Onnellisuuttahan voi mitata monella tavalla ja yleensä onnellisuus tutkimuksiin pitää suhtautua tietyllä kritiikillä (kuten teitenkin myös tähän jäljemmällä olevaan).
Alisuoritujan tekstistä, facebook äitien ylisuorittamisesta, kuitenkin tuli mieleen tutkimus josta vasta luin ja etsin nyt siitä tännekin yhden jutun. Onnellisuushan voidaan nähdä tarpeiden tyydyttämisenä; jos tarpeet on tyydytetty ihminen kokee olevansa onnellinen. Näin kotiäidin tarpeet ne ovat hyvin arkiset: pitäisi saada tämä helkutin arki pyörimään jotenkin, kun olisi edes puhdasta ja kaikille ruokaa suuhun... Ilmeisesti se ei kuitenkaan kaikille riitä ja monet varmaan kokevat kuten alisuorittaja, eli että vaikka ne tarpeet eivät niin valtavat olekaan, niin edes niitä ei kerkeä arjessa tyydyttämään...
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Ylioppilaslehti Lapsettomat ovat tutkitusti onnellisempia ihmisiä/1135262284489
Ylioppilaslehden tutkimus siis pähkinän kuoressa: lapsen saanti vähentää ihmisten onnellisuutta. Aivan taatusti joku facebookäiti, joka "keksityllä ahkeruudellaan" ylvästelee, nostaa rimaa; tuollaiseen minunkin pitäisi kyetä ja kun en kykene, niin olen alisuoriutuja ja kukapa sitä itseään alisuoriutujana onnellisena pitäisi, kun kaikki ne hommat joilla voisi tulla onnelliseksi jää tekemättä...
Alisuoritujan tekstistä, facebook äitien ylisuorittamisesta, kuitenkin tuli mieleen tutkimus josta vasta luin ja etsin nyt siitä tännekin yhden jutun. Onnellisuushan voidaan nähdä tarpeiden tyydyttämisenä; jos tarpeet on tyydytetty ihminen kokee olevansa onnellinen. Näin kotiäidin tarpeet ne ovat hyvin arkiset: pitäisi saada tämä helkutin arki pyörimään jotenkin, kun olisi edes puhdasta ja kaikille ruokaa suuhun... Ilmeisesti se ei kuitenkaan kaikille riitä ja monet varmaan kokevat kuten alisuorittaja, eli että vaikka ne tarpeet eivät niin valtavat olekaan, niin edes niitä ei kerkeä arjessa tyydyttämään...
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Ylioppilaslehti Lapsettomat ovat tutkitusti onnellisempia ihmisiä/1135262284489
Ylioppilaslehden tutkimus siis pähkinän kuoressa: lapsen saanti vähentää ihmisten onnellisuutta. Aivan taatusti joku facebookäiti, joka "keksityllä ahkeruudellaan" ylvästelee, nostaa rimaa; tuollaiseen minunkin pitäisi kyetä ja kun en kykene, niin olen alisuoriutuja ja kukapa sitä itseään alisuoriutujana onnellisena pitäisi, kun kaikki ne hommat joilla voisi tulla onnelliseksi jää tekemättä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heh.. omituinen tutkimus. Onneksi itse kuulun ilmeisesti sitten siihen vähemmistöön joka on tullut oikeasti onnelliseksi saamistaan lapsista ja hyvästä miehestä. Meillä on aivan perussiistiä.. joskus enemmän joskus vähemmän. Ruokaa on jokaisen suussa. Arki pyörii erinomaisesti, koska olemme mieheni kanssa jakaneet arjen tehtävät tasapuolisesti. Esim, mies hoitaa perheemme raha-asiat, minä puolestani kaikki lapsien terveys- ja kouluasiat. Mies hoitaa yleiset autoasiat, minä puolestani kodin yleiset asiat. Mies tekee paljolti perheen leivonnaiset, minä taas ruoat :) Ja näin homma etenee. Lapsia hoidamme tasapuolisesti. Ensimmäisen kanssa minä olin kotona, nyt puolestaan toisen synnyttyä mies on lastemme kanssa kotona. Näin siihen asti kunnes saavuttavat tarhaiän. Kuulumme niihin ihmisiin mieheni kanssa, jossa perhe menee aina loppujen lopuksi uran edelle. Itse voisin siis aivan hyvin kuvitella kieltäytyväni esimerkiksi ylennyksestä, jos se uhkaisi rokottaa aikaa perheeni parissa. Firmalle en ole korvaamaton, mutta perheelleni olen. Menipä paatokselliseksi.. mutta siis oma neuvoni kaikille on: asettakaa omat rimanne ja tehkää kuten omassa perheessänne tuntuu parhaalta. Älkää tuijottako muiden tapoja, tutkimuksia tai kaikenmaailman onnellisuusbarometrejä. :)
...mä mietin missä nämä kyseiset seikat (lapsettomat ovat onnellisempia) olivat piilossa silloin tutkimuksista, kun minä harkitsin lapsen tekoon ryhtymistä. No en tiedä olisiko lapsi jäänyt tekemättä, mutta kyllä asiaa olisi pitänyt aiankin harkita tarkemmin. Olen siis varmaan hyvin keskivertoinen (britti) ihminen, eli onnellisimmillaan kahden aikuisen työssäkäyvän taloudessa eläessäni.
Nyt valvottuja öitä, eli fyysisesti heikkokunto ja kun tällä palstalla pienen hetken olin, niin suoraan sanottuna (joku ottaa pian itseensä) tajuton itsesääli, miten mun (ihmisen joka pitää asioiden analysoinnista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta) elämä on näin pohjalla, että vietän päivän hetkeäni jollain vauvakeskustelupalstalla. En vertaa itseäni siis keneenkään muuhun, vertaan vain siihen mitä minun sama elämäni on joskus ollut....Olen urasuuntautunut, kotiäitiyden ideaa en vain löydä, ei se voi olla tämäkään keskustelupalstalle avautuminen, mutta onpahan edes jotain tekemistä näille minuuteille. Onneksi pikkuisen ensiapua saa kunhan tyttö heräilee, onhan se suloinen ja onhan se kaikkea, kyllä se onnelliseksi laittaa tuntemaan, mutta tyttö on suloinen ja kaikki kaikessa, mutta oma elämä... Mitä minun oma elämäni on? Marvin: "Elämä, älkää puhuko minulle elämästä, minulle jolla on planeetan kokoiset aivot..." Robotin lainaus, ei koska tunnen olevani liian viisas, vaan koska tunnen elämäni menevän täysin hukkaan...
Masennusta ei ole, mutta koska oletinkin aloituksen saavan vastauksia onnellisilta kotiäideiltä (kaikki kunnia ja kumarrus, että teitäkin on!), ajatelin että jospa ihan nuo tutkimuksen mukaiset hyvin keskivertoiset muutkin ihmiset uskaltautuisivat kertomaan, koska minä itse uskon ihan varsin hyvin, että kyseinen "omituinen tutkimus" on varsin paikkansa pitävä, omasta kokemuksesta siis, elinhän yli kolmekymppiseksi lapsettomana ja olen ollut elämässä onnellinenkin...
Luulen, että tällainen tutkimus pätee lähinnä tietyn tyyppisiin ihmisiin. Nykyajan stereotyyppinen kiireinen urakeskeinen kaupunkilaisäiti, jolla on pakonomainen onnistumisen ja suoriutumisen tarve. Kuvitellaan myös, että itseään täytyy muuttaa lapsen tulon myötä, jopa typerissä pikkuasioissa joilla ei oikeasti ole merkitystä. Äitinäkin voi olla oma itsensä, eikä tarvitse kyetä kaikkeen ja jos ei kotona viihdy, niin ei ole pakko väkisin vaan lähtekööt sitten töihin. En ymmärrä, että elämästä pitää väkisin tehdä kurjaa ennako-odotusten takia.Näille voi haistattaa pitkät ja jokainen elää niinkuin parhaaksi katsoo.
Minua pelotti etukäteen lapsen saaminen eniten juuri siksi, että pelkäsin omanajan puutetta ja parishudeajan puutetta ja sitä kuinka lapsessa on kokoajan niin "kiinni". Pelkäsin, etten jaksa yövalvomisia ja jatkuvaa hammaskitinää ym ja nyt tunnen itseni täydeksi idiootiksi, joka ei tiennyt mistään mitään! En ymmärrä miten joku voi sanoa, että lapsettomana olisi onnellisempi, kun minusta oma elämäni ennen lasta tuntuu jälkikäteen ajateltuna hyvin tyhjältä ja pinnaliselta elämältä. Minä ajattelin aina, etten ehkä ole kovin äidillinen ihminen, enkä varmaan jää kotiin lapsen kanssa kovin pitkäksi aikaa, mutta kun pienokainen syntyi minusta on kuoriutunut ihan uusi ihminen, enkä haluaisi mistään hinnasta palata itsekkääseen minääni takaisin. Lapsi on opettanut niin paljon elämästä, ettei tällaista saa mistään uraputkesta koko elämänsä aikana! Vauva-aika on mennyt niin nopeasti ettei sitä edes tajua ja enemmän minua nyt surettaa kun toinen alkaa olla jo niin iso.
Olen kotona lapsen kanssa ja onnellinen. Meillä on sotkuista aika usein. Olen joskus väsynyt, mutta silloin lepään, enkä yritä suoriutua pakonomaisesti kotitöistä. Minun kodin ei tarvi olla siisti ja mies voi hakea noutoruokaa kotiin tullessaan.Minä elän niin, että olen itsekkin onnellinen ja sitten kun kotona olo ei enää riitä keksin jotain muuta, mutta en revi stressiä moisista. Lapsi on lähentänyt meidän parisuhdetta, vaikka joskus riidelläänkin. Riidan aiheet ovat vain erit mutta ihan yhtä paljon kaksistaankin kinaa on syntynyt.
Toisaalta jos olisin vielä lapseton, en tietäisi kuinka onnelliseksi pieni ihme voi minut tehdä, enkä osaisi kaivata jotain mitä en ole koskaan saanut kokea. Lapsettomat ovat vain tietämättömiä paremmasta ja siksi onnellisia tilaansa.
Vaikea sanoa muiden puolesta mikä kenetkin tekee onnettomaksi tai onnelliseksi.. Itse olin kovin onnellinen aiemmin ilman lasta ja nyt olen edelleen kovin onnellinen. Syystä tai toisesta äitiys tai lapsen syntymä on aika vähän muuttanut elämääni, arkeani, parisuhdetta tai muutakaan. En myöskään ole kovin hoiva-ihminen, vauvakuumetta ei koskaan tullut, tuli vaan oikea aika lapselle 7 vuoden parisuhteen jälkeen. Lapsi on toki mallia erittäin helppo, mutta jotenkin kaikki asiat ovat sujuneet kovin omalla painollaan, ja olen jopa saanut pidettyä tietyistä etukäteiskuvitelmistani kiinni (jakkarasynnytys, 6kk täysimetys, kestovaipat..) Näitä en kuitenkaan facebook-statuksissani ylistä..
Ei elämä aina helppoa ole ollut eikä tule olemaankaan. omaan elämääni mahtuu vaikea lapsuus moniongelmaisessa perheessä, miehen omat mielenterveysongelmat jotka saimme hoidettua, oma vammautuminen. Siitä huolimatta on myös paljon hyvää, olen saanut opiskella ja toteuttaa itseäni ja ammattiani. on kuitenkin haastavia töitä ja tasainen tulo. Parisuhteemme on harvinaislaatuinen, ja pidämme siitä kiinni.
Olennaista onnellisuudessa on mielestäni se että tuntee itsensä ja sen mitä on, ja että pystyy elämään hetkessä ja siinä päivässä ja niillä eväillä mitä on annettu. Haaveilla saa ja pitää, ja niitä haaveita saa myös toteuttaa. Täytyy osata nähdä olennainen ja keskittyä siihen. Ja täytyy myös arvostaa omia tekemisiä ja valintoja. Itse seison molemmilla jaloillani, ja olen onnellinen, valintojeni vuoksi.