Armo ja synti

beenthere

Minulle nuo kaksi asiaa ovat niin outoja, etten lainkaan tajua niitä.
Mihin tuota armoa tarvitaan? Mitä on nuo synnit, joita armon myötä ihminen saa pyydettyään anteeksi? Enkä nyt tarkoita tuota uskon puutetta tai muuta mielikuvituksen syntiä. Ihan tekoja ja seurauksia, joita ei voi muuten selvittää kuin Jumalan armolla? Mitä tapahtuu ilman armoa?
Mitä te armoon ja syntiin uskovat ihmiset tekisitte erilailla jos Jumala ei teitä kieltäisi? Mistä siis koko ajan joudutte pidättäytymään Jumalan tahdon takia?
Rukoilemisia ja muita uskontoon liittyviä riittejä ei tarvitse ryhtyä kertomaan vaan ihan tavallisia arkeen ja elämään kuuluvia asioita. Mitä elämässänne olisi erilaista ilman Jumalaa? Mitä tekisitte sellaista, mitä ette nyt tee?

38

1059

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
      • beenthere

        Siis mitä oikein konkreettisesti? Mitä on tuo synti? Miksi pyytää anteeksi Jumalta jos se synti liittyy enemmän toiseen ihmiseen? Eikö silloin pyydetäkään anteeksi tältä toiselta ihmiseltä?
        Olisi kiva saada kunnon vastauksia eikö noita tyypillisiä mitään sanomattomia liirumlaarumeja. Miten eläisit toisin, jos jättäisit Jumalan elämäsi ulkopuolelle?
        Mihin tarvitset armoa? Mitä teet sellaista, että tarvitse noin massiivista armoa, mitä Jumalan armo muka on?


    • Kössönöm

      Ei siinä sen kummempaa. kristinusko on niin pahuuden läpitunkemaa, että siihen uskovan pitää kieriä tomussa ja katua olemassaoloaan koko ajan, jotta saisi jostain jonkun "armon".

    • Kysyt fiksusti. Koitanpa saada vastattua näihin.

      Armo on Jumalan ehdotonta rakkautta ihmisiä kohtaan. Hän siis rakastaa meitä, vaikka epäonnistuisimme ihmisten silmissä ja omissa silmissämmekin. Hän jaksaa uskoa meistä hyvää.

      Synnit ovat tekoja, jotka vievät meitä kauemmas Jumalasta. Toki ihan rikoksiksi luokiteltavat, mutta myös valehtelu, kateus, viha, kosto jne. Sellainen, mikä tekee pahaa toisille ihmisille tai maailmalle ja/tai myrkyttää ihmisen omaa sisintä. Näin tehden vahingoitetaan samalla sitä, mitä Jumala on luonut.

      Näitä tekoja me emme selvitä armolla. Niitä on pyydettävä anteeksi toisilta ihmisiltä tai sovitettava Suomen lain mukaisesti. Armo antaa sen, ettei koskaan pidä luovuttaa oman elämän suhteen ja ajatella, että nyt päädyn helvettiin tai että nyt elämäni on yhtä helvettiä loppuun asti.

      Uskova ei joudu pidättäytymään mistään uskonsa tähden. Jumala ei kiellä uskovilta mitään, mikä ei olisi kiellettyä muillekin tai sallittua muille. Uskovia sitovat siis samat lait ja meillä on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin ei-uskovillakin. Usko antaa minulle turvaa ja elämän perustan ja syvempää mielekkyyttä, usko ei vaadi minulta mitään. Ilman Jumalaa kokisin joutuvani selviytymään elämästä vain ihmisvoimin, enkä voisi luottaa, että kaikella on lopulta hyvä tarkoituksensa. Sitä on armosta osallisena oleminen. Usko Jumalaan antaa minulle luottamuksen Hänen rakkaudestaan. Minun ei tarvitsisi elää toisin ilman Jumalaa. Olisin enemmän tyhjän päällä.

      Se, että pyydetään jumalanpalveluksissa anteeksi Jumalalta, pysäyttää meidät ajattelemaan omia virheitämme ja toivottavasti katumaan, jotta emme niitä virheitä toistaisi. Synninpäästö muistuttaa meille aina yhä uudestaan armosta. Saamme aloittaa alusta, vaikka tulee töpeksittyä.

      Selkenikö yhtään?

      pappi Sonja

      • kysnpä vaan .

        Se Jumalan armahtaminen. Ja mihin se perustuu.
        Te latelette vaan jotain...mihin te perustatte nuo väitteenne. Kuka ne on keksinyt ?


      • beenthere

        Kristinuskossa siis tarvitaan armo, koska perusajatus on, että ihminen on syntinen. Ja synti on asia, joka vie kauemmas Jumalasta. Mikä asia vie kauemmaksi Jumalasta? Siis aivan konkreettisia asioita, joita tavallinen tallaaja tekee? En minä ainakaan valehtele päivät pääksytysten, en tiedä kadehtivani ketään, viha ja kostokin tuntuvat vähän vierailta asioilta noin jokapäiväiseen elämään. Ennemmin sitä yrittä tulla toimeen toisten kanssa ja tehdä parhaansa, että kaikilla olisi asiat mahdollisimman hyvin.
        Tämä kristinuskon tapa pitää ihmistä syntisenä ja pahana on minusta suorastaan hirveää. Itsekin kirjoitat tuossa lopussa:"Se, että pyydetään jumalanpalveluksissa anteeksi Jumalalta, pysäyttää meidät ajattelemaan omia virheitämme ja toivottavasti katumaan, jotta emme niitä virheitä toistaisi. Synninpäästö muistuttaa meille aina yhä uudestaan armosta. Saamme aloittaa alusta, vaikka tulee töpeksittyä."
        Miksi kristinuskossa keskitytään tuohon epäonnistumiseen ja huonouteen. Eihän ihminen mikään huono tai epäonnistunut ole. Ihminen on ihminen ja tekee ihmiselle ominaisia asioita. Pääosin ihmiset ovat hyviä ja pyrkivät hyvään. Miksi pitäisi lopettaa ihmisen hyvänä näkeminen ja keskittyä niihin epäonnistumisiin, joita on kuitenkin määrällisesti vain murto-osa onnistumisiin ja hyviin asioihin nähden?
        Miksi siis esimerkiksi sinä pidät ajatuksesta, että olet niin syntinen ja huono, että tarvitset tuollaista suurta armoa ja anteeksiantoa melkeinpä onlinenä?

        Isäni haudattiin muutama viikko sitten ja minulle oli jo pelkkä siunaustilaisuuden ajatteleminen vastenmiellistä, aikaisempien kokemusten takia. Koska oli kyse isästäni, ja halusin tietenkin hyvän muiston tuosta tilaisuudesta, pyysin pappia, joka on onneksi hyvin tuttu minulle, välttämään tuota ihmisen syntisyydestä puhumista ja keskittymään hyvään. Sen hän onneksi tekikin. Tilaisuus ei ollut niin hirveä kuin äitini hautajaisissa, joissa elämä käytiin läpi kärsimysten ja syntien kautta ja kokoajan tuota syntisyyttä anteeksi pyydellen. Minua se loukkasi todella paljon. Eikö ihmisestä voi puhua hyvää edes jäähyväisten hetkellä?

        Mikä tuossa syntisyydessä vetää ja kiehtoo?
        Missä kohtaa esimerkiksi liturgioissa tai virsissä mainitaan ihmisestä jotain hyvää?


      • "Armo on Jumalan ehdotonta rakkautta ihmisiä kohtaan. Hän siis rakastaa meitä, vaikka epäonnistuisimme ihmisten silmissä ja omissa silmissämmekin. Hän jaksaa uskoa meistä hyvää."

        Ei hänen tarvitse meistä hyvää uskoa. Hän suunnitteli meidät ja täten tietään myös tarkkaan potentiaalimme hyvään ja jopa sen että kuinka paljon tulemme elämämme aikana tekemään. Jumalan ei tarvitse koskaan uskoa, Jumala aina tietää koska hänhä se kaiken olemassaolevankin on suunnitellut.

        "Synnit ovat tekoja, jotka vievät meitä kauemmas Jumalasta."

        Asioita jotka Jumalan mielestä ovat huonoja mutta toisaalta universaalissa mittakaavassa Jumalan lähellä pysyminen ei välttämättä ole hyvä asia. Aivan samoin kuin jonkun tietyn puolueen kannattaminen ei välttämättä ole hyvä asia vaikka monet puolueet kovasti yrittävät maalata kuvaa että vain he ovat oikeassa ja muut ovat väärässä.

        "Armo antaa sen, ettei koskaan pidä luovuttaa oman elämän suhteen ja ajatella, että nyt päädyn helvettiin tai että nyt elämäni on yhtä helvettiä loppuun asti."

        Tai sitten ihminen voi hyväksyä joutuvansa helvettiin ja muutenkin olettaa jo pahimman tapahtuneen mutta pyrkiä elämään elämänsä mahdollisimman hyvin siitä huolimatta. Se että ei ole mitään hävittävää toimii kahteen suuntaan, toki se voi viedä kaiken toivon pois mutta toisaalta se antaa myös ihmiselle suuren mahdollisuuden tehdä hyvää pelkästään hyvän takia.

        Jokainen negatiivinen asia maailmassa on haaste, uusi mahdollisuus pyrkiä hyvään. Pelkän hyvän tapahtuminen maailmassa johtaisi vain inhimillisyyden loppumiseen. Ja aina parempi käydä pohjalla ja rakentaa sieltä asti hyvä perusta kuin yrittää tasapainoilla epävakaassa tornissa jonka perustuksia ei tunne.

        "Uskova ei joudu pidättäytymään mistään uskonsa tähden. Jumala ei kiellä uskovilta mitään, mikä ei olisi kiellettyä muillekin tai sallittua muille. "

        Asiasta voidaan kiistellä. Alunperin Jahven asettama laki koski vain Hänen seuraajiaan, israelin valittua kansaa, juutalaisia. Toki Jahve halusi vaikutusvaltansa kasvavan ja ylettyvän myös muihin kansoihin mutta Hänen lakinsa oli puhtaasti vain yksi kilpailija muiden samantason jumalolentojen joukossa. Jahvella ei yksinkertaisesti ollut arvovaltaa tuomita omien seuraajiensa lisäksi ketään.

        Muutenkin Jumalan asettama laki ei ole mitenkään universaali, niin moni asia on kielletty puhtaasti vain Jumalan mielipiteestä.

        "Ilman Jumalaa kokisin joutuvani selviytymään elämästä vain ihmisvoimin, enkä voisi luottaa, että kaikella on lopulta hyvä tarkoituksensa."

        Tottakai jos sinulta riistettäisiin uskosi Jumalaan tuosta vain...persoonasi ja itseluottamuksesi on rakentunut pitkälti uskosi ympärille, olet psykologisesti riippuvainen uskostasi Jumalaan. Yhtä hyvin tosin kyseessä voisi olla minkä tahansa uskonnon jumala ja myös samat asiat varmasti voisit löytää uskonnottomasti. Olet varmasti päätynyt kristinuskoon lähinnä siksi että elinympäristösi on sitä paremmin tukenut ja muutenkin olet vain löytänyt sen helpoimmaksi itsellesi omaksua.

        En toki halua vähätellä uskoasi mutta valitettavasti usko on nimenomaan vain äärimmäisen vahvaa luottamusta johonkin uskomukseen. En väitä toki etteikö luottamuksellasi Jumalaa voisi olla perää, mutta todennäköisyydet ovat kuitenkin ne että jos on olemassa yksi jumala, aika varmasti on myös olemassa useampia jumalia. Äärimmäisen pienellä todennäköisyydellä edes kristinuskon Jumala on ainoa oman tasonsa jumalolento.

        "Se, että pyydetään jumalanpalveluksissa anteeksi Jumalalta, pysäyttää meidät ajattelemaan omia virheitämme ja toivottavasti katumaan, jotta emme niitä virheitä toistaisi. "

        Toisaalta se että ihmiset eivät saisi syntejään anteeksi voi kannustaa ihmistä myös vahvemmin korvaamaan synnintekonsa joka on hyvin vahva voima joka saa ihmisen tekemään paljon hyvää, jopa paljon enemmän kuin syntiensä anteeksisaaminen.

        Meidän pitäisi oikeasti olla nimenomaan itsellemme ankarampia synnin suhteen, koska ihmisluontoon kuuluu se että liian helposti annamme itsellemme anteeksi. Tästä syystä niin herkästi alamme syytellä muita ja joidenkinhan tulkintojen mukaan, perinsyntimme ei ollut tottelemattomuus Jumalaa kohtaan vaan ylpeys joka johti meitä syyttämään muita omasta virheestämme, se että emme itse ottaneet vastuuta teostamme. Osoitimme tuolloin hyvin vahvasti ettemme ansaitse anteeksiantoa, emme kunnioittaneet Jumalaa tarpeeksi että olisimme myöntäneet tehneemme väärin ja hyväksyneet ansaitsemaamme rangaistusta.


      • karrex
        shadowself kirjoitti:

        "Armo on Jumalan ehdotonta rakkautta ihmisiä kohtaan. Hän siis rakastaa meitä, vaikka epäonnistuisimme ihmisten silmissä ja omissa silmissämmekin. Hän jaksaa uskoa meistä hyvää."

        Ei hänen tarvitse meistä hyvää uskoa. Hän suunnitteli meidät ja täten tietään myös tarkkaan potentiaalimme hyvään ja jopa sen että kuinka paljon tulemme elämämme aikana tekemään. Jumalan ei tarvitse koskaan uskoa, Jumala aina tietää koska hänhä se kaiken olemassaolevankin on suunnitellut.

        "Synnit ovat tekoja, jotka vievät meitä kauemmas Jumalasta."

        Asioita jotka Jumalan mielestä ovat huonoja mutta toisaalta universaalissa mittakaavassa Jumalan lähellä pysyminen ei välttämättä ole hyvä asia. Aivan samoin kuin jonkun tietyn puolueen kannattaminen ei välttämättä ole hyvä asia vaikka monet puolueet kovasti yrittävät maalata kuvaa että vain he ovat oikeassa ja muut ovat väärässä.

        "Armo antaa sen, ettei koskaan pidä luovuttaa oman elämän suhteen ja ajatella, että nyt päädyn helvettiin tai että nyt elämäni on yhtä helvettiä loppuun asti."

        Tai sitten ihminen voi hyväksyä joutuvansa helvettiin ja muutenkin olettaa jo pahimman tapahtuneen mutta pyrkiä elämään elämänsä mahdollisimman hyvin siitä huolimatta. Se että ei ole mitään hävittävää toimii kahteen suuntaan, toki se voi viedä kaiken toivon pois mutta toisaalta se antaa myös ihmiselle suuren mahdollisuuden tehdä hyvää pelkästään hyvän takia.

        Jokainen negatiivinen asia maailmassa on haaste, uusi mahdollisuus pyrkiä hyvään. Pelkän hyvän tapahtuminen maailmassa johtaisi vain inhimillisyyden loppumiseen. Ja aina parempi käydä pohjalla ja rakentaa sieltä asti hyvä perusta kuin yrittää tasapainoilla epävakaassa tornissa jonka perustuksia ei tunne.

        "Uskova ei joudu pidättäytymään mistään uskonsa tähden. Jumala ei kiellä uskovilta mitään, mikä ei olisi kiellettyä muillekin tai sallittua muille. "

        Asiasta voidaan kiistellä. Alunperin Jahven asettama laki koski vain Hänen seuraajiaan, israelin valittua kansaa, juutalaisia. Toki Jahve halusi vaikutusvaltansa kasvavan ja ylettyvän myös muihin kansoihin mutta Hänen lakinsa oli puhtaasti vain yksi kilpailija muiden samantason jumalolentojen joukossa. Jahvella ei yksinkertaisesti ollut arvovaltaa tuomita omien seuraajiensa lisäksi ketään.

        Muutenkin Jumalan asettama laki ei ole mitenkään universaali, niin moni asia on kielletty puhtaasti vain Jumalan mielipiteestä.

        "Ilman Jumalaa kokisin joutuvani selviytymään elämästä vain ihmisvoimin, enkä voisi luottaa, että kaikella on lopulta hyvä tarkoituksensa."

        Tottakai jos sinulta riistettäisiin uskosi Jumalaan tuosta vain...persoonasi ja itseluottamuksesi on rakentunut pitkälti uskosi ympärille, olet psykologisesti riippuvainen uskostasi Jumalaan. Yhtä hyvin tosin kyseessä voisi olla minkä tahansa uskonnon jumala ja myös samat asiat varmasti voisit löytää uskonnottomasti. Olet varmasti päätynyt kristinuskoon lähinnä siksi että elinympäristösi on sitä paremmin tukenut ja muutenkin olet vain löytänyt sen helpoimmaksi itsellesi omaksua.

        En toki halua vähätellä uskoasi mutta valitettavasti usko on nimenomaan vain äärimmäisen vahvaa luottamusta johonkin uskomukseen. En väitä toki etteikö luottamuksellasi Jumalaa voisi olla perää, mutta todennäköisyydet ovat kuitenkin ne että jos on olemassa yksi jumala, aika varmasti on myös olemassa useampia jumalia. Äärimmäisen pienellä todennäköisyydellä edes kristinuskon Jumala on ainoa oman tasonsa jumalolento.

        "Se, että pyydetään jumalanpalveluksissa anteeksi Jumalalta, pysäyttää meidät ajattelemaan omia virheitämme ja toivottavasti katumaan, jotta emme niitä virheitä toistaisi. "

        Toisaalta se että ihmiset eivät saisi syntejään anteeksi voi kannustaa ihmistä myös vahvemmin korvaamaan synnintekonsa joka on hyvin vahva voima joka saa ihmisen tekemään paljon hyvää, jopa paljon enemmän kuin syntiensä anteeksisaaminen.

        Meidän pitäisi oikeasti olla nimenomaan itsellemme ankarampia synnin suhteen, koska ihmisluontoon kuuluu se että liian helposti annamme itsellemme anteeksi. Tästä syystä niin herkästi alamme syytellä muita ja joidenkinhan tulkintojen mukaan, perinsyntimme ei ollut tottelemattomuus Jumalaa kohtaan vaan ylpeys joka johti meitä syyttämään muita omasta virheestämme, se että emme itse ottaneet vastuuta teostamme. Osoitimme tuolloin hyvin vahvasti ettemme ansaitse anteeksiantoa, emme kunnioittaneet Jumalaa tarpeeksi että olisimme myöntäneet tehneemme väärin ja hyväksyneet ansaitsemaamme rangaistusta.

        "Meidän pitäisi oikeasti olla nimenomaan itsellemme ankarampia synnin suhteen, koska ihmisluontoon kuuluu se että liian helposti annamme itsellemme anteeksi..."

        No joo, tuo nyt liittyy näihin sunnuntaipäivän pikkusynteihin, joita voi tunnustella tai kiellellä sen mukaan millä jalalla on aamulla noussut ylös. Luulenpa että suomalais-luterilaiseen mieleen kuuluu päinvastoin se, että monesti synnintunto voi olla liiankin raskas ja ankara. Siinä vaiheessa kun istutaan sohvan reunalla piippu suussa ja vielä harkitaan painanko liipaisinta vai en, ei kyllä kannata omia syntejään enää paisutella. Anteeksiannon ja armon ajattelu tosipaikassa on hedelmällisempää.


      • beenthere kirjoitti:

        Kristinuskossa siis tarvitaan armo, koska perusajatus on, että ihminen on syntinen. Ja synti on asia, joka vie kauemmas Jumalasta. Mikä asia vie kauemmaksi Jumalasta? Siis aivan konkreettisia asioita, joita tavallinen tallaaja tekee? En minä ainakaan valehtele päivät pääksytysten, en tiedä kadehtivani ketään, viha ja kostokin tuntuvat vähän vierailta asioilta noin jokapäiväiseen elämään. Ennemmin sitä yrittä tulla toimeen toisten kanssa ja tehdä parhaansa, että kaikilla olisi asiat mahdollisimman hyvin.
        Tämä kristinuskon tapa pitää ihmistä syntisenä ja pahana on minusta suorastaan hirveää. Itsekin kirjoitat tuossa lopussa:"Se, että pyydetään jumalanpalveluksissa anteeksi Jumalalta, pysäyttää meidät ajattelemaan omia virheitämme ja toivottavasti katumaan, jotta emme niitä virheitä toistaisi. Synninpäästö muistuttaa meille aina yhä uudestaan armosta. Saamme aloittaa alusta, vaikka tulee töpeksittyä."
        Miksi kristinuskossa keskitytään tuohon epäonnistumiseen ja huonouteen. Eihän ihminen mikään huono tai epäonnistunut ole. Ihminen on ihminen ja tekee ihmiselle ominaisia asioita. Pääosin ihmiset ovat hyviä ja pyrkivät hyvään. Miksi pitäisi lopettaa ihmisen hyvänä näkeminen ja keskittyä niihin epäonnistumisiin, joita on kuitenkin määrällisesti vain murto-osa onnistumisiin ja hyviin asioihin nähden?
        Miksi siis esimerkiksi sinä pidät ajatuksesta, että olet niin syntinen ja huono, että tarvitset tuollaista suurta armoa ja anteeksiantoa melkeinpä onlinenä?

        Isäni haudattiin muutama viikko sitten ja minulle oli jo pelkkä siunaustilaisuuden ajatteleminen vastenmiellistä, aikaisempien kokemusten takia. Koska oli kyse isästäni, ja halusin tietenkin hyvän muiston tuosta tilaisuudesta, pyysin pappia, joka on onneksi hyvin tuttu minulle, välttämään tuota ihmisen syntisyydestä puhumista ja keskittymään hyvään. Sen hän onneksi tekikin. Tilaisuus ei ollut niin hirveä kuin äitini hautajaisissa, joissa elämä käytiin läpi kärsimysten ja syntien kautta ja kokoajan tuota syntisyyttä anteeksi pyydellen. Minua se loukkasi todella paljon. Eikö ihmisestä voi puhua hyvää edes jäähyväisten hetkellä?

        Mikä tuossa syntisyydessä vetää ja kiehtoo?
        Missä kohtaa esimerkiksi liturgioissa tai virsissä mainitaan ihmisestä jotain hyvää?

        Todella hienoa, että näet ihmiset noin hyvinä ja oikeastaan kadehdittavaa, että teet pääasiassa hyviä tekoja ja kohtelet kaikkia hyvin. Pystyisinpä itsekin samaan. Olen huomannut monen niin uskovan kuin ei-uskovankin kokeneen epäonnistumisia elämässään ja moni tuntuu olevan sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut toimia ja sanoa.

        Synti ei todellakaan kiehdo. Sitä vaan tulee tehtyä. Hienoa, että olet ihminen, jolla näitä ongelmia ei ole. Kyllähän me saamme uskoa ihmisestä hyvää ja ajatella hyvää. Enkä minäkään jokaista päivääni syntiäni ajattele ja syntejäni yhtenään tunnusta. Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Kaikki eivät siis pysty sellaiseen hyvään kuin sinä.

        Ja kyllä minäkin sen hyvän jokaisesta vainajasta tuon siunauksessa esille, rehellisesti sen mukaan, mitä hänestä minulle kerrotaan. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja se on myös tärkeä sanoa ääneen.

        Olet oikeassa siinä, ettei liturgioissa ja virsissä ihmisen hyvyyttä juurikaan mainita. Tässä taustalla on varmastikin se ajatus, että osa pitää itseään virheellisesti erinomaisena ja siitä olisi hyvä palata maan pinnalle ja osa taas huomaa epäonnistuneensa ja kaipaa kipeästi anteeksiantoa.

        Toivottavasti positiivisuutesi ja uskosi ihmisten hyvyyteen saa levitä myös meidän virheitä tekevien joukossa :)

        pappi Sonja


      • miss ei kirj.
        kuunteleva_kirkko kirjoitti:

        Todella hienoa, että näet ihmiset noin hyvinä ja oikeastaan kadehdittavaa, että teet pääasiassa hyviä tekoja ja kohtelet kaikkia hyvin. Pystyisinpä itsekin samaan. Olen huomannut monen niin uskovan kuin ei-uskovankin kokeneen epäonnistumisia elämässään ja moni tuntuu olevan sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut toimia ja sanoa.

        Synti ei todellakaan kiehdo. Sitä vaan tulee tehtyä. Hienoa, että olet ihminen, jolla näitä ongelmia ei ole. Kyllähän me saamme uskoa ihmisestä hyvää ja ajatella hyvää. Enkä minäkään jokaista päivääni syntiäni ajattele ja syntejäni yhtenään tunnusta. Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Kaikki eivät siis pysty sellaiseen hyvään kuin sinä.

        Ja kyllä minäkin sen hyvän jokaisesta vainajasta tuon siunauksessa esille, rehellisesti sen mukaan, mitä hänestä minulle kerrotaan. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja se on myös tärkeä sanoa ääneen.

        Olet oikeassa siinä, ettei liturgioissa ja virsissä ihmisen hyvyyttä juurikaan mainita. Tässä taustalla on varmastikin se ajatus, että osa pitää itseään virheellisesti erinomaisena ja siitä olisi hyvä palata maan pinnalle ja osa taas huomaa epäonnistuneensa ja kaipaa kipeästi anteeksiantoa.

        Toivottavasti positiivisuutesi ja uskosi ihmisten hyvyyteen saa levitä myös meidän virheitä tekevien joukossa :)

        pappi Sonja

        Aistinko nyt viestissäsi lievää piilovittuilua? Mutta niin, minä ainakin näen ympärilläni enemmän hyvää kuin pahaa. Luotan ihmisiin, ihminen syntyy hyvänä, mutta valitettavasti monet tekijät kuten kasvatus, kaverit ja elinympäristö vie sanoisinko "heikommat" ihmiset väärille poluille. Lopulta kaikki on kuitenkin omasta jaksamisesta kiinni. Minä en pidä itseäni syntisenä, siis pahana (näin minä sen käsitän), jos olen joskus loukannut jotain anteeksipyyntö tältä loukatulta on riittänyt.

        psst. olen ateisti.


      • miss ei kirj. kirjoitti:

        Aistinko nyt viestissäsi lievää piilovittuilua? Mutta niin, minä ainakin näen ympärilläni enemmän hyvää kuin pahaa. Luotan ihmisiin, ihminen syntyy hyvänä, mutta valitettavasti monet tekijät kuten kasvatus, kaverit ja elinympäristö vie sanoisinko "heikommat" ihmiset väärille poluille. Lopulta kaikki on kuitenkin omasta jaksamisesta kiinni. Minä en pidä itseäni syntisenä, siis pahana (näin minä sen käsitän), jos olen joskus loukannut jotain anteeksipyyntö tältä loukatulta on riittänyt.

        psst. olen ateisti.

        Ei itsellenikään sana "synti" ole aina auennut. Käytänkin mieluummin muita sanoja.

        Jokainen päivä ainkain minä kompastun tyhmiin ja vääriin tekoihin. Saatan olettaa tai luulla asoita liian negatiivisessa sävyssä. Saatan päästää suustani sanoja, jotka eivät pidä paikaansa etenkin kun olen vihainen tai pettynyt jostain tai johonkuhun. Puran omaa pahaa oloani ihmisiin, joilla ei siihen ole saa eikä arpaa.

        Kuulen negatiivisuutta itseäni kohtaan ja puolustaudun sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Teen päätöksiä, jotka ovat liian itsekkäitä ja jotka eivä rakenna. Saatan vajota liian syvälle vääriin syyllisyyksiin tai häpeän tunteisiin, ja näin myrkytän lähellä ovat ihmiset. Toisinaan olen liian kopea ja ylpeä, vaikka siihen ei ole aihetta. Silloin etenkin on tuo anteeksi pyytäminen kova paikka.

        Tähän kuuluvat myös vähän isommat asiat. Kuten avioerot, lasten kasvatus, omien vanhempien kanssa toimeen tuleminen, työyhteisö, rehellisyys, luottamus jne. Minä puolestani pidän itseäni siinä mielessä syntisenä etten kykene aina elämään omien arvojeni mukaan ja en kykene täydellisyyteen millään tavoin. Se taas on mielestäni se armo, että minua ei hylätä siitä huolimatta. Aivan kuten ei äiti hylkää lastaan, vaikka lapsi sortuisi vääriin tekoihin.


      • beenthere
        kuunteleva_kirkko kirjoitti:

        Todella hienoa, että näet ihmiset noin hyvinä ja oikeastaan kadehdittavaa, että teet pääasiassa hyviä tekoja ja kohtelet kaikkia hyvin. Pystyisinpä itsekin samaan. Olen huomannut monen niin uskovan kuin ei-uskovankin kokeneen epäonnistumisia elämässään ja moni tuntuu olevan sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut toimia ja sanoa.

        Synti ei todellakaan kiehdo. Sitä vaan tulee tehtyä. Hienoa, että olet ihminen, jolla näitä ongelmia ei ole. Kyllähän me saamme uskoa ihmisestä hyvää ja ajatella hyvää. Enkä minäkään jokaista päivääni syntiäni ajattele ja syntejäni yhtenään tunnusta. Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Kaikki eivät siis pysty sellaiseen hyvään kuin sinä.

        Ja kyllä minäkin sen hyvän jokaisesta vainajasta tuon siunauksessa esille, rehellisesti sen mukaan, mitä hänestä minulle kerrotaan. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja se on myös tärkeä sanoa ääneen.

        Olet oikeassa siinä, ettei liturgioissa ja virsissä ihmisen hyvyyttä juurikaan mainita. Tässä taustalla on varmastikin se ajatus, että osa pitää itseään virheellisesti erinomaisena ja siitä olisi hyvä palata maan pinnalle ja osa taas huomaa epäonnistuneensa ja kaipaa kipeästi anteeksiantoa.

        Toivottavasti positiivisuutesi ja uskosi ihmisten hyvyyteen saa levitä myös meidän virheitä tekevien joukossa :)

        pappi Sonja

        En minä missään nimessä tunne olevani parempi ihminen kuin muut. Minä vain ihmettelen tuota juuttumista noihin epäonnistumisiin ja ns. synteihin. Eihän se vie mihinkään. Kaikki ihmiset tekevät hyviä ja huonoja asioita. Väittäisin, että pääosin hyviä.
        Mielestäni vanha totuus pitää tässäkin paikkansa, olet, mitä sanot olevasi. Jos jatkuvasti märehdit ja mietit epäonnistumisiasi ja kuljet niitä anteeksipyytelemässä, niin tottakai olet silloin epäonnistuja.
        Toinen totuus, joka myös pitää varsin visusti paikkansa onse, että tekevälle sattuu, jos jollekin ei koskaan satu mitään, ei hän myös teekään mitään. Kuitenkin on todistettu, että ihminen ei opi epäonnistumisista vaan onnistumisista. Miksi siis täytyy keskittyä elämässä miettimään noita epäonnistumisia. Sehän ei opeta mitään, antaa vaan entistä huonomman olon. Sen jälkeen ne tekemiset tulevat entistä huonommiksi.

        Ihminen ei minusta tarvitse mitään ulkopuolista armoa vaan omaa armoa. Täytyy antaa itselle tilaa olla tekevä ihminen. Ja täytyy antaa tilaa muille olla tekeviä ihmisiä. Mehän arvostelemme muita saman mittapuun mukaan kuin itseämme. Jos olemme armottomia itsellemmme ja näemme vain huonoa itsessämme, ei meillä ole mitään mahdollisuutta nähdä muita sen parempina. Emmekä anna muille sen enempää armoa kuin itsellemme. Siitä se pahuus syntyy.
        Keskitytään siis niihin hyviin asioihin ja pidetään noita huonoja puoliamme sellaisena elämiseen kuuluvana välttämättömänä pahana, jonka kanssa on opittava elämään. Elämä ei rikastu huonoutta pohtimalla, vaan hyviä asioita ja mahdollisuuksia pohtimalla. Huonojakin asioita voi pohtia rakentavasti ja ilman, että tarvitsee vihmoa tuhkaa ylleen.

        Maailmamme on sellainen millaisia itse olemme.
        "Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi." Minulle tällainen ajattelu on kauhistus. Mitä tuolla yritetään saavuttaa? Kenen etu tuollainen on? Miten tuollainen muka kannustaa yrittämään, kun lähtöajatuksena on jo valmiiksi, että syntinen olen kuitenkin. Miksi siis enää tarvitsisi yrittää mitään?

        Ei, minä en ymmärrä tuota tuhoisaa syntiajattelua ja ulkopuolista armoa, joka sisältää sen ehdon, että täytyy pitää itseään syntisenä ja huonona. Miksi se on sinusta niin hieno ajatus? Mitä iloa se tuo sinun elämääsi ja mitä asiaa se edesauttaa sinun elämässäsi?


      • hyvä tyttö
        mummomuori kirjoitti:

        Ei itsellenikään sana "synti" ole aina auennut. Käytänkin mieluummin muita sanoja.

        Jokainen päivä ainkain minä kompastun tyhmiin ja vääriin tekoihin. Saatan olettaa tai luulla asoita liian negatiivisessa sävyssä. Saatan päästää suustani sanoja, jotka eivät pidä paikaansa etenkin kun olen vihainen tai pettynyt jostain tai johonkuhun. Puran omaa pahaa oloani ihmisiin, joilla ei siihen ole saa eikä arpaa.

        Kuulen negatiivisuutta itseäni kohtaan ja puolustaudun sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Teen päätöksiä, jotka ovat liian itsekkäitä ja jotka eivä rakenna. Saatan vajota liian syvälle vääriin syyllisyyksiin tai häpeän tunteisiin, ja näin myrkytän lähellä ovat ihmiset. Toisinaan olen liian kopea ja ylpeä, vaikka siihen ei ole aihetta. Silloin etenkin on tuo anteeksi pyytäminen kova paikka.

        Tähän kuuluvat myös vähän isommat asiat. Kuten avioerot, lasten kasvatus, omien vanhempien kanssa toimeen tuleminen, työyhteisö, rehellisyys, luottamus jne. Minä puolestani pidän itseäni siinä mielessä syntisenä etten kykene aina elämään omien arvojeni mukaan ja en kykene täydellisyyteen millään tavoin. Se taas on mielestäni se armo, että minua ei hylätä siitä huolimatta. Aivan kuten ei äiti hylkää lastaan, vaikka lapsi sortuisi vääriin tekoihin.

        "Minä puolestani pidän itseäni siinä mielessä syntisenä etten kykene aina elämään omien arvojeni mukaan ja en kykene täydellisyyteen millään tavoin." Kenelle ihminen on vastuussa omista arvoistaan?


      • beenthere
        mummomuori kirjoitti:

        Ei itsellenikään sana "synti" ole aina auennut. Käytänkin mieluummin muita sanoja.

        Jokainen päivä ainkain minä kompastun tyhmiin ja vääriin tekoihin. Saatan olettaa tai luulla asoita liian negatiivisessa sävyssä. Saatan päästää suustani sanoja, jotka eivät pidä paikaansa etenkin kun olen vihainen tai pettynyt jostain tai johonkuhun. Puran omaa pahaa oloani ihmisiin, joilla ei siihen ole saa eikä arpaa.

        Kuulen negatiivisuutta itseäni kohtaan ja puolustaudun sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Teen päätöksiä, jotka ovat liian itsekkäitä ja jotka eivä rakenna. Saatan vajota liian syvälle vääriin syyllisyyksiin tai häpeän tunteisiin, ja näin myrkytän lähellä ovat ihmiset. Toisinaan olen liian kopea ja ylpeä, vaikka siihen ei ole aihetta. Silloin etenkin on tuo anteeksi pyytäminen kova paikka.

        Tähän kuuluvat myös vähän isommat asiat. Kuten avioerot, lasten kasvatus, omien vanhempien kanssa toimeen tuleminen, työyhteisö, rehellisyys, luottamus jne. Minä puolestani pidän itseäni siinä mielessä syntisenä etten kykene aina elämään omien arvojeni mukaan ja en kykene täydellisyyteen millään tavoin. Se taas on mielestäni se armo, että minua ei hylätä siitä huolimatta. Aivan kuten ei äiti hylkää lastaan, vaikka lapsi sortuisi vääriin tekoihin.

        Eihän täydellistä ole olemassakaan. Sehän on ihan hupsua pyrkiä siihen. Ihminen jos pyrkii parhainpaansa, se riittää. Jos olet liian ankara itsellesi, et ole yhtään sen lempeämpi muille. Se ei rakenna asioita parempaan suuntaan millään lailla.
        Armo on todellista, kun on armoa itseä kohtaan. Se poikii sitten sitä armoa myös muita kohtaan.
        Huomoihin asioihin keskittyminen tuo tullessaan vain huonoja asioita. Hyviin asioihin keskittyminen ttuo tullessaan hyviä asioita.
        Et siis auta itseäsi mitenkään miettimällä huonoja tekojasi ja märehtimällä niitä. Ihminen ei opi virheistä vaan onnistumisista.


      • vain_ihminen
        beenthere kirjoitti:

        En minä missään nimessä tunne olevani parempi ihminen kuin muut. Minä vain ihmettelen tuota juuttumista noihin epäonnistumisiin ja ns. synteihin. Eihän se vie mihinkään. Kaikki ihmiset tekevät hyviä ja huonoja asioita. Väittäisin, että pääosin hyviä.
        Mielestäni vanha totuus pitää tässäkin paikkansa, olet, mitä sanot olevasi. Jos jatkuvasti märehdit ja mietit epäonnistumisiasi ja kuljet niitä anteeksipyytelemässä, niin tottakai olet silloin epäonnistuja.
        Toinen totuus, joka myös pitää varsin visusti paikkansa onse, että tekevälle sattuu, jos jollekin ei koskaan satu mitään, ei hän myös teekään mitään. Kuitenkin on todistettu, että ihminen ei opi epäonnistumisista vaan onnistumisista. Miksi siis täytyy keskittyä elämässä miettimään noita epäonnistumisia. Sehän ei opeta mitään, antaa vaan entistä huonomman olon. Sen jälkeen ne tekemiset tulevat entistä huonommiksi.

        Ihminen ei minusta tarvitse mitään ulkopuolista armoa vaan omaa armoa. Täytyy antaa itselle tilaa olla tekevä ihminen. Ja täytyy antaa tilaa muille olla tekeviä ihmisiä. Mehän arvostelemme muita saman mittapuun mukaan kuin itseämme. Jos olemme armottomia itsellemmme ja näemme vain huonoa itsessämme, ei meillä ole mitään mahdollisuutta nähdä muita sen parempina. Emmekä anna muille sen enempää armoa kuin itsellemme. Siitä se pahuus syntyy.
        Keskitytään siis niihin hyviin asioihin ja pidetään noita huonoja puoliamme sellaisena elämiseen kuuluvana välttämättömänä pahana, jonka kanssa on opittava elämään. Elämä ei rikastu huonoutta pohtimalla, vaan hyviä asioita ja mahdollisuuksia pohtimalla. Huonojakin asioita voi pohtia rakentavasti ja ilman, että tarvitsee vihmoa tuhkaa ylleen.

        Maailmamme on sellainen millaisia itse olemme.
        "Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi." Minulle tällainen ajattelu on kauhistus. Mitä tuolla yritetään saavuttaa? Kenen etu tuollainen on? Miten tuollainen muka kannustaa yrittämään, kun lähtöajatuksena on jo valmiiksi, että syntinen olen kuitenkin. Miksi siis enää tarvitsisi yrittää mitään?

        Ei, minä en ymmärrä tuota tuhoisaa syntiajattelua ja ulkopuolista armoa, joka sisältää sen ehdon, että täytyy pitää itseään syntisenä ja huonona. Miksi se on sinusta niin hieno ajatus? Mitä iloa se tuo sinun elämääsi ja mitä asiaa se edesauttaa sinun elämässäsi?

        Hyppään keskelle keskustelua, sillä en oikein ymmärrä tuota synnissä vellomista kun puhutaan kristitystä.
        Itse ainakin koen asian niin, että kun asiat on tunnustettu itselle ja Jumalalle, niin niissä ei sen jälkeen tosiaan tarvitse velloa. Ei tarvitse miettiä, pähkäillä tai kiinnittää huomiota epäonnistumisiin ja negatiivisiin asioihin. Ne on myönnetty ja sitten jatketaan eteenpäin puhtain sydämin. Miksi minun pitäisi ehdoin tahdoin kieltää joku osa ihmisyyttäni? Ihan kuin kieltämällä jotenkin piilottaisin jonkun osan jota en itse tahtoisi itsessäni nähdä (tai haluaisi muiden näkevän).

        Ei synnintunnustus ole pahaan keskittymistä ja huonoihin asioihin keskittymistä vaan niistä ajatuksista luopumista jotta voi keskittyä siihen hyvään. Luulen että uskonnotonkin "tunnustaa syntinsä" ainakin itselleen, kun käsittelee mielessään jonkun tapahtuneen mokansa tms. ja sen jälkeen jatkaa taas elämäänsä eteenpäin, ehkä jopa jotain uutta oppien virheensä ja sen käsittelemisen kautta.

        Terve tasapaino kaikessa, ei virheitä/erheitä tarvitse kieltää ja piilotella eikä toisaalta myöskään jäädä niihin vellomaan. Armo ei tarvitse olla pelkästään ulkopuolista, mutta usein itsensä armahtamiseen auttaa se, että tietää myös Jumalan armahtavan... Usein nimittäin kaikkein vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.


      • beenthere
        vain_ihminen kirjoitti:

        Hyppään keskelle keskustelua, sillä en oikein ymmärrä tuota synnissä vellomista kun puhutaan kristitystä.
        Itse ainakin koen asian niin, että kun asiat on tunnustettu itselle ja Jumalalle, niin niissä ei sen jälkeen tosiaan tarvitse velloa. Ei tarvitse miettiä, pähkäillä tai kiinnittää huomiota epäonnistumisiin ja negatiivisiin asioihin. Ne on myönnetty ja sitten jatketaan eteenpäin puhtain sydämin. Miksi minun pitäisi ehdoin tahdoin kieltää joku osa ihmisyyttäni? Ihan kuin kieltämällä jotenkin piilottaisin jonkun osan jota en itse tahtoisi itsessäni nähdä (tai haluaisi muiden näkevän).

        Ei synnintunnustus ole pahaan keskittymistä ja huonoihin asioihin keskittymistä vaan niistä ajatuksista luopumista jotta voi keskittyä siihen hyvään. Luulen että uskonnotonkin "tunnustaa syntinsä" ainakin itselleen, kun käsittelee mielessään jonkun tapahtuneen mokansa tms. ja sen jälkeen jatkaa taas elämäänsä eteenpäin, ehkä jopa jotain uutta oppien virheensä ja sen käsittelemisen kautta.

        Terve tasapaino kaikessa, ei virheitä/erheitä tarvitse kieltää ja piilotella eikä toisaalta myöskään jäädä niihin vellomaan. Armo ei tarvitse olla pelkästään ulkopuolista, mutta usein itsensä armahtamiseen auttaa se, että tietää myös Jumalan armahtavan... Usein nimittäin kaikkein vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.

        Mutta mitä ovat nuo synnit? Asioita, jotka vie kauemmas Jumalasta? Niillä on siis keskeinen asema. Kuten tuolla jo Sonja-pappikin tuolla aiemmin myönsi, kirkon menoissa ja opissa ei juuri puhuta ihmisen hyvyydestä vaan keskitytäänb visusti siihen pahaan.
        Se on vellomista, joka ei rakenna mitään.


      • hyvä tyttö
        vain_ihminen kirjoitti:

        Hyppään keskelle keskustelua, sillä en oikein ymmärrä tuota synnissä vellomista kun puhutaan kristitystä.
        Itse ainakin koen asian niin, että kun asiat on tunnustettu itselle ja Jumalalle, niin niissä ei sen jälkeen tosiaan tarvitse velloa. Ei tarvitse miettiä, pähkäillä tai kiinnittää huomiota epäonnistumisiin ja negatiivisiin asioihin. Ne on myönnetty ja sitten jatketaan eteenpäin puhtain sydämin. Miksi minun pitäisi ehdoin tahdoin kieltää joku osa ihmisyyttäni? Ihan kuin kieltämällä jotenkin piilottaisin jonkun osan jota en itse tahtoisi itsessäni nähdä (tai haluaisi muiden näkevän).

        Ei synnintunnustus ole pahaan keskittymistä ja huonoihin asioihin keskittymistä vaan niistä ajatuksista luopumista jotta voi keskittyä siihen hyvään. Luulen että uskonnotonkin "tunnustaa syntinsä" ainakin itselleen, kun käsittelee mielessään jonkun tapahtuneen mokansa tms. ja sen jälkeen jatkaa taas elämäänsä eteenpäin, ehkä jopa jotain uutta oppien virheensä ja sen käsittelemisen kautta.

        Terve tasapaino kaikessa, ei virheitä/erheitä tarvitse kieltää ja piilotella eikä toisaalta myöskään jäädä niihin vellomaan. Armo ei tarvitse olla pelkästään ulkopuolista, mutta usein itsensä armahtamiseen auttaa se, että tietää myös Jumalan armahtavan... Usein nimittäin kaikkein vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.

        Kumpi sinulle on tärkeämpi armo, Jumalan armo vai oma armo (armahtaa itseä, antaa itselle anteeksi)


      • qwerty65
        kuunteleva_kirkko kirjoitti:

        Todella hienoa, että näet ihmiset noin hyvinä ja oikeastaan kadehdittavaa, että teet pääasiassa hyviä tekoja ja kohtelet kaikkia hyvin. Pystyisinpä itsekin samaan. Olen huomannut monen niin uskovan kuin ei-uskovankin kokeneen epäonnistumisia elämässään ja moni tuntuu olevan sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut toimia ja sanoa.

        Synti ei todellakaan kiehdo. Sitä vaan tulee tehtyä. Hienoa, että olet ihminen, jolla näitä ongelmia ei ole. Kyllähän me saamme uskoa ihmisestä hyvää ja ajatella hyvää. Enkä minäkään jokaista päivääni syntiäni ajattele ja syntejäni yhtenään tunnusta. Eräs pappi on tätä ihmisen todellisuutta kuvannut niin, että vaikka aamulla Isä meidän rukouksesta rukoilee: Tapahtukoon Sinun tahtosi, illalla joutuu kuitenkin rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Kaikki eivät siis pysty sellaiseen hyvään kuin sinä.

        Ja kyllä minäkin sen hyvän jokaisesta vainajasta tuon siunauksessa esille, rehellisesti sen mukaan, mitä hänestä minulle kerrotaan. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja se on myös tärkeä sanoa ääneen.

        Olet oikeassa siinä, ettei liturgioissa ja virsissä ihmisen hyvyyttä juurikaan mainita. Tässä taustalla on varmastikin se ajatus, että osa pitää itseään virheellisesti erinomaisena ja siitä olisi hyvä palata maan pinnalle ja osa taas huomaa epäonnistuneensa ja kaipaa kipeästi anteeksiantoa.

        Toivottavasti positiivisuutesi ja uskosi ihmisten hyvyyteen saa levitä myös meidän virheitä tekevien joukossa :)

        pappi Sonja

        "oikeastaan kadehdittavaa, että teet pääasiassa hyviä tekoja ja kohtelet kaikkia hyvin. Pystyisinpä itsekin samaan."
        "Hienoa, että olet ihminen, jolla näitä ongelmia ei ole. "
        "Kaikki eivät siis pysty sellaiseen hyvään kuin sinä.
        "...osa pitää itseään virheellisesti erinomaisena ja siitä olisi hyvä palata maan pinnalle..."
        "Toivottavasti positiivisuutesi ja uskosi ihmisten hyvyyteen saa levitä myös meidän virheitä tekevien joukossa :)"

        Hienoa, mainiota Sonja! Loistavaa suomenkielen käyttöä! Harvoin saa lukea noin hienovaraisen taidokasta vi**uilua!


      • mutkumutku
        hyvä tyttö kirjoitti:

        "Minä puolestani pidän itseäni siinä mielessä syntisenä etten kykene aina elämään omien arvojeni mukaan ja en kykene täydellisyyteen millään tavoin." Kenelle ihminen on vastuussa omista arvoistaan?

        Kyllähän se minua itseäni varmaan eniten kirpaisee, jos itsekkyyttäni toimin tai jonkin suuremman pahan välttämiseksi joudun toimimaan omia arvojani vastaan. Asia vois jäädä kaivelemaan loppuiäksi, ellei tietäisi, että juttu on anteeksi annettu ja huomenna on uusi päivä - nytpä tiedän, etten tällaiseen tilanteeseen halua toiste.


      • konkreettista!
        beenthere kirjoitti:

        Mutta mitä ovat nuo synnit? Asioita, jotka vie kauemmas Jumalasta? Niillä on siis keskeinen asema. Kuten tuolla jo Sonja-pappikin tuolla aiemmin myönsi, kirkon menoissa ja opissa ei juuri puhuta ihmisen hyvyydestä vaan keskitytäänb visusti siihen pahaan.
        Se on vellomista, joka ei rakenna mitään.

        Vähän konkreettisempaa ajattelua peliin. Tutustumalla virsikirjan takaa löytyviin synnintunnustuksiin saa vähän konkreettisemman kuvan synnistä, joka ei ole mikään abstrakti Jumalasta erottava asia, vaan jokapäiväinen ja konkreettinen. Kun rupeaa miettimään, niin hirveän moni ihan jokapäiväinen asia tekee hallaa toisille ihmisille, minulle itselleni tai jumalasuhteelleni. Tupakoitko? Kroppasi kiittää. Joko olet ehtinyt väsyneenä tai muuten kiukkuisena tänään aukoa päätäsi jollekin? "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen."

        Näiden asioiden miettiminen ja seuraavalla kerralla fiksummin toimiminen saattaa pidentää elinikää kymmenellä vuodella ja säilyttää ystävyyssuhteet koko elämän ajan. Ja koska nää jutut on jo annettu anteeksi, ei tarvitse polttaa itseään piippuun miettimällä niitä määräänsä enempää, kuten luulen, että voi käydä, jos ei itse pysty antamaan itselleen anteeksi eikä usko, että joku toinen on jo antanut.


      • beenthere
        konkreettista! kirjoitti:

        Vähän konkreettisempaa ajattelua peliin. Tutustumalla virsikirjan takaa löytyviin synnintunnustuksiin saa vähän konkreettisemman kuvan synnistä, joka ei ole mikään abstrakti Jumalasta erottava asia, vaan jokapäiväinen ja konkreettinen. Kun rupeaa miettimään, niin hirveän moni ihan jokapäiväinen asia tekee hallaa toisille ihmisille, minulle itselleni tai jumalasuhteelleni. Tupakoitko? Kroppasi kiittää. Joko olet ehtinyt väsyneenä tai muuten kiukkuisena tänään aukoa päätäsi jollekin? "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen."

        Näiden asioiden miettiminen ja seuraavalla kerralla fiksummin toimiminen saattaa pidentää elinikää kymmenellä vuodella ja säilyttää ystävyyssuhteet koko elämän ajan. Ja koska nää jutut on jo annettu anteeksi, ei tarvitse polttaa itseään piippuun miettimällä niitä määräänsä enempää, kuten luulen, että voi käydä, jos ei itse pysty antamaan itselleen anteeksi eikä usko, että joku toinen on jo antanut.

        Minähän tässä kokoajan haen sitä arkea ja käytäntöä.
        Mitä on nuo synnit, joita täytyy anteeksi pyydellä? Ei minulla ole tarvetta mihinkääön sellaiseen. Jos joku kämmä sattuu, se selvitetään. Jos satun loukkaamaan joskus jotakin henkilöä, niin en minä tunne tarvetta anteeksipyydellä keneltäkään muulta kuin loukatulta. Se riittää. Eikä noita loukkauksia tapahdu kuitenkaan ihan hirveän tiuhaan. En minä ymmärrä, mitä minun pitäisi nytkin tämän päivän osalta anteeksi pyydellä. Omasta mielestäni ei mitään. Olen ollut ystävällinen kaikille ja tehnyt minulta vaaditut tehtävät.
        Mitä ihmeen syntiä te uskovat ehditte päivät pitkät tehdä?

        Ja tuo armo, joka on nyt kirkon oikea lempisana, kun synnillä uhkailu ei enää tepsi nykyajan ihmisiin. Puhutaan siis synnistä kiertoteitse armon kautta. Kummallista.
        Jos tuo kaikki energia, aika ja raha, mitä nyt laitetaan syntien käsittelyyn, pohtimiseen ja anteeksianeluihin, käytettäisiin keskittymällä hyödyllisiin ja hyviin asioihin, voisi saavuttaa uskomattomia asioita.

        Suurin loukkaus ihmistä kohtaan kristinuskossa on tuo ihmisen kuvaaminen huonona ja syntisenä. Missään ei puhuta ihmisestä hyvää. Kuka tuollaista tarvitsee? Mitä ihmeen marttyyriyttä ihmiset hakevat?


      • karrex'
        beenthere kirjoitti:

        Minähän tässä kokoajan haen sitä arkea ja käytäntöä.
        Mitä on nuo synnit, joita täytyy anteeksi pyydellä? Ei minulla ole tarvetta mihinkääön sellaiseen. Jos joku kämmä sattuu, se selvitetään. Jos satun loukkaamaan joskus jotakin henkilöä, niin en minä tunne tarvetta anteeksipyydellä keneltäkään muulta kuin loukatulta. Se riittää. Eikä noita loukkauksia tapahdu kuitenkaan ihan hirveän tiuhaan. En minä ymmärrä, mitä minun pitäisi nytkin tämän päivän osalta anteeksi pyydellä. Omasta mielestäni ei mitään. Olen ollut ystävällinen kaikille ja tehnyt minulta vaaditut tehtävät.
        Mitä ihmeen syntiä te uskovat ehditte päivät pitkät tehdä?

        Ja tuo armo, joka on nyt kirkon oikea lempisana, kun synnillä uhkailu ei enää tepsi nykyajan ihmisiin. Puhutaan siis synnistä kiertoteitse armon kautta. Kummallista.
        Jos tuo kaikki energia, aika ja raha, mitä nyt laitetaan syntien käsittelyyn, pohtimiseen ja anteeksianeluihin, käytettäisiin keskittymällä hyödyllisiin ja hyviin asioihin, voisi saavuttaa uskomattomia asioita.

        Suurin loukkaus ihmistä kohtaan kristinuskossa on tuo ihmisen kuvaaminen huonona ja syntisenä. Missään ei puhuta ihmisestä hyvää. Kuka tuollaista tarvitsee? Mitä ihmeen marttyyriyttä ihmiset hakevat?

        "... ihmisen kuvaaminen huonona ja syntisenä. Missään ei puhuta ihmisestä hyvää. Kuka tuollaista tarvitsee? Mitä ihmeen marttyyriyttä ihmiset hakevat? "

        Olisiko tuo synnin alku siellä tiedollisesti primitiivisemmän ja kaikinpuolin vaarallisemman sekä olosuhteiltaan ankaramman yhteiskunnan keskellä tuhansia vuosia sitten? Jollakin tavoin piti selittää sairaudet, kuolemat ja kaikki vastoinkäymiset. Kun ei ollut luonnontieteellistä faktatietoa kovan kohtalon syistä, kehitettiin synti-käsite ja Jumalan kosto selittämään vaikeudet.

        Sieltä tuo synti-käsite on sitten jäänyt elämään, ja nykyisessä turvallisessa ja tietovaltaisessa maailmassa se on alkanut tuntua ihmisistä vieraalta käsitteeltä.


    • karrex

      Mielestäni toi armo on kyllä kristinuskon hienoimpia oivalluksia. Sitä kannattaa pohtia hieman tarkemmin omassa päässään, viimeistään siinä vaiheessa, kun on joutunut niin ahtaaseen rakoon, ettei ulospääsyä tunnu löytyvän mistään.
      t. ateisti-allu

      • "Mielestäni toi armo on kyllä kristinuskon hienoimpia oivalluksia. Sitä kannattaa pohtia hieman tarkemmin omassa päässään, viimeistään siinä vaiheessa, kun on joutunut niin ahtaaseen rakoon, ettei ulospääsyä tunnu löytyvän mistään."

        Kai se olisi mutta kristinuskossa on myös se kaikista surkein oivallus eli pahin mahdollinen käsitys siitä vaihtoehdosta sille armolle. Monia ihmisiä ahdistaa suuresti pelkkä mahdollisuus ikuiseen helvettiin joutumisesta jos ei vastaanotakaan sitä armoa oikein ja ajatus omasta ilosta taivaassa muiden kärsiessä ikuisessa helvetissä tuntuu varmasti monien mielestä kamalalta. Moni varmasti menisi mieluummin helvettiin kuin jo pelkästä solidaarisuudesta helvettiin joutuvia kohtaan.


      • karrex
        shadowself kirjoitti:

        "Mielestäni toi armo on kyllä kristinuskon hienoimpia oivalluksia. Sitä kannattaa pohtia hieman tarkemmin omassa päässään, viimeistään siinä vaiheessa, kun on joutunut niin ahtaaseen rakoon, ettei ulospääsyä tunnu löytyvän mistään."

        Kai se olisi mutta kristinuskossa on myös se kaikista surkein oivallus eli pahin mahdollinen käsitys siitä vaihtoehdosta sille armolle. Monia ihmisiä ahdistaa suuresti pelkkä mahdollisuus ikuiseen helvettiin joutumisesta jos ei vastaanotakaan sitä armoa oikein ja ajatus omasta ilosta taivaassa muiden kärsiessä ikuisessa helvetissä tuntuu varmasti monien mielestä kamalalta. Moni varmasti menisi mieluummin helvettiin kuin jo pelkästä solidaarisuudesta helvettiin joutuvia kohtaan.

        Niinpä, erittäin hyviä pohdintoja! Itse en ole saanut noita vaikeita ja ristiriitaisia asioita loogiseen järjestykseen päässäni, ja siksipä olenkin vain noukkinut rusinat pullasta :) Noita rusinoitahan on kristillisessä etiikassa paljonkin. Ja jos tässä teen väärin, niin tulen kyllä saamaan rangaistukseni, joka on varmasti riittävän kova ja pitkä...

        Olen tullut siihen tulokseen, että mm. noita aloituksessa esiintuotuja käsitteitä, synti, armo jne., on mahdoton saada keskenään ristiriidattomaan järjestykseen, sitähän on teologit ja maallikot yrittäneet pari vuosituhatta ja yhä on kovin paljon kesken. Ehkä siihen sitten vaadittaisiin sitä uskoa. Sitä ei ole minulle siunaantunut, ja siksipä olen tähän jumalattomaan olotilaani joutunut.

        Siispä synti ja helvetti ei kuulu noihin rusinoihin; minusta on aivan hävytöntä, että kun ihminen parhaansa koettaa elää, niin siihen joku paimen tulee neuvomaan, että -ei riitä vielä, taitaa sulle olla helvettiä tiedossa- . Ja ymmärrän kyllä hyvin sen, että hämmennystä vielä lisää kun tilanteeseen tuodaan mukaan itsekunkin läheiset ja rakkaat ihmiset.

        Kristinuskon jumalalle on kyllä vieraita asioita solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, reiluus ja tasa-arvo - ei perustu Jumalan valtakunta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvoille ;) - mutta toisaalta isäntähän saa määrätä, miten talossa eletään.


      • karrex kirjoitti:

        Niinpä, erittäin hyviä pohdintoja! Itse en ole saanut noita vaikeita ja ristiriitaisia asioita loogiseen järjestykseen päässäni, ja siksipä olenkin vain noukkinut rusinat pullasta :) Noita rusinoitahan on kristillisessä etiikassa paljonkin. Ja jos tässä teen väärin, niin tulen kyllä saamaan rangaistukseni, joka on varmasti riittävän kova ja pitkä...

        Olen tullut siihen tulokseen, että mm. noita aloituksessa esiintuotuja käsitteitä, synti, armo jne., on mahdoton saada keskenään ristiriidattomaan järjestykseen, sitähän on teologit ja maallikot yrittäneet pari vuosituhatta ja yhä on kovin paljon kesken. Ehkä siihen sitten vaadittaisiin sitä uskoa. Sitä ei ole minulle siunaantunut, ja siksipä olen tähän jumalattomaan olotilaani joutunut.

        Siispä synti ja helvetti ei kuulu noihin rusinoihin; minusta on aivan hävytöntä, että kun ihminen parhaansa koettaa elää, niin siihen joku paimen tulee neuvomaan, että -ei riitä vielä, taitaa sulle olla helvettiä tiedossa- . Ja ymmärrän kyllä hyvin sen, että hämmennystä vielä lisää kun tilanteeseen tuodaan mukaan itsekunkin läheiset ja rakkaat ihmiset.

        Kristinuskon jumalalle on kyllä vieraita asioita solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, reiluus ja tasa-arvo - ei perustu Jumalan valtakunta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvoille ;) - mutta toisaalta isäntähän saa määrätä, miten talossa eletään.

        "Olen tullut siihen tulokseen, että mm. noita aloituksessa esiintuotuja käsitteitä, synti, armo jne., on mahdoton saada keskenään ristiriidattomaan järjestykseen, sitähän on teologit ja maallikot yrittäneet pari vuosituhatta ja yhä on kovin paljon kesken."

        Ongelma on yleisesti siinä että kristinuskolla ei oikein ole mitään sisäistä logiikkaa mitä se noudattaisi vaan sen logiikka muuttuu jatkuvasti aina tarpeen mukaan. Yleisesti juutalainen mytologia noudattaa paljon paremmin omaa sisäistä logiikkaansa ja on muutenkin järkevämpää.

        Yksi asia mikä näitä asioita pohtiessa tulee muistaa on se että Jumala ei yksinkertaisesti voi olla absoluuttisen hyvä olento. Hänellä on oltava puutteensa ja hänen oltava joskus jopa epärehellinen jotta varsinkin kristinuskon mytologia toimisi. Hän ei ole mikään täydellinen olento, vaan olento joka tekee myös virheitä ja jonka moraali ei ole mitenkään täydellinen.

        Kristittyjen Jumalan moraalista voidaan sanoa se että hän haluaa kovasti alistaa ihmisiä ja on valmis jopa valehtelemaan meille saadakseen meidät palvomaan häntä. Raamatun tarkoitus on selvästikin johtaa meitä harhaan, jopa itse Raamattu myöntää tämän siinä muodossa ettei sitä selvästikään ole tarkoitus ymmärtää logiikalla vaan uskon kautta. Käytännössä Jumala joko jättää Raamatussa monet äärimmäiset tärkeät asiat kertomatta meille tai sitten Raamatussa on paljon sellaista mikä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

        Jumala ei voi olla se rakastava ja aina hyvä hahmo mihin kristityt niin kovasti haluavat uskoa ja tämä uskomus onkin ainoa asia mikä tekee kristinuskon mytologiasta muka niin vaikeaa tulkita. Kun osaa ottaa huomioon ettei Jumala ole täydellisen hyvä vaan joskus jopa suoranaisesti paha olento niin kristillisen mytologiankin tulkinta helpottuu.

        Mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa kristityille hyväksyä että heidän täydellisessä Jumalassaan voi olla oikeasti myös vikoja.


      • häirikköuskis
        karrex kirjoitti:

        Niinpä, erittäin hyviä pohdintoja! Itse en ole saanut noita vaikeita ja ristiriitaisia asioita loogiseen järjestykseen päässäni, ja siksipä olenkin vain noukkinut rusinat pullasta :) Noita rusinoitahan on kristillisessä etiikassa paljonkin. Ja jos tässä teen väärin, niin tulen kyllä saamaan rangaistukseni, joka on varmasti riittävän kova ja pitkä...

        Olen tullut siihen tulokseen, että mm. noita aloituksessa esiintuotuja käsitteitä, synti, armo jne., on mahdoton saada keskenään ristiriidattomaan järjestykseen, sitähän on teologit ja maallikot yrittäneet pari vuosituhatta ja yhä on kovin paljon kesken. Ehkä siihen sitten vaadittaisiin sitä uskoa. Sitä ei ole minulle siunaantunut, ja siksipä olen tähän jumalattomaan olotilaani joutunut.

        Siispä synti ja helvetti ei kuulu noihin rusinoihin; minusta on aivan hävytöntä, että kun ihminen parhaansa koettaa elää, niin siihen joku paimen tulee neuvomaan, että -ei riitä vielä, taitaa sulle olla helvettiä tiedossa- . Ja ymmärrän kyllä hyvin sen, että hämmennystä vielä lisää kun tilanteeseen tuodaan mukaan itsekunkin läheiset ja rakkaat ihmiset.

        Kristinuskon jumalalle on kyllä vieraita asioita solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, reiluus ja tasa-arvo - ei perustu Jumalan valtakunta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvoille ;) - mutta toisaalta isäntähän saa määrätä, miten talossa eletään.

        oman pohdintani ja myös samat kompastuskivet . Lisätään vielä se , että raamattu käy päivä päivältä köykäisemmäksi , tuskin mikään siellä enää pitää paikkaansa.
        Ehkäpä olet minua paljon rehellisempi .
        Nuo viimeksi mainitsemasi arvot , asetan ne kirkkaasti raamatun arvojen edelle .
        Siksi sinulle peukku pystyyn


    • 20+11

      Kolme miestä sai kuolemantuomion.
      Keskimmäiselle ristille naulattiin Jeesus.
      Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi : " Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät !" Muta toinen moitti häntä: " Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta ? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaa, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa. "
      Ja hän sanoi: " Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."
      Jeesus vastasi: " Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."
      Luukkaan mukaan.

      Eikö tässä ole vähän tätäkin päivää ? Jotenkin, vähän tätäkin palstaa. ( ? )

      • 44 Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.

        Matteus 27:44

        Vain kahdessa evankeliumissa puhutaan rosvoista ja toisessa puhutaan toista kuin toisessa. Toisessa kaikki rosvot pilkkaa ja toisessa yksi puolustaa Jeesusta....Pikkasen ristiriitaista ja minkäs tarinan kirkko onkaan valinnut esillä pidettäväksi? ...Tottakai sen myönteisemmän.


      • 20 + 11
        mave kirjoitti:

        44 Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.

        Matteus 27:44

        Vain kahdessa evankeliumissa puhutaan rosvoista ja toisessa puhutaan toista kuin toisessa. Toisessa kaikki rosvot pilkkaa ja toisessa yksi puolustaa Jeesusta....Pikkasen ristiriitaista ja minkäs tarinan kirkko onkaan valinnut esillä pidettäväksi? ...Tottakai sen myönteisemmän.

        ole kopioita toisistaan. Matteus ja Markus kirjoittavat sen niin että ristiinnaulitut rosvotkin pilkkasivat Jeesusta. Luukkaan mukaan toinen heistä, ei puolustanut vaan totesi Jeesuksen syyttömäksi. Syystäkin, sillä hehän olivat ansainneet sen kuolemantuomionsa, hänen mukaansa. Johannes ei mainitse asiasta lainkaan.
        Matteuksen evankeliumi käsittää 28 lukua. Markuksen evankeliumi 16 lukua, Luukas 24 lukua ja Johannes 21 lukua. Mistäpä sitä tietää pilkkasiko ensin molemmat ryövärit ja sitten toinen tuli toisiin ajatuksiin kun siinä ristillä tarkemmin tutustui kohtalotoveriensa taustoihin ? Aika karmeita juttuja. Ristiinnaulitsemiset. Tällaista ryöväri tarinaa, lääkäri ja apostoli Luukas olisi kirjoittanut, ellei se olisi ollut niin. Niin minä uskon. Tämä on ihan johdonmukainen ; parannuksenteko. Ryöväri saikin kuolemassa elämän.


    • miss ei kirj.

      Eiköhän kaiken taustalla uskovaisella ole kuvitelma ikuisesta elämästä. Sitä tehdään mitä vaan että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Koko elämä monelle uskovaiselle on syntien anteeksi anomista ja nöyristelyä. Se kuolema kun on uskovaiselle liian kauhea asia käsiteltäväksi saati sitten että sen hyväksyisi, kuten me ateistit olemme sen hyväksyneet. :)

      • beenthere

        Minua vain niin kiusaa tuo ajattelutapa, koska se on minusta tavallaan sellaista tosi julmaa vallankäyttöä. Ja toisaalta tuollainen itsensä vihmominen vitsoilla ja tuhkan heitto ylle jokaisesta teosta on minusta merkityksetöntä. Ihminen oppii onnistumisista ei epäonnistumisista, näin on tiede todistanut. Minä en siis näe tuota synti ja armoajattelua kenenkään etuna, enkä minkäänlaisena eteenpäin vievänä voimana vaan asioiden huonammiksi tekevänä elementtinä.
        Minä haluaisin tietää mitä etua tai hyvää tuollainen syntisenä ja armoa tarvitsevana itseään pitäminen tuo ihmisen elämään tai ympärillä olevien muiden ihmisten elämään? Ihmisen maailma on kuitenkin sellainen mikä hän itse on. Huonona itseään pitävän ihmisen maailma on huono ja siten hän myös sitten elää. Kuka siitä hyötyy?
        Tällaisia vain pohdiskelen kun minusta tämä on niitä uskontojen vaarojen ydin elementtejä.


      • beenthere kirjoitti:

        Minua vain niin kiusaa tuo ajattelutapa, koska se on minusta tavallaan sellaista tosi julmaa vallankäyttöä. Ja toisaalta tuollainen itsensä vihmominen vitsoilla ja tuhkan heitto ylle jokaisesta teosta on minusta merkityksetöntä. Ihminen oppii onnistumisista ei epäonnistumisista, näin on tiede todistanut. Minä en siis näe tuota synti ja armoajattelua kenenkään etuna, enkä minkäänlaisena eteenpäin vievänä voimana vaan asioiden huonammiksi tekevänä elementtinä.
        Minä haluaisin tietää mitä etua tai hyvää tuollainen syntisenä ja armoa tarvitsevana itseään pitäminen tuo ihmisen elämään tai ympärillä olevien muiden ihmisten elämään? Ihmisen maailma on kuitenkin sellainen mikä hän itse on. Huonona itseään pitävän ihmisen maailma on huono ja siten hän myös sitten elää. Kuka siitä hyötyy?
        Tällaisia vain pohdiskelen kun minusta tämä on niitä uskontojen vaarojen ydin elementtejä.

        ihmisen huonoutta ja syntisyyttä on kätevästi käytetty rahvaan hallintakeinona. Jalat alta vievä perisynti ja omat pahat teot siihen vielä päälle, papin jyrinä saarnastuolista ja ristillä riippuva rääkätty Jeesus silmien edessä - köyhä ja yksinkertainen kansa on siten pidetty aloillaan, nöyränä ja työteliäänä.

        Oletteko huomanneet, että niin kauan kuin väkeä piisasi seurakunnissa ja jäsenyysprosentti oli jokseenkin sata, saarnat syyllistivät ihmisiä yksipuolisesti, mutta kun erovirta on jatkunut jo muutamia vuosikymmeniä, papit ovat alkaneet puhua me-muodossa: me syntiset, me teemme väärin, me ihmiset olemme heikkoja ja huonoja, me tarvitsemme anteeksiantamusta.

        Kaveerataan, ettei jäätäisi lopulta yksin.


      • risa kramofoni
        iaurwen kirjoitti:

        ihmisen huonoutta ja syntisyyttä on kätevästi käytetty rahvaan hallintakeinona. Jalat alta vievä perisynti ja omat pahat teot siihen vielä päälle, papin jyrinä saarnastuolista ja ristillä riippuva rääkätty Jeesus silmien edessä - köyhä ja yksinkertainen kansa on siten pidetty aloillaan, nöyränä ja työteliäänä.

        Oletteko huomanneet, että niin kauan kuin väkeä piisasi seurakunnissa ja jäsenyysprosentti oli jokseenkin sata, saarnat syyllistivät ihmisiä yksipuolisesti, mutta kun erovirta on jatkunut jo muutamia vuosikymmeniä, papit ovat alkaneet puhua me-muodossa: me syntiset, me teemme väärin, me ihmiset olemme heikkoja ja huonoja, me tarvitsemme anteeksiantamusta.

        Kaveerataan, ettei jäätäisi lopulta yksin.

        Vaikeaahan Jumalasta ja hänen hyvyydestään tai tahdostaan on keskustella jos jokaisen jumala on oman mielen luomus. Millaisesta jumalasta kukin kommentoija puhuu? Tänä päivänä ihmisiä ei juuri kiinnosta lukea millainen on kristinuskon ja juutalaisten Jumala. Kuinka moni vaivautuu selvittämään sitä lukemalla Raamattua. Moni väittää lukeneensa sen kun on sitä sieltä täältä lueskellut tai kuullut toisten kertovan. Mutta niin kuin tutkijatkin selvittävät kysymyksiä niin pitäisi meidänkin, nähdä vaivaa ja tutkia kirjoituksia. Laiskuus vie harhateille, tekee mieli uskoa lyhyintä ja mukavinta selitystä, eli usko siihen mihin itse tahtoo ja jos ei toisten selitykset kelpaa niin muokkaa sen ihan oman pään mukaan. Sitten täällä ihmetellään millainen se Jumala on, tai arvostellaan ettei se ole ihan reilu tai täysin hyvä jne.


      • iaurwen kirjoitti:

        ihmisen huonoutta ja syntisyyttä on kätevästi käytetty rahvaan hallintakeinona. Jalat alta vievä perisynti ja omat pahat teot siihen vielä päälle, papin jyrinä saarnastuolista ja ristillä riippuva rääkätty Jeesus silmien edessä - köyhä ja yksinkertainen kansa on siten pidetty aloillaan, nöyränä ja työteliäänä.

        Oletteko huomanneet, että niin kauan kuin väkeä piisasi seurakunnissa ja jäsenyysprosentti oli jokseenkin sata, saarnat syyllistivät ihmisiä yksipuolisesti, mutta kun erovirta on jatkunut jo muutamia vuosikymmeniä, papit ovat alkaneet puhua me-muodossa: me syntiset, me teemme väärin, me ihmiset olemme heikkoja ja huonoja, me tarvitsemme anteeksiantamusta.

        Kaveerataan, ettei jäätäisi lopulta yksin.

        Papit ovat aina olleet syntisiä. Emmekä me esimerkiksi rahan takia ihmisiä tahdo pitää kirkon jäseninä. Pelkän kauniin tilaston takia kenenkään ei tarvitse kuulua kirkkoon. Ainoastaan, jos usko merkitsee jotakin. Tuossa kuvaamassasi saarnaustavan muutoksessa vaikuttaa ajan muutos, ei kirkosta eroaminen. Nykyään pappi rohkenee enemmän jutustella saarnoissakin, jotta ne eivät olisi nimensä mukaisesti saarnoja, jolla ainakin itselleni on hyvin puuduttava sävy. Ja näin pappi on sanoissaankin muiden tasolla, ei vain teoissaan.

        20 11: hyvä oivallus :)

        pappi Sonja


      • risa kramofoni kirjoitti:

        Vaikeaahan Jumalasta ja hänen hyvyydestään tai tahdostaan on keskustella jos jokaisen jumala on oman mielen luomus. Millaisesta jumalasta kukin kommentoija puhuu? Tänä päivänä ihmisiä ei juuri kiinnosta lukea millainen on kristinuskon ja juutalaisten Jumala. Kuinka moni vaivautuu selvittämään sitä lukemalla Raamattua. Moni väittää lukeneensa sen kun on sitä sieltä täältä lueskellut tai kuullut toisten kertovan. Mutta niin kuin tutkijatkin selvittävät kysymyksiä niin pitäisi meidänkin, nähdä vaivaa ja tutkia kirjoituksia. Laiskuus vie harhateille, tekee mieli uskoa lyhyintä ja mukavinta selitystä, eli usko siihen mihin itse tahtoo ja jos ei toisten selitykset kelpaa niin muokkaa sen ihan oman pään mukaan. Sitten täällä ihmetellään millainen se Jumala on, tai arvostellaan ettei se ole ihan reilu tai täysin hyvä jne.

        Sanoisin että kukaan joka lukee Raamatun objektiivisesti ja avoimin mielin ei voi oikeasti sanoa että Jumala olisi täydellisen hyvä. Jumalalla on Raamatun perusteella selkeästi omat vikansa ja oma synkkä puolensa. Ja se on täysin ok, se tekee Jumalasta vain uskottavamman hahmon, helpomman samaistua. Minusta kristityillä on oikeasti liian yltiöoptimistinen kuva Jumalasta ja se minua ainakin kristityissä eniten oikeasti ärsyttää.

        Jumala ei ole mikään täydellinen olento, Jumala tekee virheitä ja Hän sortuu helposti jopa itse monenlaiseen syntiin ja pahuuteen, joskus jopa suoraisesti valehtelee meille. Ja se on täysin hyväksyttävää, kyllä Jumalaan voi luottaa Hänen vioistaan huolimatta. Tosin myös yhtä oikeutettua on myös se että jos joku ei luota Jumalaan.


      • kuunteleva_kirkko kirjoitti:

        Papit ovat aina olleet syntisiä. Emmekä me esimerkiksi rahan takia ihmisiä tahdo pitää kirkon jäseninä. Pelkän kauniin tilaston takia kenenkään ei tarvitse kuulua kirkkoon. Ainoastaan, jos usko merkitsee jotakin. Tuossa kuvaamassasi saarnaustavan muutoksessa vaikuttaa ajan muutos, ei kirkosta eroaminen. Nykyään pappi rohkenee enemmän jutustella saarnoissakin, jotta ne eivät olisi nimensä mukaisesti saarnoja, jolla ainakin itselleni on hyvin puuduttava sävy. Ja näin pappi on sanoissaankin muiden tasolla, ei vain teoissaan.

        20 11: hyvä oivallus :)

        pappi Sonja

        kirkossa kyllä halutaan pitää ihmisiä jäseninä myös rahan takia, vaikka sinä itse ehkä ajattelet, että jäsenyyden pitää perustua uskoon. Lienee selvää, että kirkon talous romahtaa, jos tänään eroavat kaikki ne, jotka eivät oikeasti jaa uskontunnustusta. Kyllä minä valitettavasti näen asian niin, että erovirran hidastaminen on kirkon tärkeä päämäärä taloudellisista syistä, ja onhan julkisuudessa esitetty kirkon edustajienkin huoli nimenomaan tästä näkökulmasta. Miksipä muuten kirkosta eroavia syyllistettäisiin nuorisotyön ja diakonian kuihtumisesta.

        Ajan muutos ja kirkosta eroaminen ovat osin samaa ilmiötä, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa. Papin valta on entisaikoina ollut melkoinen esimerkiksi maalaiskylässä; kyllä muorit ovat syvään niianneet rovastin kohdatessaan ja pikkupojatkin herenneet kiviä viskomasta. Papin puku ei enää sellaista pelottavaa vaikutusta tee, etkä sinä Sonja varmaan sellaista haluakaan. "Jutustelu" on papin ollut pakko opetella, jotta yhteys ihmisiin muodostuisi - ja sitten taas toisaalta joku seurakuntalainen valittaa, että pappi puhuu vain small talkia, kun kaivattaisiin kunnon parannussaarnaa. On varmaan vaikea olla ajatustenlukija ja täyttää kaikkien toiveet.

        Minä ajan takaa sitä, että näen kirkon haluavan maksimoida jäsenkuntansa, ja toivoo siinä taloudellisten ja hengellis-tunnustuksellisten aspektien yhtyvän.

        Ajan muutoksesta vielä: kävin pari vuotta sitten vuosisatoja vanhassa Pyhtään kirkossa (en valitettavasti löytänyt netistä sen oikeaa ikää) ja panin merkille kammottavat seinämaalaukset. Jos ei yksinkertainen rahvas pelästynyt sellaisia helvetin lieskojen ja pirujen ja hirviöiden kuvia, niin ei sitten mitään. Pelottelu on kuulunut kirkkohistoriaan siinä kuin Katekismus ja kinkeritkin. Nykyajan valistunut ja koulutettu kansa ei sellaista enää nielisikään, voipa olla, että nauraisi partaansa. Niinpä nykypaimen lähestyy laumaa uusin keinoin, ikään kuin demokraattisesti.


      • Kyssäri-K
        shadowself kirjoitti:

        Sanoisin että kukaan joka lukee Raamatun objektiivisesti ja avoimin mielin ei voi oikeasti sanoa että Jumala olisi täydellisen hyvä. Jumalalla on Raamatun perusteella selkeästi omat vikansa ja oma synkkä puolensa. Ja se on täysin ok, se tekee Jumalasta vain uskottavamman hahmon, helpomman samaistua. Minusta kristityillä on oikeasti liian yltiöoptimistinen kuva Jumalasta ja se minua ainakin kristityissä eniten oikeasti ärsyttää.

        Jumala ei ole mikään täydellinen olento, Jumala tekee virheitä ja Hän sortuu helposti jopa itse monenlaiseen syntiin ja pahuuteen, joskus jopa suoraisesti valehtelee meille. Ja se on täysin hyväksyttävää, kyllä Jumalaan voi luottaa Hänen vioistaan huolimatta. Tosin myös yhtä oikeutettua on myös se että jos joku ei luota Jumalaan.

        MIelenkiintoisia ajatuksia sinulla. Itse olen ajatellut monesti aika lailla samalla tavalla. Minua on erityisesti aina vaivannut se että Jumalan sanotaan rakastavan ehdoitta kaikkia mutta silti täytyy uskoa juuri tietyllä tavalla jotta voisi pelastua. Tässä maallisessa maailmassa esim. vanhempien rakkaus lapseensa (jonka pitäisi olla paljon inhimillisempää ja siten rajoittuneempaa kuin Jumalan rakkaus) kestää usein kaikki koettelemukset ja virheet ja jaksaa rakastaa vaikka lapsi kuinka "kieltäisi" vanhempansa ja tekisi heidän tahtoaan vastaan. Mikä siis tekee Jumalan rakkaudesta niin ylivertaisen jos hän ei halua pelastaa kuin ne jotka ovat hänen "kavereitaan" siis oikein uskovat.
        Minusta se kuullostaa hyvin inhimilliseltä rakkaudelta samalla kuin joidenkin tuntemieni äitien rakkaus lapsiinsa on ollut enemmän kuin sitä kaiken kattavaa "jumalallista rakkautta".


    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kuka pistetty kylmäksi

      Ketähän joutunu puukkohipan uhriksi? Tietääkö kukkaan?
      Kajaani
      39
      3695
    2. Mietin että

      Onko tarinallamme vielä luvussa tilaa kohtaamiselle vai jääkö se tähän.
      Ikävä
      99
      1748
    3. Kaipaatko sinä

      Yhtään meidän katseita
      Ikävä
      136
      1625
    4. Mira Luoti ja Julkkisselviytyjät 2017 - Ketä kuumottaa juuri nyt?

      HS: Tässä ohjelmassa Mira Luoti kertoi kokeneensa seksuaalista väkivaltaa "PMMP-yhtyeen Mira Luoti kertoo Ylen uudessa
      Kotimaiset julkkisjuorut
      53
      1610
    5. Oletko samaa mieltä

      Että on parempi olla erillään?
      Ikävä
      97
      1371
    6. Törkeä eläinsuojelurikos Sonkajärvellä

      Pohjois-Savossa Sonkajärvellä noin 40 kissaa ja reilut 10 koiraa on jouduttu lopettamaan kaltoinkohtelun vuoksi, kertoo
      Sonkajärvi
      30
      1276
    7. MESTARI SIVALTAA JÄLLEEN

      https://www.is.fi/politiikka/art-2000011436243.html Suomen ainoa Mestari lausuu tosiasiat Sannasta , Tuomiojasta ja hil
      Kajaani
      297
      1176
    8. Kirjallinen varoitus

      On annettu eräälle henkilölle. hyssytellään kuitenkin asiasta
      Äänekoski
      57
      1135
    9. Jotkut ihmiset pelkäävät syöpää sairastavaa

      On hauskaa, kun kertoo jollekin, että "minulla on syöpä". Jotkut käyttäytyvät kuin se olisi tarttuva tauti. Eivät uskall
      Sinkut
      127
      1031
    10. Julkisuuden henkilön päiväin päätös

      Sitä vaan, että kyllä nyt kaikki tietävät kuka oli Eemeli Peltola (kansanedustaja, joka päätti päivänsä eduskuntatalossa
      Sinkut
      271
      1011
    Aihe