Täällä olisi 19v kuumeilija.. vaikka naurettavalta saattaa kuulostaakin, kuumeilua kestänyt aktiivisesti jo reilu 2 vuotta. Enkä pääse tästä tunteesta irti. Minusta tuntuu että minut on luotu äidiksi ja ainoa asia mikä puuttuu on lapsi. En tiedä voitteko kuvitellakkaan miten kamalalta se tuntuu.
Olen koko ikäni hoitanut kahta nuorempaa sisarustani (vanhemmat eronneet, isä ei enää kuvioissa), kun äitikin yhtäaikaa opiskeli ja kävi töissä, ei ollut kotona juuri lainkaan (joskus kävi syömässä ja nukkumassa). Minulla oli kotona ns. "äidin rooli"; ruokin sisarukseni, pesin pyykit ja siivoilin ja käytin heitä ulkona jne.. Kun he kasvoivat sen verran ettei minua tarvittu jatkuvasti vahtimaan, sattui isosiskoni saamaan lapsia. Sen jälkeen olen hoitanut heitä. Nyt he ovat jo 2 ja 3 -vuotiaat ja molempia olen heidän syntymistään lähtien hoitanut, käynyt heillä viikottain ja usein yöpynyt. auttanut lastenhoidossa. Joskus olen hoitanut lapsia ihan itsekseni heidän kotonaan, jolloin lapsia ei ole tarvinut viedä päiväkotiin. Aina kun olen poissa isosiskoni luota, ikävöin hänen lapsiaan -- ikävä on niin järjetön, että minun tekisi mieli itkeä. Ja ainakun heillä satun käymäänkin haluaisin vain pitää lapsia sylissä enkä ikinä lähteä takaisin omaan kotiini. Vietänkin heillä tämän takia melko paljon aikaa ja jopa poikaystävä on huomannut tämän.. Siskokin on välillä ihmetellyt jos käyntejä on tullut useita viikon aikana -- yleensä kun satun heille menemään, lähden vasta kun he menvät nukkumaan.
Olen vakaassa parisuhteessa (mies on 23v työssäkäyvä) ja puhuneet lapsistakin että niitä haluamme.. puhetta oli että "ei vielä", mutta JOS vahinko sattuisi tapahtumaan, niin tottakai me se pidetään!! Olen kokoajan jankannut itselleni, että "ei enää kauaa, kyllä sinä jaksat odottaa", mutta olo alkaa jo olla epätoivoinen. Syynä "odotteluun" on ollut se, että minä saisin opiskeltua. Pääsin juuri hakemaani koulutukseen, joka kestäisi 2,5 v.. Tarkoituksena olisi että sen jälkeen sitten. Tällä periaatteella kun alkaa laskemaan, niin ei tarvitsisi odottaa kuin 1v-1,5v, tällöin lapsi syntyisi valmistumiseni jälkeen. Ja TIEDÄN, koulutus ennen kaikkea jne.. mutta alkaa olla ihan kauhea olo, kun ainoa asia jota haluaisin, minulta "riistetään" (siltä minusta tuntuu). En haluaisi odottaa, kuten aiemmin totesin, tunnen kutsumukseni olevan äitinä oleminen. Rakastan lapsia. Vaihtoehtona olisi aloittaa opiskelut ja tehdä lapsi siinä välissä -- mutta onko siinä mitään järkeä? Odottaminen on minulle TUSKAA. Riittäisi kun edes tietäisin alun olevan mahassani.. Olemme kuitenkin poikaystäväni kanssa puhuneet asiat melko selviksi ja lapsenhankinta ei ole meille ongelma.
En tiedä oliko tänne kirjoittamisessa edes järkeä.. luulen, että saan vain negatiivisia kommentteja "mene kasvamaan"//"olet liian nuori"//"tottakai sinun on pakko opiskella ja hankkia ammatti"//"ettehän te voi pärjätä lapsen kanssa, kun sinä et ole vielä mitään"
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki kypsyvät eri tahtiin, ja jokainen kyllä tuntee sen, kun on valmis äidiksi.
Olen koko ikäni hoitanut kahta nuorempaa sisarustani (vanhemmat eronneet, isä ei enää kuvioissa), kun äitikin yhtäaikaa opiskeli ja kävi töissä, ei ollut kotona juuri lainkaan (joskus kävi syömässä ja nukkumassa). Minulla oli kotona ns. "äidin rooli"; ruokin sisarukseni, pesin pyykit ja siivoilin ja käytin heitä ulkona jne.. Kun he kasvoivat sen verran ettei minua tarvittu jatkuvasti vahtimaan, sattui isosiskoni saamaan lapsia. Sen jälkeen olen hoitanut heitä. Nyt he ovat jo 2 ja 3 -vuotiaat ja molempia olen heidän syntymistään lähtien hoitanut, käynyt heillä viikottain ja usein yöpynyt. auttanut lastenhoidossa. Joskus olen hoitanut lapsia ihan itsekseni heidän kotonaan, jolloin lapsia ei ole tarvinut viedä päiväkotiin. Aina kun olen poissa isosiskoni luota, ikävöin hänen lapsiaan -- ikävä on niin järjetön, että minun tekisi mieli itkeä. Ja ainakun heillä satun käymäänkin haluaisin vain pitää lapsia sylissä enkä ikinä lähteä takaisin omaan kotiini. Vietänkin heillä tämän takia melko paljon aikaa ja jopa poikaystävä on huomannut tämän.. Siskokin on välillä ihmetellyt jos käyntejä on tullut useita viikon aikana -- yleensä kun satun heille menemään, lähden vasta kun he menvät nukkumaan.
Olen vakaassa parisuhteessa (mies on 23v työssäkäyvä) ja puhuneet lapsistakin että niitä haluamme.. puhetta oli että "ei vielä", mutta JOS vahinko sattuisi tapahtumaan, niin tottakai me se pidetään!! Olen kokoajan jankannut itselleni, että "ei enää kauaa, kyllä sinä jaksat odottaa", mutta olo alkaa jo olla epätoivoinen. Syynä "odotteluun" on ollut se, että minä saisin opiskeltua. Pääsin juuri hakemaani koulutukseen, joka kestäisi 2,5 v.. Tarkoituksena olisi että sen jälkeen sitten. Tällä periaatteella kun alkaa laskemaan, niin ei tarvitsisi odottaa kuin 1v-1,5v, tällöin lapsi syntyisi valmistumiseni jälkeen. Ja TIEDÄN, koulutus ennen kaikkea jne.. mutta alkaa olla ihan kauhea olo, kun ainoa asia jota haluaisin, minulta "riistetään" (siltä minusta tuntuu). En haluaisi odottaa, kuten aiemmin totesin, tunnen kutsumukseni olevan äitinä oleminen. Rakastan lapsia. Vaihtoehtona olisi aloittaa opiskelut ja tehdä lapsi siinä välissä -- mutta onko siinä mitään järkeä? Odottaminen on minulle TUSKAA. Riittäisi kun edes tietäisin alun olevan mahassani.. Olemme kuitenkin poikaystäväni kanssa puhuneet asiat melko selviksi ja lapsenhankinta ei ole meille ongelma.
En tiedä oliko tänne kirjoittamisessa edes järkeä.. luulen, että saan vain negatiivisia kommentteja "mene kasvamaan"//"olet liian nuori"//"tottakai sinun on pakko opiskella ja hankkia ammatti"//"ettehän te voi pärjätä lapsen kanssa, kun sinä et ole vielä mitään"
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki kypsyvät eri tahtiin, ja jokainen kyllä tuntee sen, kun on valmis äidiksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen sinua kymmenen vuotta vanhempi. Miksi ihmeessä sinun täytyy tulla kertomaan/selittämään muille kuinka sinä tod.näk. osaisit hoitaa lasta ja olisit hyvä äiti. Ei sinun tarvitse. Huomaan että sinun tekstistäsi huokuu epävarmuus ja hyväksymisen tarve mikä enemmänkin tukee ajatuksiani tilanteesta. Olet selvästikkin avioerolapsi, lapsi jonka harteille jätettiin muista huolehtiminen. Lapsi joka ei saanut koskaan elää lapsuuttaan. Lapsi joka haluaa oman lapsen tuomaan turvallisuuden tunnetta elämään. Sitä en sano ettetkö varmasti olisi mainio ja huolehtiva äiti. Ihan varmasti sitä olet. Mutta ollakseksi parempi sinun tulee päästää irti tuosta suorittamisen ja huoltamisen kierteestä. Ehdit kyllä lapsiakin vielä hoitaa. mutta jos tilanteesi huomioiden pitäisit vuoden tai pari ja eläisit eka ihan itsellesi. Uskon että sinusta ei siltä nyt tunnu että tarvetta tuolle olisi mutta riski siihen että rupeat vuosien päästä teinelemään on suuri koska et ole päässyt selvästikkään viettämään VAPAATA nuoruutta. Se se vasta olisi tympeää omille lapsille. Ihmisen kun pitää jossain vaiheessa jokainen "ikä-kausi" elää. Olet sen verran nuori että sinulla on aikaa panostaa omien lapsien hyvinvointiin elämällä ensin itse itsellesi. En siis tarkoita että olisit epäkypsä tai liian nuori äidiksi, tarkoitan vain jotta sulla on OMA-elämä vielä elämättä kun oot hyysiny aina muita.. päästä irti oravan pyörästä ja nauti OMASTA elämästäsi
Se lapsi ei tuo sulle "mielenrauhaa" ja autuasta oloa, ihan kaikkea muuta.
Itse en olisi missään tapauksessa ollut valmis äidiksi tuon ikäisenä, sain lapseni 28-vuotiaana. Sinä selvästikkin tiedät mitä pienten lasten hoitaminen on eli välillä voi olla raskastakin ja ei varmasti pelkkää onnea ja autuutta. On sitä nuoremmatkin lapsia saanut. Kannattaa keskustella miehesi kanssa kunnolla aiheesta ennenkuin mitään päätöksiä teette, että olette molemmat samaa mieltä asiasta. Edellisen kirjoittajan kanssa olen siinä samaa mieltä, että kannattaa miettiä jäätkö kaipaamaan omaa nuoruutta ja vapautta. Koska lapsenteon jälkeen olet äiti lopunelämäsi. Ja mene ihmeessä sinne koulutukseen, jos raksaaksi tulet niin ainahan sitä voi jatkaa myöhemmin. Et todellakaan olisi ensimmäinen etkä viimeinen joka opiskelujen välissä saa lapsen. Mun mielestä lapsen saaminen ei edellytä hyvää ammattia, vakkarityötä ja omakotitaloa. Lapsi tarvitsee vain turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat. Rahaa kun on perusjuttuihin niin kaikki on hyvin.
Kyllähän se oman vauvan saaminen on ihan huippuhetki elämässä, tiedän kyllä tunteen kun on tyhjä syli. Itsekkin yritimme ensimmäistä toista vuotta, nyt toista kuumeillaan. Hyvää jatkoa sinulle, toivottavasti saat ennemin tai myöhemmin oman nyytin :)
Unohtuikin tekstiin laittaa, niinkuin sanoit, tiedän mitä pienten lasten hoitaminen on: ei se ole pelkkää unelmaa ja kuplassa elämistä; on korva- ja silmätulehdusta, huonosti nukuttuja öitä, ei itsellekkään aika oikeastaan riitä, koti alkaa näyttää sotkuiselta, kun kaikkea ei yksinkertaisesti lapsen takia kerkiä.
Hoidin pienempiä sisaruksianikin vaippaiästä asti -- on sinkkisalvan laittoa, ym. rasvausta, kakkapyllyn pesua.. Mietitään käyttäisikö kestiksiä vai kertakäyttöisiä. Tulee tilanteita, joissa pitää miettiä lähteäkö päivystykseen (keskellä yötäkin). Mutta lapsi menee kuitenkin kaiken edelle, se on ihminen ja täysin riippuvainen äidistään/vanhemmistaan, sen tarpeista täytyy huolehtia.
Ja ollaan kyllä puhuttu asiasta paljon miehen kanssa, puitu oikein kyllästymiseen asti -- ja saattaa tässä vaiheessa hullulta kuulostaa (ku ensimmäinenkään vielä tulossa), mutta molemmat halutaan "suurperhe".
Ja onhan tuota nuoruus/vapaus kysymystäkin tullut ahkerasti mietittyä. Mutta olisin siitäkin valmis "luopumaan"; en ole mikään bilettäjä, alkoholiakaan en oikeastaan käytä, mainittakoon myös etten edes tupakoi. Minulle perhe on aina ykkösprioriteetti = olen perhekeskeinen ihminen ja viihdyn hurjasti kotona. Mielummin vietän rauhallisia koti-iltoja kuin olen kylillä juoksemassa. Mietin suurimman osan asioista läpi niin monta kertaa kunnes lopputulos on miellyttävä ja perustelut "järkevät".
"Ja mene ihmeessä sinne koulutukseen, jos raskaaksi tulet niin ainahan sitä voi jatkaa myöhemmin." Ihan alkoi hymyilyttää kun tuon lauseen luin: ihanaa kun joku osaa noinkin ajatella, ettei se maailman loppu ole, jos asiat tekee eri järjestyksessä kuin kaikki muut//on itse suunnitellut. :) >>> "Mun mielestä lapsen saaminen ei edellytä hyvää ammattia, vakkarityötä ja omakotitaloa. Lapsi tarvitsee vain turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat." :)
Toimeentuloasioitakin on tullut jo mietittyä, ihan hyvin pärjättäisiin.
Sinun viestisi oli todella rohkaiseva ja positiivinen ja kuitenkin järjellä ajateltu. Se piristi mukavasti päivää.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ensimmäiseen viestiin vielä viitaten sen verran, että olihan siinäkin pointtinsa ja sinällään järkeä, mutta ihmistä tuntematta en ehkä itse menisi täysin noin kirjoittamaan, kiitos silti.
Sain minäkin nuoruuteni elää, sillä muutin melko nuorena pois kotoa (kun äiti-asetelma siellä asuessani huomattiin) nimenomaan juuri siksi että saisin elää omaa nuoruuttani.
__________________________________
Minulla ON tyhjä syli.
Kyllä sä ihan ikäiseksesi kuulostat ihan järkevältä ja uskon että pärjäätte lapsen kanssa. Mitä tulee tuohon mitä sanoin ennemmin niin se vaan on ikävä tosiasia. Ei se silti kenestäkään huonoa vanhempaa tee mutta on tutkittua ja todettua jotta jos on jäänyt nuoruus elämättä/on pitänyt lapsuuden kodissa kantaa aikuisen vastuuta niin sellaiset ihmiset haluavat nuorena perheen/tekevät lapsensa nuorena koska perheestä huolehtiminen on heille normaalia kun heillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Tulet sen vielä joskus huomaamaan jotta sen takia ei kannata tuulimyllyjä vastaan taistella, tuut sen vielä huomaamaan. Mutta kuullostat sen verran fiksulta ja harkinneelta jotta olisi typerää käskeä sinun odottamaankaan. kyllä sä pärjäät! Onnea lapsentekoon :)
Kiitos sullekkin!! Tämä toinen viestisi hieman selvensi näkökantaasi -> ymmärrän pointtisi täysin. Joissakin tapauksissa tuo näkökulma saattaa olla huolestuttavankin aiheellinen, mutta olen tosiaan miettiny asiat melko pitkälle.. ja sain minäkin sitä nuoruutta elää niinkun halusin, tuo iänikuinen biletys ja ryyppäminen vaan ei oo mun juttu. :)
Hyvä homma! :) Hieno asiahan se aina on jossei viinan kanssa räpeltäminen kiinnosta :) Nyt ei muutakun peitot pöllyämään ;)
Hahaha.. peitot pöllyämään :D
Mutta tosiaan, en tupakoi, käytä juuri lainkaan alkoholia, enkä juo edes kahvia, teetäkin todella harvoin. Tiedän kyllä mitä tietyt asiat voi elimistölle tehdä, kun sukulaisiakin sairastunut ja kuollut vaikka mihin.
Mutta kiitos tsempeistä ja vastauksista. :)
Täällä toinen 19 vuotias naisenalku potee mahdotonta vauvakuumetta. Itse opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajan ohjajan perustutkintoa, joka on kolmivuotinen, ja valmistun ensi kesänä :) Mieheni on 21 vuotias ja hänellä on vakituinen työ.
Vauvakuumetta olemme poteneet yhdessä koko sen pari vuotta mitä olemme seurustelleet, mutta olemme päättäneet odottaa kunnes minä valmistun ja saan myös vakituisen työn.
Olisi mukavaa jutella aiheesta, jospa se vaikka vähän helpottaisi ;)
Lukiessani tekstiäsi, tuntui aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni! Kiinnostaisiko sua vaihtaa sähköpostiosoitteita? Olen 20-vuotias, mies on 23-vuotias ja meillä yritys on tässä kuussa lähtenyt käyntiin. :)