuteni kestän. Tilanteeni on se, että en ole koskaan varsinaisesti tehnyt päätöstä kumpaankaan suuntaan, oma elämäni vaan on mennyt näin. En ole koskaan ollut sellaisessa parisuhteessa (vakaa ja turvallinen) johon lapsi olisi ollut tervetullut. Toisaalta jos olisin palavasti halunut lapsen, niin toki olisin sen voinut (ehkä) saada jonkun satunnaisen tuttavuuden kanssa. Sellaista rohkeutta minusta ei kuitenkaan ole löytynyt.
Kun tätä tutkimusta luin, niin tunnistin kyllä itsessäni sen, että miten ihanaa olisi jos joku sanoisi minua äidiksi ja olisin jollekin kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Mutta samanaikaisesti tiedostan sen valtavan uuvuttavan työmäärän, vastuun ja huolen mikä lapseen liittyy. Eli en näe lapsiperheen elämää pelkästään ruusunpunaisena onnelana vaan tilana jossa monenlaiset ristiriitaiset tunteet on läsnä ja välillä tekisi mieli paeta paikalta. Elämä kun ei ole mustavalkoista tyyliin joko tai, vaan elämä on sekä että.
http://www.ylioppilaslehti.fi/2010/12/10/ilonpilaaja/