Vuodesta toiseen, kun lukee oikeastaan palstalla kuin palstalla on aina jollakulla kummallinen tarve toisten (tuntemattomien) nolaamiseen ja oman itsensä pönkittämiseen.
Tätäkin palstaa lukee varmasti moni tai oikeastaan taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka vaan olisivat kiinnostuneita taiteenteosta, taiteilijoista yleensä kaikesta siihen liittyvästä ja jotkut keskustelevat todella asiantuntevassa hengessä toisia väheksymättä ja kohta on taas joku ikävä postaus jonkun mielestä paikallaan.
Tätäkin palstaa lukee varmasti moni tai oikeastaan taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka vaan olisivat kiinnostuneita taiteenteosta, taiteilijoista yleensä kaikesta siihen liittyvästä ja jotkut keskustelevat todella asiantuntevassa hengessä toisia väheksymättä ja kohta on taas joku ikävä postaus jonkun mielestä paikallaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
olit sitten kunnanvaltuustossa tai esson baarissa. Ihmisissä on paljon räksyttäjiä, se on heidän tapansa elää ja ilmaista itseään. Vähän kuin naapurusto joka soittaa poliisit paikalle joka pikku asiasta. On myös paljon niitä jotka eivät koskaan pukahda mitään.
Täällä on ehkä matalampi kynnys anonyymiin räksytykseen. Luulisin.
Kateus ja mollaaminen johtuu siitä, että niin monet ihmiset elävät elämää, jota he eivät oikeasti
haluaisikaan elää, mutta eivät uskalla tehdä elämällään sitä mitä kaikkein eniten sisimmässään
haluaisivat. Kun joku kertoo ryhtyneensä tai haluavansa vaikkapa kuvataiteilijaksi,
näyttelijäksi, freelance-valokuvaajaksi, yrittäjäksi, sirkustaiteilijaksi, kirjailijaksi, rock-muusikoksi ym. ym.,
aiheuttaa se näissä feikkielämää elävissä ihmissä hyvin suurta kateutta. Elämätöntä elämää elävät
myös ihmiset, jotka eivät ole onnellisia parisuhteessaan, mutta rohkeus ei riitä tekemään elämässään
mitään suurta muutosta: Kituutetaan vain päivästä toiseen ja ajatellaan, että tässä se elämä nyt
on, tähän on tyytyminen. Tämä kateuden ja epätoivon tunne on näille ihmisille täysin mahdoton tunne kokea, kuolemaakin pahempi tunne. Rohkeiden, itseään toteuttavien ja aidosti omaa elämää elävien ihmisten mollaaminen on vain heidän tapa saada mielestään edes hetkeksi pois tyhjyyden ja elämättömän elämän tunne, kauhea tunne siitä, kun elämä kuluu hukkaan. Ei noita mollaajia tai kahdehtijoita kannata vihata eikä kannata tuhlata heihin aikaansa, sääliksi vain käy kaikki heidän kaikkien
hukkaan heitetyt elämättömät elämänsä.
että he eivät välttämättä tunne koko aikaa noin kuin kirjoitit, vaan ovat urautuneet tuttuun ja turvalliseen ja elämä voi hyvinkin olla mukavaa kellumista samoissa asioissa.
MUTTA, kun tulee taiteilija lähelle, alkaa vertailu, ja pahoinvointi ja viha nousee siitä.
Noinhan se todellakin on! "Vertailu ja arviointi" tällä forumilla on päivän sana. Ei kuitenkaan pidä yleistää totta puhuen. Täällä mielestäni kuitenkin enemmistö on fiksua porukkaa jotka kykenevät asialliseen keskusteluun ilman sarvia ja hampaita. Voisin melkein lyödä vetoa että nuo kaunaisimmat ja sairaimmat postaukset lähtevät 1-3 ip osoiteista.
Olisi aivan mukava tietää, jotta ovatko taiteentekijät yleensä sellaisia, että voivat olla iloisia toistensa saavutuksista ja osaavatko nauttia toistensa onnistumisista tai hienoista teoksista tai oivaltamistaan ratkaisuista.
....tai miten itsekukin heitä haluaa kutsua, ovat jo sen verran viisastuneet että ymmärtävät verkostoitumisen merkityksen. Verkostoituminenhan tarkoittaa sitä että taiteilijat sietävät toisiaan ja jopa ystävistyvät keskenään.
Itsestäni voin sanoa vaikka olen iäkäs taiteilija, (taiteilijaeläkkeellä) minulla on aina ollut turvallinen taiteilijaverkosto takanani jotka ovat olleet minulle suuremmoisia ystäviä ja kannustajia. Olemme ihan vilpittömästi jakaneet kaikki onnistumisten tunteet ja olemme olleet toistemme tukena myös epäonnistumisissa. Olemme myös jakaneet toisillemme osaamistamme ilman mitään ehtoja. Esimerkiksi minä en ole koskaan epäröinyt auttaa edes tuntematonta taiteilijaa jos hän on apua pyytänyt jossain ratkaisuissa.
Minulle tuollainen kysymys on suorastaan absurdi, sillä olet tottunut siihen että taiteilijat jos mitkä pitävät yhtä.
Juuri toisilta taiteilijoilta olen saanut hyödyllisintä rakentavaa kritiikkiä, emmäkä kukaan epäröi sitä antaa toisillemme. Kukaan ei sellaisesta loukkaannu ja rupea käräjöimään että olisimme muka kateellisia toisillemme niinkuin täälläkin tämän tästä aina joku innostuu.
Varsinkin tuolla "Aukean" luomisgallerian sivustolla näkee joskus taiteilijoissa niitä epäluuloisia tuomaita jopa huvittumiseen asti. Monikaan ei edes halua nähdä niitä ongelmakohtia omissa töissään mistä toiset taiteilijat antavat kritiikkiä. Sellainen tuppaa joskus naurattamaan. Suosituin selitys on että "valokuvassa oli juuri noin ja asiakas toivoi työn noudattavan samaa linjaa". Itsekin olen paljon tehnyt tilaustöitä valokuvista ja pokkeuksetta aina asiakkaan toivomuksena on ollut "taiteilijan näkemys" kuitenkin tunnistettavuuden ehdoilla.
Sanovat myös että Jos tahdomme kopion niin kopiokoneet on sitä varten ja tulee jopa halvemmaksi. Se on mielestäni hyvä periaate!
Huh, tämä taisi mennä jo "sivujuonteelle" mutta haitanneeko tuo. Eniway, tosiasia on että normaalit taiteilijat pitävät nykyisin omaa ystävyysverkostoa yllä ihan käytännönkin syistä ja kyllä he myös iloitsevat toisten saavutuksista. Ennenkaikkea ovat sopuisia ja avuliaita keskenään.
missä muillakin aloilla. Vanhempien ja kokeneiden sekä meriittinsä saavuttaneiden lähellä on seesteisempää liikkua; heidän ei tarvitse kateilla enää.
Kun tämä kirjoitukseni alkoi nyt elää, niin haluaisin sanoa vielä yhden asian: Ihmisen ammatti, oli se sitten vaikka kuinka yhteiskunnassa ihailtu yms. vaikka kirjailija, muusikko, kuvataiteilija, menestynyt yrittäjä, lääkäri, lakimies tai mitä hyvänsä, niin kyllä tosiasia on, että näidenkin ammatinharjoittajien joukosta löytyy niitä toisten kadehtijoita ja mollaajia. Korkeakoulututkinto esimerkiksi ei ole mikään viisauden tai kypsyyden mitta, ainoastaan oppineisuuden. Taiteilija-nimikkeen itselleen hankkinut ei myöskään tuolla ammatillaan vielä todista yhtään mitään. Sinä kuvataiteilijana varmasti tiedätkin, ettei kaikista kuvataiteilijoista koskaan tule menestyneitä tai edes kohtuullisesti menestyneitä.
En itse lähtenyt ammattitaiteilijan uralle, mutta minulla on taiteilijaystäviä, ollut pitkään jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin itse aloin opiskella kuvataiteita ja tutustuin taidepiireihin. Jo silloin, ollessani nuori taiteilijanalku huomasin, että eri taidekoulujen opettajien joukossa oli sekä todella hyviä tyyppejä, jotka olivat ihmisinä todella hienoja ja halusivat auttaa nuoria taiteilijanalkuja kaikin tavoin, minäkin sain heiltä paljon apua ja lisäksi unohtumattomia ystävyyssuhteita. Mutta vaikka olin nuori huomasin, että joukossa oli myös epäkypsiä taiteilijoita, vaikka olivatkin Taidemaalariyhdistyksen jäseniä, sellaisia, joista kateus paistoi ja kaikkinainen auttamishalu puuttuivat täysin. Lisäksi tapasin ylimielisiä taiteilijoita, jotka olivat etäisiä ja kylmiä.
Kaiken tämän koin Taidekoulu MAA:ssa, Vapaassa Taidekoulussa sekä TaiK:issa, mutta myös koulujen ulkopuolella, vieraillessani useiden tuttujen taiteilijoiden työtiloissa.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kuvataiteilijoiden piireissä yhteistyö, toisten auttaminen, tietojen vaihto ja taiteilijoiden yhteisöllisyys ovat hyvin tärkeitä asioita, taidehistorian perusteella ovat aina olleetkin. Ja kun tutustuu taidehistoriaan, paistaa se taiteilijoiden välinen kateus ja mollaus sielläkin, tutustupa vaikka 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ranskalaiseen kuvataiteiden maailmaan ja ihan samat kuviot löytyvät Italiasta renessanssin ajalta. Ihminen ei koskaan muutu, mutta onneksi ne typerimmät toisten kadehtijat ja mollaajat ovat yleensä aina olleet niitä, joista ei koskaan tullut mitään merkittävää.
Olin joku aika sitten eräässä yhteisnäyttelyssä, missä muut taiteilijat olivat jotakuinkin tuttuja minulle. Eräs jota olin siihen asti pitänyt fiksuna ja ok tyyppinä, kilahti minulle aivan yhtäkkiä. Alkoi kovaan ääneen huutaa ja räksyttää kun en ollut laittanut kaikkia ripustuslankoja valmiiksi omiin töihin. Siis kukaan muukaan porukasta ei ollut laittanut vielä mitään lankoja.
En tiedä mikä pisti käymään juuri minun kimppuuni, mutta ikäero meillä ainakin on ihan reilu, joten oliko joku tarve esittää...olen ollut huomaavinani että vanhemmalla iällä taiteilijaksi ryhtyneet saattavat olla aika veemäisiä...
Paha olo ei ole poistunut ja purkautuu sitten palstan kautta!
Mitä pahaa oloa sinä tarkoitat? Voisitko hieman tarkentaa.
Mielestäsi "Nykytaiteilijat eivät viitsi käydä luonnossa maalaamassa".
Tarkoitatko, että hyvän taiteen mittarina on ulos kenttätelineen kanssa 1800-luvun hengessä
meneminen, luontoa tutkien? Kuinka sitten selität vaikkkapa italialaisen renessanssin ajan
taiteen, Michelangelo, Leonarco daVinci ym.? Tai vaikkapa keskiajan kuvataiteen. Tai 1920-1940 -luvun kubismin? Tai 1960-luvun informalismin? Entä pop-taiteen? Eiväthän hekään istuneet kenttätelineiden äärellä metsikössä luontoa jäljentäen. Eli mielestäsi Italian renessanssin kultakauden taiteilijoiden työt eivät ole taidetta laisinkaan, kun eivät "viitsineet" raahautua luontoa maalaamaan. Hei haloo, nyt eletään 2010-lukua, haikeilemasi lyhyt aikakausi 1800-luvun impressionistien tapaan kesti vain häviävän lyhyen aikaa. Miksi et itse maalaa luonnossa mestariteoksiasi, jos siltä tuntuu? Taitaa se paha olo olla vain sinun oman pääkoppasi sisällä...:) Muuten, yksi taidesuuntaus jäi vielä mainitsematta. Sosiaalinen realismi. Tuohan on kuin luotu sinulle, joka haluat tutkia tarkasti luontoa ja vaikkapa ihmisiä. Siitä vain alat maalaamaan. Me jälkipolvet jäämme kateellisina odottamaan mestarillisia luonto- ym tutkielmiasi, koska muuten pidät ensimmäisen näyttelysi...?