Aina silloin tälöin esiin putkahtava aihe.
Nämä lyhyet pyhät tuskin ehtivät kärjistämään parisuhteessa mahdollisesti piileviä kriisejä mutta moni epäilee yhteisten lomien turmiollista vaikutusta.
Vanhempieni kodissa luulen nähneeni ääripään.
Joulu oli karmeinta aikaa. Ei riitelemätöntä tuntia.
Henkilökohtaista ja sukulaisten herjaamista.
Tarkoituksellisia loukkauksia.
Kaiken aikaa.
Heti kun kykenin, pakenin paikallisen paperitehtaan jouluremontteihin jotka olivatkin nuoruuteni parhaita jouluja.
Samalla syöpyi pysyvästi mieleeni muutamia periaatepäätöksiä.
Lieneekö lapsuuden traumojen seurausta luonnoton (?) sopuisuutemme?
Pisimmillään olemme olleet kahdestaan 3kk:n jaksoja Espanjassa hakeutumatta muiden suomalaisten seuraan.
Samassa talossa asuvan mummelin kanssa seurustelimme, hänen eläessään, sattumanvaraisesti.
Pisimmillään mammat haastoivat parvekkeellamme 8-tuntia!
Minä kannoin mammoille syömättä jääneitä paistettuja sardiineja, pientä suolaista ja viiniä.
Kävin välillä kaupungilla asioilla, katselin TV:a, lueskelin yms.
Olikohan tuo merkki vaimon tyydyttämättömästä haastamisen tarpeesta?
Tosin sujuu se kotiympyröissäkin!
Muuten jokunen norskituttu sekä talon henkilökunta muodostavat "seurapiirimme".
Vaimon kielitaidottomuus skandinaavien kanssa rajaa seurustelun puutteelliseen espanjaan.
Viikon remonttia tein kerran pari kuukautta.
Ainoa satunnaisesti esiintynyt, minuun kohdistunut moitteen aihe oli se kun vaimoni väitti minun joskus olevan vähemmän inspiroivaa keskusteluseuraa illalla klo 22:n jälkeen.
Itse hän muulloinkin meni useimmiten nukkumaan niihin aikoihin joten vaurio oli rajallinen.
Vanhempieni kaltaiset kokoaikariitelijät lienevät harvinaisuuksia?
Meidän tyylimme ei johdu dementiasta koska se ei ole uusi ilmiö mutta muuten vauhti on kyllä hiljentynyt.
Nämä lyhyet pyhät tuskin ehtivät kärjistämään parisuhteessa mahdollisesti piileviä kriisejä mutta moni epäilee yhteisten lomien turmiollista vaikutusta.
Vanhempieni kodissa luulen nähneeni ääripään.
Joulu oli karmeinta aikaa. Ei riitelemätöntä tuntia.
Henkilökohtaista ja sukulaisten herjaamista.
Tarkoituksellisia loukkauksia.
Kaiken aikaa.
Heti kun kykenin, pakenin paikallisen paperitehtaan jouluremontteihin jotka olivatkin nuoruuteni parhaita jouluja.
Samalla syöpyi pysyvästi mieleeni muutamia periaatepäätöksiä.
Lieneekö lapsuuden traumojen seurausta luonnoton (?) sopuisuutemme?
Pisimmillään olemme olleet kahdestaan 3kk:n jaksoja Espanjassa hakeutumatta muiden suomalaisten seuraan.
Samassa talossa asuvan mummelin kanssa seurustelimme, hänen eläessään, sattumanvaraisesti.
Pisimmillään mammat haastoivat parvekkeellamme 8-tuntia!
Minä kannoin mammoille syömättä jääneitä paistettuja sardiineja, pientä suolaista ja viiniä.
Kävin välillä kaupungilla asioilla, katselin TV:a, lueskelin yms.
Olikohan tuo merkki vaimon tyydyttämättömästä haastamisen tarpeesta?
Tosin sujuu se kotiympyröissäkin!
Muuten jokunen norskituttu sekä talon henkilökunta muodostavat "seurapiirimme".
Vaimon kielitaidottomuus skandinaavien kanssa rajaa seurustelun puutteelliseen espanjaan.
Viikon remonttia tein kerran pari kuukautta.
Ainoa satunnaisesti esiintynyt, minuun kohdistunut moitteen aihe oli se kun vaimoni väitti minun joskus olevan vähemmän inspiroivaa keskusteluseuraa illalla klo 22:n jälkeen.
Itse hän muulloinkin meni useimmiten nukkumaan niihin aikoihin joten vaurio oli rajallinen.
Vanhempieni kaltaiset kokoaikariitelijät lienevät harvinaisuuksia?
Meidän tyylimme ei johdu dementiasta koska se ei ole uusi ilmiö mutta muuten vauhti on kyllä hiljentynyt.
Vastaukset 26
Vanhimmat
on suurin kauhuni saada Lipeäkalasta ruodonpala suuhun, sellainen paksu tikku.
Muutenhan on poikamiehen elämä pelkkää Kurtturuusua.
Muistutan tässä että kauneimmastakin Ruusunnupusta saa kurttuisen, huonolla kastelulla.
Mutta myös!! On Ruusuja jotka haluavat elää kurttuisena. Monia avioeroja on saatu aikaan liialla tohvelilla ja kiltteilyllä. Esim. Moottoripyörätytöt pitää kaataa hellällä väkivallalla, suklaarasian saa heltä takaisin, naamaansa, kannattaa sitoa ranteista, mutta vain silkillä. Aamulla sitten avaat, niin nousee se kahvinkeittoon ja on niin lutunen että!
nämä kokoaikatoimiset riitelijät. Meillä saattoi olla erona se, että meidän vanhemmat olivat erikseen hyviä ja rakastettavia ihmisiä, mutta yhdessä saivat aikaan sietämättömän ilmapiirin. Isän tuurijuoppous oli useimmiten riidan aihe, mutta oliko se syy vai seuraus, sitä on vaikea tietää. Kyllä joulu oli meilläkin pahin
mahdollinen juhla.
Kumma kyllä olen silti itse jouluihminen ja poikani tulevat mielellään kotiin jouluksi. Tätä joulua nyt varjostaa isonveljen syöpäsairaus ja pari muuta isompaa asiaa. Näinä vuosina nyt kuitenkin kohtaamaan monia uhkia ja monia menetyksiä - homman luonne on sellainen.
Vanhempieni riidat olivat tarkoituksellisia, harkittuja loukkauksia.
Spontaanin pimahduksen ymmärrän. Olenhan minäkin kerran väistellyt lentäviä tekstiilejä mutta harkittu loukkaus?!
Ja vastapuolen sukulaiset saman tien?
Ne muutamat kerrat vuodessa kun isäni haki hyvää tuulta viinasta olivat luku sinänsä.
Tulipahan pikajuoksuharjoituksia.
Varsinkin umpihankeen viilettäminen on tehokasta anaerobista treeniä.
Silloin en osannut arvostaa sitä.
kohdistunut lapsiin, mutta sanovat, että jos lapsi joutuu elämään väkivallan ilmapiirissä ja näkee vanhempaansa pahoinpideltävän se on yhtä tuhoisaa kuin häneen itseensä kohdistuva väkivalta.
Miten se sitten vaikuttaa omaan käyttäytymiseen on varmasti tapauskohtaista.
Tappelukaverit löytyivät vertaisryhmästäni.
Tosin viimeiset, 21-vuotta sitten, olivat kaksi minua nuorempaa, 3-kympin tuntumassa olevaa heppua.
Kyllä minua moitittiinkin.
Murtunutta rystystä kipsatessa hoitsu herjasi sitä seurusteluvammaksi.
Vaimo moitti kotona herjaten vanhan (!?) miehen riehumista. Olin vasta 46v.
Totuus on etten päässyt pakoon.
Kyllä kai kotoa on tarttunut tiettyä ehdottomuutta.
Hyvin harvoin olen aloittanut mutta kyllä minusta aikanaan vertaisryhmäläiseni herkästi rettelökaverin sai.
Varsinkaan sveduaikojen parakkiolosuhteissa ei muukaan auttanut. Oma paikka oli etsittävä.
käyneet läpi tuota vaihetta - eli eivät tapelleet. Ehkä urheilu auttoi ja se, että pärjäsivät koulussa.
Sopeutujia he eivät olleet, kuten en minäkään ollut.
Siitähän tuossa lienee kyse?
Sopivassa ympäristössä kahinoinnilta ei voi välttyä tai sitten joutuu mielenrauha koetukselle ja vähäinenkin omaisuus katoaa.
Minulla ei takamus kestänyt lukiota loppuun.
Otin vauhtia työelämästä ja suoritin hieman myöhemmin.
Motivaatio ammatin hankintaan täytyi hakea vaihtelevien kokemusten kautta.
Jälkeen päin ajatellen se oli hyödyllinen elämänvaihe.
Opin arvostamaan tasaisempaa elämää vaikka temperamenttinen vaimoni ei ole yksitoikkoiseksi väittänyt tätäkään.
50-luvulla ? Minun veljillä oli äitiin aika vahva side, eivätkä tahtoneet tuottaa harmeja hänelle.
Kun isäkin oli selvinpäin hyvin pehmeä, meidän pojilla ei ollut sellaista perinteistä miehen mallia.
Kai omia rajojaan täytyy kokeilla ja oma paikka löytää, vaikka sitten vaikeimman kautta ja kuten
sanoit, jälkeenpäin ymmärtää tiettyjen kokemusten arvon.
Olen kokenut tuon kaiken melko samoin kuin sinäkin, jopa nuo hankijuoksut mummolaan tai naapuriin hakemaan jotain miestä rauhottamaan isääni. Joulun alla olimme ´kuralla´ koko lapsikatras, emmekä turhaan!
Isäni oli sairaalloisen mustasukkainen ja venkoili äidilleni kaikesta, kuinka oli esim. naapurin isännälle sanonut päivää, iltaa tai mitätahansa.
Isäni itse oli monien naisten mies, avioliittonsa aikana, joten epäili äitinikin sitä samaa harrastavan.
psuuteni ajoilta nousee vain näitä karmeita -pitää hakea apua- muistoja, ja voin vain kuvitella kuinka naapurit olivat kyllästyneitä? Yritin juosta eritaloihin sillä häpesin avunpyyntöäni.
Minun elämääni ei ole ollut viinamäen miehellä asiaa, ja nuorempana joku läpsäisikin..ovi sulkeutui välittömästi vaikka ei nyt olisi satuttanutkaan, rektio riitti.
Koskettaa tuo mainos, anna lapselle raitis joulu...niinpä.
Olen saanut viettää hyvän ja turvallisen lapsuuden ilman riitoja. Isäni oli raitis ja mikäli hän otti hiukan oli hän leikkisä.
Avioliittoni oli hyvä aina siihen pisteeseen jolloin mieheni alkoi ryypätä ja se laukaisi riitaputken. En halunnut pilata elämääni riitoihin vaan näytin hänelle ovea.
Yhteiselo kihlattuni kanssa siis saman katon alla tapahtuu Hollannissa, jossa vietämme noin kolme kuukautta vuodesta, kaksi keväällä ja yhden syksyllä. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Emme ole paikalla istujia vaan meillä on kalenteri täynnä erilaisia matkoja ja tapaamisia ystäviemme kanssa.
En voi elää ympäristössä, jossa riidellään. Olemme molemmat kihlattuni ja minä hyvin tempperamenttisia. Uskon, että mieheni sai minusta haasteen, jota hän ei halua menettää kuten en minäkään häntä ; )
Niin joku voi nyt naputella omiaa, mutta en aloita riitaa ilman tulilangan sytytystä. Toisaalta kitinä täällä vapaa-aikana on helppoa kun menee överiksi voi poistua koneelta. ; ) ja rauha laskeutuu pirttiin.
kuten monet alkoholistien tyttäret, mutta omaa historiaansa nyt kuitenkin kantaa mukanaan ja vaikuttaahan se omaan kayttäytymiseen, omiin valintoihin, ehkä luonteeseenkin.
Tässä nykyisessä parisuhteessa meidän "vaihtelut" tulee paitsi yhteyksistä poikiin ja tyttäriin ihan tästä kotimaan sukkuloinnista. Kun sukua ja sosiaalista verkostoa on kolmella paikkakunnalla, tuntuu,
ettei ainakaan sovinnaista seurustelua kaipaa enempää.
Olen paljon miettinyt, Korppis, tuota sinun ratkaisuasi asua yksin, pitää omat ja puolison lapset erillään.
Siinä olisi ehkä ollut ideaa, koska puuttuva yhteinen historia "vieraiden" aikuisten lasten kanssa aiheuttaa jännitteitä ja vaatii paljon sovittelua. Toisaalta ainakin omille pojilleni nykyinen puolisoni on pitkän hyväksymisprosessin jälkeen ollut hyvä lisä korvaamaan vajaata isäsuhdetta.
Kun erosin x-miehestäni varsinkin nuorimmalla oli vahva suhde isäänsä. Tein selväksi itselleni, että lapsillani on vain yksi isä. X-mieheni oli huippu urheilija ja urheilumatkojen jatkot riistäytyivät juomikiporukoissa. Muutoin hän oli hyvin tasainen ja hyvä puoliso, en voi moittia, en vain jaksanut. Lapset olivat pieniä ja olin jo yli nelikymppinen kai sitä oli jo erilaisilla kokemuksilla varustettu joten se eropäätös oli helppo. Kysyin x:ltäni ennen kuin vuosi oli kulunut asumuserosta ja lopullinen ero oli edessä, mitä hän on mieltä jatketaanko vai ei. Ei jatketa, hänkin oli saanut aikaa miettiä suhdettamme. Meillä oli hyvin erilainen tausta ja erilaiset lähtökohdat. Olin hyvin helpottunut, että hän halusi myös erota, joten en kanna syyllisyyden taakkaa mukanani.
X-mieheni asuu nyt Norjassa ja hän on avoliitossa norjalaisen naisen kanssa. Minulla oli hyvät välit hänen ja hänen avonsa kanssa aina vuoteen 2006 kun kihlauduin. Sen jälkeen emme ole olleet puheväleissä ; (
Olin äiti, joka oli aina kotona joiti ja passasi lapsia ja yhtä äkkiä huiteli ulkomailla uuden miehen kanssa.sehän oli ennenkuulumatonta ; )
Kihlattuni vaimo on alle viisikymppinen. Heillä oli sellainen "Niinistö" avioliitto joka kesti kaksikymmentä vuotta. Vaomo jätti perheen ja lähti. Kun astuin kuvaan tunsin selässäni tyttären epäluuloiset katseet ja vetäydyin sivuun. En halunnut olla mikään sijaisäiti vaan hänen isänsä ystävä.
Nyt vuosia jälkeenpäin olen saanut luotua hyvät suhteet molenpiin kihlattuni lapseen. Vein juuri joulupaketit pojalle piparkakkutalon ja tytölle pussukan, jossa oli pientä kivaa. Tytär asuu jo omillaan, mutta poika asuu isänsä kanssa.
Monesti tehdään virheitä muuttamalla äkkirakastuneina yhteen ja lapset eivät pysy mukana vaan tuntevat tulleensa hylätyksi. Ei se saa niin mennä, koti on lapsille se paikka jonne on hyvä tulla ja jossa ei hämmennä ulkopuolisia.
Nytkin Petteri sanoi kun kävin hänen luonaan, ole poikien kanssa yhdessä na nauti lastesi seurasta, tulen sitten aattona joulun viettoon.
en vaan jaksanut. Enkä minäkään moiti puolisoani. Hän ei halunnut avioeroa, mikä tietysti aiheutti hirvittävän syyllisyyden minulle. Sitä korvasin sitten tyytymällä minimaaliseen elatusmaksuun ja ottamalla täyden vastuun pojista. Kukaan ei uskonut, kun sanoin, että oikein toivoin,
että puolisoni löytäisi uuden kumppanin, kuten sitten löysikin - tai löysi niitä useita. Hän oli
lähisuhteissa hyvin epäitsenäinen ja kun taas minä olen itsenäinen ja tilaa tarvitseva. Se oli yksi syy siihen miksi homma meni puihin.
Me tullaan kyllä muodollisesti toimeen entisen puolisoni ja hänen uuden puolisonsa kanssa, mutta
en jaksa heitä kauaa. Pojat vieraantuivat isästään murrosiässä silloin kun niitä uusia naisia kulki hänen elämässään liukuhihnalla. Tämä uusi äitipuoli oli alkuun niin mustasukkainen, että pojat eivät saaneet isänsä kanssa kahdenkeskistä aikaa lainkaan. Jos jostakin olen katkera niin siitä.
Tällä hetkellä hän osoittaa kyllä aktiivisuutta poikienkin kohdalla, mutta kuten vanhempi poikani sanoo "liian myöhään". Joskus täytyy tyytyä siihen ja olen näkevinäni, että jokainen osattomaksi jäänyt saa korvaavia kokemuksia - jos ottaa vastaan.
samanlaiset harrastukset, mielenkiinnon kohteet.
Yhteinen ilo elämästä.
Niin mistä silloin tapeltaisiin.
Olen minäkin miettinyt pitkään ja hartaasti miksi ihmiset pysyy liitoissa, joissa kumpikin huutaa ja temppuilee.
Mitä iloa siitä on?
Mutta se kahden ihmisen välinen riippuvaisuussuhde, sitä ei ymmärrä kukaan, jollei itse koe?
Joskus olen ajatellut, että paras suhde on kuin lämmin villasukka, sen kanssa ei tarvitse teeskennellä.
Millekään, kellekään, mitenkään.
Kaikki vain loksahtaa kohdalleen, sillälailla kotoisasti
Tässä joku aika sitten kirjoittelin lapsuuden ystävättärestäni joka on tehnyt eroa jo kolmekymmentä vuotta juoposta ukostaan. Sain puskasta hyvän vastauksen, että se on rakkautta ; ) ymmärsin, rakastaa sitä haisevaa pissihousua. Ikävää rakkauttasillä hän on itsekin siinä sivussa alkoholisoitunut. Se rakkaus se rakkaus ; )
ei sitä kaikki koe, ei saa.
Jokaisen rakkaus on omanlaisensa, ei siihen kannata uteliaiden nenäänsä määräillen työntää.
on vahva side, sellaista Lasse taisi tuolla toisessa ketjussa kuvata.
Liitto kestää vaikka kärsitään ja turpiin tulee...
Ai että villasukka ? Sehän voisi ollakin kokeilemisen arvoinen kaveri - näin pakkasilla...
mutta jos valittavat ja kysyvät neuvoa...
Täytyy vain uskoa.
Ukko hakkaa iltayöstä huutaen "kun minä lyön niin se koskee myös"!
Meillä vierailulla!
Aamulla rouva, puoli naamaa mustelmilla, katselee lehmän silmin myötätuntoa kaivaten ja iltapäivällä todistellaan syvää rakkautta.
Kumpikin hyvissä amatteissa ja käsittääkseni, perintöjenkin perusteella, hyvässä taloudellisessa asemassa.
Jakaumaahan minä en tiedä.
Tämä sama rouva tyrkytti itseään minulle vuosia aikaisemmin vedoten miehensä välinpitämättömyyteen.
En ymmärrä tuosta muuta kuin tietenkin oman sharmini.
Koko juttu ylittää rutkasti tajuntani rajat.
Olkoon vaikka minulle käsittämätöntä riippuvuutta.
Minut tunnistavat tuttuni tietävät myös ketä tarkoitan.
Myönnän olevani hävytön mutta minun arvomaailmassani tuo tapahtuma on käsittämättömän härski.
Suorastaan rikollinen.
monesti vain kohtaavat ihminen, jolla on hallitsemisen tarve ja ihminen, jolla on jonkun hallitsemiseen alistumisen tarve. Se käsitetään rakkaudeksi.
Nämä monesti ovat niin hämäriä riippuvuussuhteita, ettei niistä pysty ulkopuolinen olemaan selvillä.
Jotenkin oudolla tavalla,sellaiset ihmiset täyttävät toistensa tarpeen ja ovat oikeasti riippuvuussuhteessa toisiinsa, käsittämättömällä tavalla.
Parhaiten se näkyy siinä, kun nainen lähtee turvakotiin ja muutaman päivän päästä palaa siippansa luokse sanoen, että kun se rakastaa minua ja minä sitä.
Rakkaus-käsite on heillä hämärtynyt ja ihmiset ovat todella oudossa riippuvuussuhteessa toisiinsa.
sinä tai minä, tai nämä muut keittiöpsykologit emme ole kykeneviä mittaamaan kenenkään rakkautta.
Voihan jonkun henkilön luonne, kasvatus, ja muut seikat, olla tehneet hänelle meidän muiden rakkaudestamme eriävän tyylin ja laadun.
Mikä minä olen sanomaan, että joku on riippuvainen toisesta, eikä siis koe rakkautta.
Jos hänen omasta mielestään se on rakkautta.
Kuka voi toisen rakkautta mitata ja tietää.
Voihan jonkun rakkaus vaatia masokismia?
Sinulla on omanlaistasi, hänellä omanlaistaan. Voihan joku uskotella, uskoa, olla tottunut ajattelemaan, saanut vaikkapa omassa kodissaan vääristyneen kuvan, että sen kuuluukin olla niin.
Täällä muutenkin on kummallista, että tiedetään toisten asiat tarkkaan, jospa me olemmekin niitä, joita täällä arvostellaan, emme itse vain sitä älyä.
jokainen liitto on omanlaisensa.
Kaikki ihmiset ovat peili omasta menneisyydestään.
Mutta mitä tarkoitin sanoa, on että on avioliittoja, jotka eivät perustu tasavertaisuuteen, vaan niissä on outo riippuvuussuhde.
On mies joka on kontrollivammainen, on nainen, joka on alistuvuusvammainen.
On niin monenlaisia ihmisiä, joilla on tarpeita, joita emme kykene kuvittelemaan.
Ja liitto joka meistä näyttää sairaalta, tyydyttää siinä olijoiden tarpeen.
Joka ei sekään ole normaalin rajoissa.
On niin vaikea asettua, toisen saappaisiin
jonkun kerran koittanut sellaista hakattua vaimoa auttaa.
Järjestetään olemiset ja pidetään ukko loitolla. Haaskataan omaa aikaa ja rahaa.
Juuri kun hyvältä näyttää, kokoaa vaimo kamppeensa ja juoksee kultansa luo.
Kun niiiiin rakastaa sitä.
Ja seuraavana aamuna on taas puoli naamaa veressä, tai vaimo hengetön.
Oppinut ettei heitä voi auttaa, ulkopuolinen.
Se on vaimon jossain vaiheessa huomattava itse, ettei se ole rakkautta.
Vaan jonkinlainen, kahden heikon riippuvuussuhde.
Keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. En yhtään taivastele mielipidettäsi, eikä meidän muiden mielipiteet ole toisten asioiden tietämistä vaan pohdiskelua. Älyähän emme juurikaan tarvitse arvuuttelemaan miksi naapurilla on joka maanantai ja kerran viikolla silmä mustana tai kurkku punaisena.
Olen sitä mieltä, että me keittiöpsykologit olemme kykeneviä mittailemaan erilaisia käsityksiä rakkaudesta ja vaihtamaan niistä mielipiteitämme ja tekemään omia johtopäätelmiä.
Hakkatuksi tulemisessa on kysymys poikkeavasta seksuaalisuudesta joka ilmenee masokisena rakkautena. Kuten varmaan tiedät masokisti ei saa seksuaalista tyydytystä kuin hakatuksi tulemisesta, jotkut kiihottuvat esim. henkihieveriin kuristamalla. Ikäviä onnettomuuksiakin sattuu ja joiltakin on jopa lähtenyt henki viimeisen orgasmin lumoissa.
Avioliitto on kuin katiska, ne kun ovat ulkona haluavat sisään ja ne kun ovat sisällä haluavat ulos.
eivät löydä sitä oikeaa, tai sitten eivät älyä löytäneensä, tai yleensä vain, aina vain hakevat.
Eli, eivät koskaan ole tyytyväisiä.