Itsenäinen jatko-osa W.B.:n ja Sandscorpionin muotoilemaan alkuun.
*
Fort Benningtonin metsän joki ilmestyi John L:n eteen äkkiarvaamatta. Hän kompuroi mulperipuutiheikön läpi ja oli tuiskahtaa pää edellä jokeen, kun se äkkiä avautui hänen eteensä.
John L yritti tähyillä taaksepäin saniaisella töyräällä tasapainotellen. Metsä oli hämärä ja hiljainen, mutta sankka kasvusto esti häntä näkemästä kunnolla taakseen. Koirien haukkua ei kuulunut. Silti L ei hetkeäkään epäillyt, etteivätkö ne voisi löytää hänen jälkiään. Karkurieversti koetteli veistä taskussaan. Jos pistooli menee jumiin, kurkut vaan auki.
Joki virtasi tavattoman hitaana haisevassa uomassaan. Se oli enemmän oja kuin joki, mutta paikoin syvä ja kohtalaisen leveäkin. Pahinta oli joen pohja, joka oli upottavaa mutaa. John L katseli jokea inhoten. Hänen pitäisi uida. Äkkiä latvuston yläpuolella alkoi pitää melua helikopteri. John L jähmettyi paikalleen sydän tykyttäen villisti. Hän tajusi, että puusto oli aivan liian sankkaa, jotta kopterista olisi voinut nähdä mitään - oikeastaan veden ylle kaartuvat mangrovemetsän lajien kaltaiset puut peittivät jopa itse uoman monin paikoin näkyvistä.
Helikopterin melu loittoni nopeasti, ja äänestä L tiesi, että siinä oli kaksikymmentäkaksi sotapoikaa lähdössä lomille. Aiemmin he olivat kulkeneet kuorma-autoilla metsätietä pitkin, mutta nykyisin helikopteria pidettiin tehokkaampana kuljetustapana. Ja turvallisempana, John L hymähti mielessään. Oikeasti poikia ei uskallettu päästää oikeille lomille, vaan heidät lennätettiin Hoitolaksi kutsutulle mukavalle leirialueelle, missä sai käydä vieraita kahdesti oleskelujakson aikana. Siinä olikin täysihoitoa, John L irvisti hyväntuulisesti. Ja armeijan kustantamat huorat, ja muuta kivaa. Huora-sana sai hänet äkkiä muistamaan jotakin. Naisen. Hoitolan naisen, joka ehkä voisi auttaa, jos häneen saisi yhteyden. Mutta miten? Kirjekyyhky olisi ainoa keino välittää viesti, jotta armeijan radioteleskoopit eivät olisi pystyneet sanomaa. sieppaamaan. Nainen olisi voinut yhtä hyvin olla kuussa.
John L oli juuri riisunut housunsa ja sitonut ne nyytiksi, kun jokea alas tuli lautta. Huckleberry Finn tuli pelastamaan minut, John L:n päässä välähti villi ajatus. Yhdeksän millimetrin puoliautomaattipistooli oli jo livahtanut hänen käteensä, ja hän piti sen piilossa reittään vasten. Ensimmäinen ajatus oli heittäytyä välittömästi puskikkoon, mutta John L hylkäsi sen heti. Sen sijaan hän kävi tulijaa vastaan, paita ja alushousut yllään, pistooli kourassa, kylki kohti vastustajaa kuin miekkailija. Hämärässä puiden alla tumma, avonainen paatti lipui ääneti lähemmäs, satunnaiset auringonsäteet siivilöivät kosteutta kiilteleviä lehtimiljoonia. John L seisoi jäykkänä ja odotti. Koirat alkoivat äkkiä haukkua syvällä tiheikössä hänen takanaan.
Lauttaa ei ohjannut Huckleberry Finn.
*
Fort Benningtonin metsän joki ilmestyi John L:n eteen äkkiarvaamatta. Hän kompuroi mulperipuutiheikön läpi ja oli tuiskahtaa pää edellä jokeen, kun se äkkiä avautui hänen eteensä.
John L yritti tähyillä taaksepäin saniaisella töyräällä tasapainotellen. Metsä oli hämärä ja hiljainen, mutta sankka kasvusto esti häntä näkemästä kunnolla taakseen. Koirien haukkua ei kuulunut. Silti L ei hetkeäkään epäillyt, etteivätkö ne voisi löytää hänen jälkiään. Karkurieversti koetteli veistä taskussaan. Jos pistooli menee jumiin, kurkut vaan auki.
Joki virtasi tavattoman hitaana haisevassa uomassaan. Se oli enemmän oja kuin joki, mutta paikoin syvä ja kohtalaisen leveäkin. Pahinta oli joen pohja, joka oli upottavaa mutaa. John L katseli jokea inhoten. Hänen pitäisi uida. Äkkiä latvuston yläpuolella alkoi pitää melua helikopteri. John L jähmettyi paikalleen sydän tykyttäen villisti. Hän tajusi, että puusto oli aivan liian sankkaa, jotta kopterista olisi voinut nähdä mitään - oikeastaan veden ylle kaartuvat mangrovemetsän lajien kaltaiset puut peittivät jopa itse uoman monin paikoin näkyvistä.
Helikopterin melu loittoni nopeasti, ja äänestä L tiesi, että siinä oli kaksikymmentäkaksi sotapoikaa lähdössä lomille. Aiemmin he olivat kulkeneet kuorma-autoilla metsätietä pitkin, mutta nykyisin helikopteria pidettiin tehokkaampana kuljetustapana. Ja turvallisempana, John L hymähti mielessään. Oikeasti poikia ei uskallettu päästää oikeille lomille, vaan heidät lennätettiin Hoitolaksi kutsutulle mukavalle leirialueelle, missä sai käydä vieraita kahdesti oleskelujakson aikana. Siinä olikin täysihoitoa, John L irvisti hyväntuulisesti. Ja armeijan kustantamat huorat, ja muuta kivaa. Huora-sana sai hänet äkkiä muistamaan jotakin. Naisen. Hoitolan naisen, joka ehkä voisi auttaa, jos häneen saisi yhteyden. Mutta miten? Kirjekyyhky olisi ainoa keino välittää viesti, jotta armeijan radioteleskoopit eivät olisi pystyneet sanomaa. sieppaamaan. Nainen olisi voinut yhtä hyvin olla kuussa.
John L oli juuri riisunut housunsa ja sitonut ne nyytiksi, kun jokea alas tuli lautta. Huckleberry Finn tuli pelastamaan minut, John L:n päässä välähti villi ajatus. Yhdeksän millimetrin puoliautomaattipistooli oli jo livahtanut hänen käteensä, ja hän piti sen piilossa reittään vasten. Ensimmäinen ajatus oli heittäytyä välittömästi puskikkoon, mutta John L hylkäsi sen heti. Sen sijaan hän kävi tulijaa vastaan, paita ja alushousut yllään, pistooli kourassa, kylki kohti vastustajaa kuin miekkailija. Hämärässä puiden alla tumma, avonainen paatti lipui ääneti lähemmäs, satunnaiset auringonsäteet siivilöivät kosteutta kiilteleviä lehtimiljoonia. John L seisoi jäykkänä ja odotti. Koirat alkoivat äkkiä haukkua syvällä tiheikössä hänen takanaan.
Lauttaa ei ohjannut Huckleberry Finn.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiitos. Pelkäsin jo, että tämä tarina oli päässyt kuivahtamaan.
John erotti aamun hämyisessä valossa taisteluvarustukseen pukeutuneen sotilaan, joka istui polvellaan lautalla pieni aironpätkä vasemmassa ja rumpulippaallinen M4-rynnäkkökivääri oikeassa kädessään. John odotti hengitystään pidättäen mangrovepuun takana, kun lautta lipui hitaasti ja äänettömästi ohi. Sillä kohtaa joki oli erityisen kapea, ja lautta joutui pujottelemaan vedestä törröttävien kantojen ja ilmajuurien välistä melkein rantaa hipoen. Kun lautta oli turvallisesti ohittanut puun, John otti hieman vauhtia, ja pantterimaisella ketteryydellä loikkasi lautalle.
"Sir?" Sotilas kuiskasi, Johnin kylmä pistoolinpiippu niskaansa paleltaen.
"Hengittäkääkin, kapteeni, niin tämän joen saukot saavat aukoa simpukankuoria kallosi kappaleilla," John kuiskasi vihamielisesti, vaikka tunnisti miehen hyvin. Hän oli kapteeni Marley, yksi parhaista kommandoupseereista, jonka John oli koskaan kouluttanut. Siksi hän olikin ottanut kapteenin henkilökohtaiseksi adjutantikseen, kun tämä oli loukkaantunut jossain salaisessa operaatiossa Kolumbian viidakoissa.
"Arvelinkin löytäväni teidät täältä," Marley vastasi uhkauksesta huolimatta. "Laskekaa aseenne, pyydän."
"Luulitteko muka saavanne minut kiinni tällä lautalla?" John kysyi. "Minä näin teidät kilometrin päästä. Luulin kouluttaneeni teidät paremmin."
Kapteeni naurahti. "Minäkö? Yksin, rampa mies? Halusinkin teidän huomaavan minut, koska haluan auttaa teitä."
"Mistä tiedän, että voin luottaa teihin?" John kysyi, mutta vei kuitenkin aseensa kauemmaksi vankinsa päästä.
"Koska olette vielä elossa," Marley sanoi kuivasti. "Kuten sanoitte, koulutitte minut paremmin."
"Hyvä on," John sanoi ja varmisti aseensa. "Mitä te haluatte?"
Marley ohjasi lauttansa rantaan tiheän puun alle, ja riisui taisteluliivinsä. Sen taskusta hän veti tiiviiksi paketiksi taitellun maastopuvun. "Pukekaa tämä päällenne. Tuossa valkoisessa paidassa te loistatte kuin majakka."
John teki työtä käskettyä. "Olen nähnyt teidän tappavan," Marley sanoi Johnin pukeutuessa, "mutta ne olivat vihollisia. Tunnen teidät ja tiedän, ettette te tapa vääristä syistä." John katsoi kapteenia hämmentyneenä silmiin. Tietenkään hän ei tappaisi vääristä syistä, mutta kuka määrittelee oikeuden ja vääryyden?
"Tässä on lompakkonne," kapteeni sanoi ja ojensi Johnille mustan nahkaisen lompakon. Korallikäärmeet joutuivat jatkuvasti suorittamaan operaatioita, jotka olivat huippusalaisia ja jotka julki tultuaan lakkautettiin ja peiteltiin byrokratiaan. Taistelijat jätettiin oman onnensa nojaan kentälle, minkä varalta kaikilla oli mukana erikoinen selviytymislompakko: väärennetyt henkilöpaperit, valtion peitefirmoille rekisteröityjä luottokortteja ja vähän rahaa jokaisesta maasta, jossa operaatioita kulloinkin suoritettiin. Niiden turvin hän pääsisi New Orleansista junalla Atlantaan.
"Minun pitäisi olla etsimässä teitä," Marley sanoi, vilkuillen vähän väliä olkansa yli. "Taidan lähteä, ennen kuin minua aletaan kaipailemaan."
"Kiitos, kapteeni," John sanoi ja puristi Marleyn kättä.
"Eipä kestä," Marley vastasi. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta muisti vielä jotain. "Tässä on puhelinnumeroni," hän sanoi ja antoi komentajalleen pienen paperilapun rintataskustaan. "Se on kännykkä, jota ei voi salakuunnella. Voin järjestää teille sisäpiirin tietoa. Tällä lautalla pääsette puiden suojissa vielä vähän matkaa. Metsän jälkeen virta voimistuu, ja pääsette uimalla kaupunkiin."
Asiansa sanottuaan Marley lähti poispäin nilkuttaen vanha kranaatinsirpale sääressään, mutta katosi silti puiden sekaan alle minuutissa. Määränpäättömästi kaarteleva helikopteri lähestyi taas, mutta kääntyi taas pois nähtyään tarpeeksi puunlatvoja. John lähti melomaan alavirtaan niin nopeasti kuin pääsi, mutta ei adjutanttinsa ohjeista huolimatta aikonut jatkaa kaupunkiin asti. Hoitolaan oli lyhyempi matka, ja hänen tuttavansa voisi varmasti järjestää kyydin kohti New Orleansia.
Hän oli tavannut naisen ensimmäisen kerran ollessaan Fort Benningtonissa alokkaana. Sue oli siihen aikaan yksi valtion palkkalistoilla toimivista sotapoikien 'viihdyttäjistä' - Johnin ehdoton suosikki, ainoa, johon hän viitsi lähemmin tutustua - mutta kauneuden rapistuttua iän myötä hänet oli siirretty toisiin tehtäviin, ja nykyään Johnin kuuleman mukaan toimi ruokalan pääkokkina. He eivät olleet tavanneet ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja hän tuskin edes muistaisi Johnia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
John meloi lauttaansa eteenpäin rauhattomasti vilkuikken ympärilleen. Humveen moottori pärisi jossain lähistöllä; tie oli ilmeisesti lähellä. Parin mutkan jälkeen joessa tuli pitkä suora, jonka päässä näkyi pieni puusilta. Aikaisemmin ohi kulkenut maastoauto oli pysäköity juuri sillan eteen, ja kolme sotilasta vartioi siltaa. John alkoi huitoa vettä melallaan hätäisen nopeasti, roiskien vettä ympäriinsä suurissa kaarissa. Silta oli kuitenkin niin kaukana, etteivät vartiomiehet kuulleet. Osittain eteen ojentuvat mangrovepuun oksat peittivät vesikaaret näkyvistä, ja John sai ohjattua itsensä rantaan huomaamatta.
Lyhyen miettimisen jälkeen John tiesi rantautuneensa oikealle puolelle jokea; hän pääsisi Hoitolaan suoraan metsän läpi. Tietä kaukaa metsästä seuraamalla matkaa kertyi noin neljä mailia, mutta se kasvoi ties kuinka paljolla joka kerran, kun Johnin täytyi piiloutua partioilta syvemmälle metsään.
Hän muisti lapsuudestaan tarinan, jossa kaukaisen maan prinsessalla oli tapana laittaa kosijansa testiin: miehen piti piiloutua päiväksi, ja jos prinsessan joukot eivät häntä keskiyöhön mennessä löydetty, hän sai mennä prinsessan kanssa naimisiin. Muuten hänet mestattiin. Kukaan ei tässä tehtävässä onnistunut, kunnes eräs nuorukainen keksi piiloutua prinsessan palatsiin. Samaten John ajatteli, ettei kukaan keksisi etsiä häntä läheltä armeijan rakennuksia, kuten Hoitolaa.
Tunnin juoksun ja piilottelun vuorottelun jälkeen korkea sähköaita alkoi siintää puiden välissä. Erikoiskoulutuksessa olevia sotilaita ei voitu salaisuuksien leviämisen estämiseksi päästää minkäänlaiseen kontaktiin ulkomaailman kanssa, minkä takia Hoitolassa olo oli tehty mahdollisimman mukavaksi. Varmuuden vuoksi pakeneminenkin oli tehty mahdottomaksi; vartiotorneissa oli tarkka-ampujat, ja kahden kiväärimiehen partiot kävelivät rauhallisesti ympäriinsä aidan sisäpuolella. Portilla seisoi yrmeän ja tarkkaavaisen näköinen vartiomies; ilmeisesti hänen vartiovuoronsa oli juuri alkanut. John makasi sammalen seassa miettien kuumeisesti, miten hän voisi päästä sisään.
Siirtykäämme välillä pois Eversti Loganin kiperästä tilanteesta. Johnin tutkiessa kuumeisesti mahdollisuuksia hiippailla Hoitolaan, Fort Benningtonissa erikoisjoukkojen komentajan toimistossa käytiin lyhyt keskustelu salatun satelliittipuhelun välityksellä.
'Kyllä Sir, tilanne on hallinnassa. Vakuutan että hänet löydetään vielä tämän yön aikana, ja...' mutta kenraalin puhe keskeytettiin; 'Hoitakaa asia, McCoughan, tai kohdatkaa seuraamukset. Otamme teihin yhteyttä kolmen tunnin kuluttua, ja oletamme että tilanne on siihen mennessä selvitetty.'
Äänenmuokkauslaitteella tunnistamattomaksi tehty henkilö lopetti puhelun toisessa päässä.
Andrew McCoughan yskäisi ja kurkku kuivana yritti niellä. Hän pyyhki hikisellä kädellä vielä hikisempää otsaansa ja hengitti raskaasti. Hänellä ei ollut vieläkään tietoa siitä kuka luurin toisessa päässä esiintyvä henkilö tarkalleen oli, mutta tiesi sen ryhmän voimakkuuden jota hän edusti.
Jo pitkään yli eläkeiällä virassaan oleva kenraali asteli baarikaapilleen samalla avaten kaulaansa kiristävää kravaattiaan. Kirottu kuumuus, hän manasi hiljaa mielessään. Ajatuksien pitäminen kasassa tuntui vaikealta, eikä asiaa helpottanut myöskään se että hänen henkensä oli nyt selkästi uhattuna.
Andrew kaatoi itselleen lasin viileää bourbonia, ja joi sen yhdellä nopealla kulauksella alas.
He kutsuivat itseään "Uudeksi Järjestykseksi", ja Andrew oli vain yksi heidän pelinappuloistaan suurella pelilaudalla. Pelilaudalla, jolla käytäisiin pian mittelö koko ihmiskunnan kohtalosta - elämästä ja kuolemasta. Tietämättä koko kuviota, vanha kenraali luotti sokeasti siihen jota hänelle oltiin luvattu.
Jos hän hoitaisi oman osuutensa Yhdysvaltain puolustusministerin salamurhassa, hänelle aukeaisi ovet Uuden Järjestyksen riveihin. Tämä oli se lupaus joka ajoi häntä eteenpäin. Jotain suurta oli tekeillä hallituksen sisällä, jotain joka tulisi olemaan mullistavaa.
Muuten onnistuneesta operaatiosta oli nyt kulunut kaksi päivää, mutta ongelma on se että syylliseksi salamurhaan lavastettu mies oli juuri paennut. Hänen oikea kätensä ja Korallikäärmeiden operatiivinen komentaja sekä pääkouluttaja.
McCoughan avasi puhelimestaan linjan hänen adjutantilleen, majuri Higginsille. Kenraali huusi puhelimeen raivosta punaisena; 'Onko siitä kirotusta Loganista mitään havaintoa!?'
Elikä mitä olen netistä tutkinut asiaa, varsinaista Fort BenningTONia ei ilmeisesti ole olemassa, eli pelkkä Fort Benning on olemassa ja se sijaitsee Yhdysvaltain Georgian osavaltiossa Atlantan eteläpuolella. Eikä siellä kouluteta mitään erikoisjoukkoja, ainakaan mitään ultimate top-secret osastoja (tai me emme ainakaan niistä tiedä=))
puututa pikkuasioihin. :) Katsokaa Wag the dog ja ymmärrätte, miten meitä huijataan.
Higgins vakuutteli rauhoittavaan sävyyn, että karkurieversti löytyisi vielä kuluvan tunnin aikana. Joen varrelta oli löytynyt lautta, jolla Logan oli luultavasti matkustanut, ja hänen olinpaikkansa oli sen perusteella saatu rajattua pienemmälle, säteeltään viiden mailin kokoiselle alueelle. Hän ei ymmärtänyt, miksi kenraali otti asian niin henkilökohtaisesti, mutta eihän se hänelle kuulunut.
John tiesi silmukan kiristyvän koko ajan, mutta senhetkisessä tilanteessa ei kannattanut hätiköidä. Neljänkymmenenviiden minuutin aikana hänen oli onnistunut hivuttautua sammalen, mättäiden ja muurahaispesien läpi aidan viereen, portilla seisovan vartiomiehen näkökentän ulkopuolelle. Hänen tilanteessaan Hoitolaan oli vain kaksi reittiä: aidan läpi, tai portin kautta. Vaikka hän olisikin saanut jollain konstilla aiheutettua oikosulun sähköistettyyn aitaan, hänellä ei olisi ollut työkaluja aidan leikkaamiseen, ja aidan päällä epävakaan näköisenä heiluva piikkilankaryteikkö esti kiipeämisen.
Miten vartijan olisi saanut harhautettua? Vartiotorneista puhumattakaan. John harkitsi hetken heittävänsä kiven portille vievän tien toisella puolella olevaan pensaaseen, mutta se oli kuolleena syntynyt idea, osaltaan siksi, ettei vartijaa luultavasti kiinnostaisi pusikoissa häärivät jänikset, mutta lähinnä siksi, ettei hänellä ollut juuri nyt kiveä käsillä. Hänellä ei ollut käypää kulkulupaa, jolla portista olisi päässyt vartiomiehen suostumuksella, ellei ladattua pistoolia laskettu sellaiseksi. Toisaalta, vartiomiehellä oli ladattu rynnäkkökivääri.
Lopulta vartiomies itse antoi loistavan idean. Hänen vuoronsa lähestyi loppuaan, ja hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Vielä vartti, ja hän pääsisi takaisin sisätilojen ajanviettoon. Hän kaivoi rintataskustaan Lucky Strike -rasian hermostuneesti sivuilleen vilkuillen; vartiossa polttaminen oli ankarasti kiellettyä, mutta ketään ei ollut estämässä, ja vartiotornienkin miehet sauhuttelivat jatkuvasti.
John nousi seisomaan, painautuen niin lähelle aitaa kuin uskalsi aiheuttamatta kymmenen tuhannen voltin valokaarta selkärankaansa. Vartiomies tuijotti Hoitolan suuntaan upseereiden pelossa, mutta ei osannut odottaa vaaraa takaansa. John hiipi kommandon harjoitellulla hiljaisuudella vartiomiehen selän taakse niin lähelle, että tämän olisi luullut tuntevan Johnin hengityksen niskassaan.
"Huomio!" John karjaisi möreällä raivolla, joka aikoinaan oli sulkeisissa kaikunut ympäri lippukenttää satoja miehiä yhtäaikaa komentaen.
Vartiomies yskäisi tupakan suustaan ja napsautti asennon. Reppana tärisi kauhusta.
John kiersi miehen etupuolelle. "Nimi ja sotilasarvo," hän tiukkasi.
"Sir, sotamies Freedman, sir!" Vartija ei tunnistanut tätä upseeria, jonka koko maastopuku oli märän sammalen peitossa. Hän ei ollut asemassa, jossa voi esittää kysymyksiä, mutta yritti parantaa tilannettaan toimimalla vartiomiehen ohjeiden mukaisesti. "Kulkulupa, sir," hän änkytti märkänä kylmästä hiestä.
"Ei sanaakaan!" John karjaisi vihaisesti. "Otan yhteyttä esimieheenne. Tämä ei jää tähän."
Hän kyyristyi puomin ali ja jatkoi kiireesti matkaansa portin sisäpuolelle ennen kuin Freedman pääsi pahimmasta säikähdyksestään. Hän oli varma, ettei sotamies mainitsisi asiasta kenellekään.
Freedmanin käsien vielä täristen säikähdyksestä, John antoi vielä tiukkaan äänensävyyn komennon, 'Ja katse jumalauta sinne mihin kuuluu, teidän tehtävänne on pitää ulkopuoliset poissa täältä!'
Näin tehtyään hän käveli nopein, joskin kevyin askelin kohti vartiotupaa. Pitkä parakki jonka päädyssä oli luodinkestävällä ikkunalla ja ovella varustettu tarkituspiste oli lähes kahdenkymmenen metrin päässä puomiportista. Rakennuksen muista osista pääsi sisälle Hoitolan etupihalle, mutta päätyosassa oleva tarkistuspiste oli sähköaidan ulkopuolella.
John tiesi että parakissa oli aina paikalla loput sotilaspoliisit jotka muodostivat porttivartioinnin ja aluevalvonnan Freedmanin lisäksi. Heitä saattoi olla tarkistuspisteessä yksi mies hereillä, mutta loput kymmenkunta olivat varmasti tuvan puolella nukkumassa.
Tiesipä John myös senkin ettei vartiopisteen sisälle nähnyt puomilta päin, tummennetun lasin takia. Freedman seisoskeli vieläkin paikoillaan typertyneenä, kiroten maassa herkullisen näköisesti savuavaa syöpäkäärylettään. Jos tarkituspisteessä oli mies hereillä ja paikanpäällä, hän oli varmasti nähnyt sekä kuullut mitä oli tekeillä.
Siitä välittämättä John marssi sähköistetyn porttiaidan vieressä olevalle tarkistuspisteelle josta voitiin avata aidassa oleva ovi sisään- ja uloskulkijoille. Hän kurkkasi sisälle lasiovesta joka oli turvattu numerokoodia vaativalla lukkolla ja totesi paikan tyhjäksi. Valvontamonitorit valaisivat pienen kopin, ja John erotti sen takaoven olevan raollaan. Luojan kiitos siitä, John virnisti itsekseen. Ehkä hänen onnensa kestäisi vielä hetken.
Vilkaisten puomille ja todeten sotamiehen ollen yhä selin hänen suuntaansa, John ponnisti kaikin voimin ja hyppäsi ylös, tarttuen vartiorakennuksen räystäästä. Puskien kaikin voimin, hän nousi kuin nousikin rakennuksen tasakatolle, pois portin valoista. Tästä ei ollut kuitenkaan iloa päästä Hoitolaan, sillä sähköaika kulki rakennuksen katon yli. Ollessaan talon katolla vain vajaan minuutin, hän kuuli kolinaa alapuolelta, ja joku avasi oven.
Kurkistaen varoen, pistooli jo valmiina kädessään, John näki sotilaspoliisin saapuvan sisältä. Mies lähti kävelemään laiskoin askelein kohti puomiporttia, ilmeisesti vuoronvaihtoon, mutta ennenkaikkea jättäen oven sepposen selälleen.
John kurottui kurkkaamaan alas vartiokoppiin ja eikä nähnyt ketään. Hän pudottautui saman tien alas, ja livahati sisälle koppiin riippumatta siitä olisiko Freedman nähnyt hänet mahdollisesti kävellessään vastaan vuoronvaihtajaa.
Jo etukäteen miettien kuviot, konkarieversti livahti pois kopista, tullen eteistilaan josta pääsi joko vartiomiesten tupaan, tai suoraan Hoitolan etupihalle. Lisäksi eteisesssä oli kolmas ovi jossa luki yksiselitteisesti WC.
Tuvasta kantautui kuitenkin vaimeaa puhetta ja askelia, John arveli että koko kompleksissa oli vartionvaihdon aika. Tornivartiat ja pihaa partioivat miehet olivat siis hetken vielä hereillä koko kööri, joten Johnin ei kannattanut tässä kohti lähteä pihamaalle.
Ennenkuin John ehti tehdä seuraavaa liikettään, hän kuuli kuinka joku avasi ovea etupihan puolella. Hetkeäkään empimättä, John harppasi vessan ovelle, aukasi sen ja luiskahti sisälle lukiten oven perässään. Hetken aikaa kuului sotilaiden naurahduksia, ovien pauketta ja raskaita askelia lattialla. Sitten tilanne hiljeni lähes olemattomaksi, kunnes vessan oveen koputettiin; 'Hei tarttis päästä heittämään vettä, mul on vuoro jo loppunu', kuului Freedmanin vaativa ääni...
John vilkuili hätääntyneenä ympärilleen tietämättä tarkalleen, mitä edes etsi. "Hei kuuleksä?" Freedman jyskytti oveen uudelleen.
Jokaisessa armeijan rakennuksen vessassa, jossa John oli koskaan käynyt, oli aina ollut ilmastointikanava suoraan pöntön yläpuolella. Niin myös tässä tapauksessa; se oli ahdas ja pölyinen, mutta John voisi pystyä ryömimään sen kautta seuraavaan huoneeseen. Hän laski pöntön kannen varovasti ja nousi sen päälle seisomaan.
"Hei oikeesti," Freedman aneli, "mä menisin tonne pihalle pusikkoon, mut siellä hiippailee joku kusipäinen herraisoherra kyttäämäs." John ruuvasi ilmastointikanavan ritilän ensimmäistä ruuvia auki puukkonsa kärjellä. Se putosi kuopastaan Johnin sormien välitse kopsahtaen lattialle.
"Mikä sulla on?" Toisen sotilaan ääni saapui juuri ajoissa oven toiselle puolelle peittämään ruuvin kopsahduksen.
"Joku on linnoittautunu tonne eikä vastaa," Freedman selitti.
"Jahas, Tom on taas tainnu leikkiä Leathermanillaan ton lukon kanssa," toinen naurahti.
"Ei jumalauta," Freedmanin huumorintaju ei venynyt ihan niin pitkälle. "Missä se jätkä on? Nyt alkaa läski tummua."
John jätti ruuvaamisen sikseen ja kuunteli kahden miehen keskustelun ja askelten loittonevan käytävää pitkin. Hän hymyili helpottuneena; hän oli joutunut nuorempana muutamassa operaatiossa ryömimään ilmastointikanavissa, ja oli vihannut joka senttiä. Hän kiepautti oven lukon auki hitaasti ja varovasti, ettei se vain olisi päästänyt ääntä avautuessaan.
Kun hän oli varma, että Freedman ei ollut enää näköpiirissä, hän avasi oven varovasti ja jatkoi matkaansa suunnitelman mukaan.
Rakennuksia ei oltu uudistettu paljonkaan Johnin viime käynnin jälkeen joskus 80-luvulla, mitä nyt puita kaadettu ja rappauksia paikkailtu. Hoitolan päärakennus kohosi massiivisena betonikuutiona parkkipaikan toisella puolella. Sen ulkonäköön ei oltu panostettu, koska sen estetiikkaa hinkuvat vieraat viettivät aikansa sisätiloissa: kirjasto, baari, urheilusali, elokuvateatteri, ilotalo ja paljon muuta oli mahdutettu saman katon alle. Viihdettä koko perheelle ja jokaiselle jotakin.
Ruokala, majoitustilat ja hallinto- sekä varastorakennukset pidettiin kuitenkin erillään. Vielä tässä iässä ajatus Erillisestä majoitusparakista huvitti Johnia; hän ei muistanut viettäneensä tässä paikassa ainuttakaan yötä hänelle varatussa sängyssä.
Aamiaisaika alkoi olla jo ohi, mutta tässä lomaparatiisissa ei ollut armeijalle muuten tyypillisiä täsmällisiä aikatauluja. Ruokalan pöytien ääressä istui siellä täällä ympäri salia parisenkymmentä miestä, jotkut yksin, jotkut pienissä ryhmissä keskustellen. Johnin tarkoituksena oli löytää ruokalasta vanha tuttavansa, joka tätä nykyä työskenteli keittiössä.
Hän asteli linjastolla lautasia pinoavan keski-ikäisen naisen luo kysyäkseen häneltä asiasta.
"Mitä saisi olla?" Nainen kysyi ystävällisesti hymyillen.
John vilkaisi naisen suuriin, ruskeisiin silmiin, eikä enää saanut sanaa suustaan. Hän pakotti katseensa naisen rintapielessä roikkuvaan nimikylttiin: Sue Lawrence. Juuri se nainen, Jota John etsi.
Nainen oli suurin piirtein Johnin ikäinen, mutta ei näyttänyt päivääkään nelikymppistä vanhemmalta. Hänen kauneutensa oli rapistunut huomattavasti vähemmän kuin John oli odottanut, mutta parikymppisiä sotapoikia kiinnostivat lähinnä parikymppiset bimbotytöt. John örähti epämääräisesti vastaukseksi Suen kysymykseen. Ruokalajeja ei kuitenkaan ollut kuin yksi, joten naisella ei ollut vaikeuksia tulkita vastausta. Hän läjäytti lautaselle pari kauhallista tasapaksun vaaleankeltaiseksi vatkattua kokkelia ja ojensi sen Johnille.
Mikäs siinä, John ajatteli, hän ei ollutkaan vielä syönyt tänään. Sue ei ollut tunnistanut häntä, mikä kouraisi epämiellyttävästi hänen miehistä egoaan, vaikka hän oli sitä odottanutkin. Hän istui lähimpään pöytään ja lusikoi lautasensa tyhjäksi kovalla kiireellä. Nyt ei olisi aikaa vaihtaa kuulumisia tai selittää tilannetta tuntemattomalle naiselle, joten hän poistui ruokalasta astiat palautettuaan. Sue voisi kyllä auttaa häntä tietämättään, jolloin tilaisuus jutteluun tulisi myöhemmin.
Henkilökunnalle oli varattu pieni parkkipaikka ruokalan takana. Vain kolme autoa oli sillä hetkellä pysäköitynä: musta humvee parkkipaikan toisessa reunassa, pick-up -mallinen Dodge vähän lähempänä, nälkäinen kultainennoutaja lavalle sidottuna, sekä viininpunainen Nissan heti henkilökunnan sisäänkäynnin vieressä. Auton edessä olevasta kyltistä kävi ilmi, että paikka oli varattu keittiömestarille.
Näitä japsiromuja ei ole suunniteltu Amerikan oloihin, John naureskeli kääntäessään Nissanin tavaratilan lukon auki puukkonsa kärjellä. Hän asettui tavaratilaan makuulle, vararengas tyynynään ja puolitäysi kissanruokasäkki peittonaan. Pimeässä toimettomana maatessaan hän muisti, ettei ollut nukkunut silmällistäkään viime yönä, ja vanhaan kehoon se vaikutti huomattavasti.
Ties kuinka monta tuntia myöhemmin John heräsi tärinään; auto oli liikkeellä. Hän ajatteli iloisena päässeensä pakenemaan armeijan alueelta. Seuraavaksi täytyi vain--
Auto pysähtyi. Joko he olivat perillä?
"Huomenta, rouva," miehen ääni kysyi ulkopuolella.
"No hyvää huomenta," Sue vastasi. "Mitä täällä on tapahtunut?"
"Etsimme vaarallista karkuria, ma'am," mies vastasi. "Oletteko nähneet mitään epäilyttävää?" Auto oli siis saapunut tiesulkuun. Ulkona oli ohjesäännön mukaan kolmesta viiteen sotilasta kiväärit ampumavalmiina.
"Minä olen Hoitolassa töissä," Sue naurahti. "Minä näen kaikkea epäilyttävää jatkuvasti."
Auton pysäyttänyt sotilas naurahti myöskin hyväntuulisesti. "Pahoittelen häiriötä, mutta minun on tutkittava autonne."
"Siitä vain, mutta ei täällä ketään ole."
"Voisitteko avata tavaratilan?"
Viimeisetkin unen rippeet karisivat Johnin aivoista. Hän viritti pistoolinsa ja jännitti vartalonsa valmistautuessaan syöksymään ulos heti luukun auetessa.