Pelkäsitkö pienenä pukkia?

Ei ollut tollanen imelä ameriikan pukki.
Se oli krouvin kokonen ,möreä ääninen pyykkikorennolla jyskyttävä monsteri.
Rekiturkki väärinpäin ja köysivyö uumalla totta hitossa penskat meni äitin selän taakse.

kun sormestaan näin, että oli kaverisi isä.
Ei ollut hän mikään sarvipukki, vaan ihan kaupunkipukki punaisissaan.
Löysinhän minä papan ja mummun vintiltä joulupukinnaamarinkin, tosin.

No en ;D tiesin jo varhain, ettei se ole kuin satu. Tontuista kyllä puhuttiin, että kurkkivat, en oikein tainnut siihenkään uskoa.
Hesassa joutui joulun aikoihin näkemään niin monen näköisiä, kokoisia pukkeja, eri tavarataloissa, juhlissa, että tyhmempikin äkkiä mietti, montako niitä oikein onkaan. Yksi kuva on stockalta, missä istun pukin sylissä, ja olin kysynyt kovaan ääneen, mitenkä niitä on niin paljon, ja miten ehtivät jokaiseen kotiin maailmassa?
Pakko oli sitten vanhempien kertoa tylsä tosiasia, kun intin tarpeeksi vastausta kysymykseen.

Silloin oli monilla firmoilla työntekijöiden lapsille joulujuhlia, samoin eri harrastuspiirit niitä järjesti.
Jostain 5-6vuotiaasta olin usein esiintymässäkin noissa juhlissa.

Jo aika pienenä kakarana sain jokseenkin varmuuden että Joulupukki, se ruma ja kiukkuinen ukko, oli joku tuttava. Sitä aina arvaili, kuka tänä vuonna olikaan vuorossa. Yleensä se henkilöllisyys paljastui heti jutun alkaessa.
Kerran en olisi ikinä arvannut, kuka oli Joulupukki, joka meille tuli. Olin jo viidennellä luokalla kansakoulussa. Pitihän minun jo kaikki mahdolliset pukit tietää. En vain tuntenut. En sitten millään. Pukki ryökäle tiesi minun joulutodistukseni numerot ja melkein kaikki pikku kolttoseni, joita olikin yllättävän pitkäksi venyneessä syntilistassa pahoja ja enemmän pahoja - paljon. Aloin olla aivan varma että nyt ei ole toivoakaan saada sitä kauan himoitsemaani peltistä nallipyssyä. Tulihan se pyssy kumminkin. Pukin henkilöllisyys jäi kuitenkin arvoitukseksi vuosikymmeniksi.
Äitini ollessa jo vanhainkodissa, muistelimme eräänä iltana lapsuuttamme. Ihmettelin sitä pukkia, jota en ollut tunnistanut koskaan. Äidin nauru oli mahtava kun hän kertoi olleensa sillä kertaa itse se Joulupukki. Niin että ei ole Pukkia aina karvoihin katsomista. Pukki voi yllättää.

Pukista vai Joulupukista. Noita pukkejahan näkee usein. Joulupukkeja näin vasta aikuisena ensikerran jossain toreilla ja turuilla, siis livenä. Joten en ole pelännyt sellaista mitä en näe tai tiedä sen olemassa oloa.

En vieläkään ymmärrä tuota pukkivillitystä. Miksi ihmeellä pukilla pelotetiin meitä kilttejä 50-luvun lapsia? Jos vähänkin jotain moittimista tuli niin jopa peloteltiin että ootappas mitä pukki tuo, taitaa tuoda piiskoja... Niinpä tällainen alta kouluikäinen maalaiskylän lapsi pelkäsi kuollakseen, kun se paljon puhuttu joulupukki kolisteli eteisessä. Piiloon penkin allehan tietysti sydän kurkussa menin, ja voi herranjestas kun se pukki istui sille samaiselle penkille. Sydän hakkasi että melkein silmissä sumeni, ja olihan ne silmät jo ummessa valmiiksi ja korvat peitetty. Vaan kuulin minä kun alkoivat nimellä kysellä, taisi olla jonkin paketti minullekin. Kintusta kiskoivat esille kauhusta kankean lapsen.

En varmaan ole päässyt pukkitraumasta yli vieläkään. Mielestäni vanhemmat ovat epäreiluja, kun tuollaisia satuja syöttävät lapsilleen. Lapsen usko vanhempien puheisiin on vilpitön, ei sitä pitäisi romuttaa mokomilla valheilla. Ja vielä nauraa ja irvailla päälle kun lapsi uskoo.

Vähän kun ikää tuli lisää niin kaveri- ja työympyröissä alkoivat aina joulun alla kaksimieliset jutut pukeista. Siinä meni viimeinenkin myönteinen ajatus koko joulupukkiasiasta.