adoptioon

pitäisi antaa enenmmä lapsia. Ikävää sinällään, jos ns. biologinen vanhempi ei pysty huolehtimaan lapsestaan. Itse ajattelen asiaa kuitenkin siltä kantilta, että on parempi lapsen päästä tasapainoiseen kotiin, kun joutua kärsimään. Itse olen joutunut kokemaan erittäin traumaattisen hyvätyksitulemisen erittäin pienenä, jo ymmärtävänä lapsena. Tätä taakkaa olen kantanut koko elämäni ajan. Olen käynyt terapiat ym., mutta menneisyyden haamut ei vaan ota lähteäkseen. Olen silti jo aikuinen ihminen.
Jo lapsena haaveilin siitä, miten minulla olisi rakastava perhe. Vielä näin aikuisenakin asiat ovat kristallin kirkkaan mielessäni, tunteet, tunnellma jne. Itselläni on työkaverina nainen, joka ei ole voinut saada miehensä kanssa lasta.
Lapsellista sinäänkä, enää aikuisena ajatella tai tuntea niin, että häntä katsoessani en voi olla välttymättä ajattelemasta, miksi he eivät voineet saada lasta ja minä en kelvannut omalle äidilleni? Kukapa sen tietää. Äitini ei ole koskaan yrittänyt tilannetta mitenkään parantaa tai selittää, lähinnä harvoina tapaamisinamme tunnen nahoissani, etten ole tervetullut hänen elämäänsä. Haukkuu, piikittelee, nälvii, on jopa lyönyt. Jokainen lapsena hylkäämäksi tullut miettii sitä mikä minussa oli vikana?
Minä vihaan, ja minulla on oikeus siihen. Ihan turha on seliittää että hänelläkin on varmaan ollut joku hyvä syy? Mikä hyvä syy?