hajoo pää just nyt. inhoon itseäni ja ihmistä, jonka kanssa olen koska hänen kanssaan olo tekee minusta erilaisen. inhoan sitä faktaa että jos nyt huomenna kerron ihmisille niin TIEDÄN että ne spekuloi ja taivastelee ja nauraa. vihaan niitä ja niiden pitäis olla mun kavereita? miten tälläinen olo on edes mahdollista. koko "kertomis"- juttu on päässäni muuntautunut jo niin suureksi ja ylitsepääsemättömäksi että se tuntuu fyysisesti mahdottomalta. vatsaan sattuu ja oksettaa jo ajatuskin. kelasin silti huomenna ystäväni tavatessani kertoa. koska valehtelu estää elämästä kun koko ajan pitää olla varpaillaan ja tarkkailla ja pidättää hengitystä. ahdistaa niin paljon. Välttelen monia ihmisiä, entisiä kavereita koska pelkään niin paljon että he saavat tietää tai kysyvät asiasta tai mitä vaan. Eikä elämää voi elää vältellen ja peläten! ei vaan voi! Voiko siihen oikeasti kuolla jos kertoo? pitäist varmaan harjotella yksin kotona ja sanoa niitä sanoja ääneen. Anteeksi avautuminen, ei vaan oo just nyt muutakaan paikkaa.
Vittu niin kyllästynyt olemaan kaapissa! kamala olla.
jajajajaja:..
121525
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tiedän tunteen...
Mutta kokemuksesta voin sanoa... kerro, mutta mieti se tapa ja hetki. Tosiystävät eivät hylkää, vaikka voivatkin sulatella hetken.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9465582#comment-46748307
Eipähän noi hetskutkaan mainitse erikseen hetskuja olevansa.
Ainoo, jonka pitäs täysin hyväksyy asia , oot sä ite . :D
tehdä asiasta liian vaikeaa, mitäs näin nykyaikana että laitat sähköpostin kaikille, kirjoitat siihen miltä susta tuntuu. Ei sitä tarvi mennä änkyttämään ja pitämään mitään avautumispuheita jos ei siltä luontevalle tunnu. Monella se reaktio kuitenki kestää jonkin aikaa tulla esiin, että ei ne siinä sun puheen lopussa ole että jee ihanaa tai että voi yök. Koska ihmisten pitää sulatella asioita ja jos sen kertoo siten ettei heidän ole pakko siihen heti reagoida niin ehkä se on jopa hyvä asia.
Joten laita postia kulkemaan ja muista että ulos tuleminen muuttaa jonkin verran kaveripiiriä, eikä sun kande ottaa stressiä asiasta, elämässä muutenkin asiat muokkautuu sun näköisiksi ja oloisiksi ajan kanssa, ystävä ja kaveripiirit kuuluu siihen myös. Mikään ei pysy muuttumattomina kohdusta hautaan. Joten älä pelkää jos jotkut sanoo hyvästi pervo, vaan ajattele että nyt sä pääset vihdoin avoimemmin etsimään omaa paikkaasi maailmassa ja ne oikeat ihmiset kyllä tulee sun elämään myös ystävä ja kaveri-muodoissa.
Onnea ulostulemiseen ja usko itseesi, se on kaiken a ja o elämässä. Sun ei ikinä tarvitse miellyttää muita saadaksesi luvan olla mitä olet, sun pitää miellyttää itseäsi koska sinä olet se joka elää sun kanssa 24/7. Joten opettele rakastamaan itseäsi ja nauti elämästä. Se on lähtöviiva elämälle.
Kiitos vastauksista. tuli jos parempi olo siitä, että joku vaivautui huomioimaan ongelmani.
Sähköpostin lähettäminen tökkii pahasti, mieluummin kertoisin kasvotusten koska vaivun maan alle häpeästä kun mietin ihmisten lukevan avautumisviestiäni mailista. Mulla taitaa todella olla hakusessa tuo oman itsen arvostaminen, oon sellanen ikuinen anteeks pyytelijä. Tarvisin kai vaan jonkun sanomaan, että ongelmani on oikeasti mitättömän pieni ja ihmisillä on elämässään sata kertaa suurempia murheita kun kaapista tuleminen. En nimittäin nää koko asiaa mitenkään objektiivisesti vaan se tuntuu umpikujalta mistä ei vaan ole ulospääsyä. Ehkä minulla on jopa oikeus viivästyttää kaapista ulos tulemistani jos siltä tuntuu? ehkä myöhemmin se on helpomtaa, (vitut)
iso asia tulla kaapista, mutta se aukaisee sulle ihan toisenlaisen olon, kun ei enää tarvi olla jotain muuta. Jos sua hävettää olla lesbo sua hävettää tulla kaapista ulos, se on niin yksinkertainen yhtälö.
Sä teet elämästäsi todella vaikean jos pelkäät kaikkea mikä on ympärilläsi, sun on jossain vaiheessa vain alettava luottamaan itseesi ja otettava se eka askel jopa siihen pelottavaan mikä nyt tuntuu olevan ettet voi tietää miten sun käy elämässä. Sun käy hyvin kun otat sen ekan askeleen ja huomaat että selviät hengissä.
Tolla tyylillä sä vaan teet elämästäsi yhden ison odotushuoneen, ja niitä riittää jotka elää elämänsä siinä huoneessa. Tee siis päätöksesi ottaa osaa elämääsi ja älä latele muttia kynnyksesi.
Mä luulen että sä ite pidät tuota asiaa loppuviimeks pahempana kuin ne sun kaverit tulee sitä loppujen lopuks pitämään. Ja olen mäkin esim FB:ssa tunnustanut työkaverille, chattaillessa. Ei siitä tarvii niin suurta umpikujaa tehdä ja usko pois, se helpottaa. Tuo kaappi on ahdistava. Se ei tule koskaan tuntumaan paremmalta. Ole oma itsesi. Ihmiset ymmärtää kyllä. Ja jos ei ymmärrä niin se on niiden ongelma!
esim. kertomalla mitä kivaa (käynyt katsomassa tunnetun homoleffan brokeback mountain tms.) on tehnyt läheistensä (ja aina sen saman) kanssa,
kertomalla mitä harrastaa, missä ravintolassa vieraili, missä festareilla kävi (esim. vinokinossa, prideilla jne).
- tuo homouden "tunnustaminen" on aika vanha malli ja vie keskustelun monesti ihan väärille urille eli kysymykseen "hyväksynnän hakemisesta", ei sellaista yleensä ystäviltä ja läheisiltä tarvitse kysyä, mutta jos he olettavat jotain muuta sinusta - ehkä voit hienovaraisesti korjata asian..
en ole juurikaan tehnyt tunnustuksellisia eleitä koskaan, silti lähes kaikki tietävät asiasta, esim. fb-statuksieni perusteella, sen perusteella kenen kanssa asun jne.
älä tee asiasta liian vaikeaa itsellesi ja unohda tuo jenkkiläinen coming out-malli, se ei vaan toimi täällä Suomessa..
Itse tulin aikoinaan parikymppisenä ulos kaapista lähimmille ystävilleni ihan sähköpostitse. Joidenkin mielestä kenties naurettavaa, mutta itselläni toimi. Syitä oli monia: kertominen kasvotusten tuntui todella vaikealta, lähipiiri asui hajallaan ympäri Suomea ja tiesin, että kaikki heistä eivät suhtautuisi asiaan mitenkään positiivisesti. Kirjoittaminen on aina ollut mulle helppoa, puhuminen sen sijaan välillä vaikeaa. Kirjoittamalla sain asiat harkinnan kanssa sellaiseen muotoon, kuin halusin. Ja kuten etukäteen arvelin, muutamat lähipiiriini kuuluvat reagoivat uutiseen huonosti. Luulen, että kirjoittaminen oli siitäkin syystä hyvä vaihtoehto, sillä he saivat miettiä asioita rauhassa.
Nykyään tulen yleensä "ulos kaapista" noin vain ohimennen, eli olen avoin ja "normaali" oman elämäni suhteen. Nykyään asioihin myös suhtaudutaan paremmin, kuin ennen - ainakin minun kokemusteni mukaan.
vaikeempaa kuin sen tarttee olla. Itse olin aikanaan parikymppinen ja pikku hiljaa "tulin kaapista" perheelleni ja ystävilleni. Kyllä moni sun ystävistä saattaa jo arvatakkin ja ainakin ihka ensimmäinen joka varsinaisesti sai tietää oli äiti. Hänkin kysyi suoraan et "oisko jotain kerrottavaa?" ja sen siinä töksäytin et "noh, itseasias joo, tykkään tytöistä ja oon onnellisempi ku koskaan" muutama viikko itkua ja keskustelua ja sen jälkeen asia on ollu ok. Joitakin kavereita olen menettänyt kun he on asiasta kuulleet mutta toisaalta olen saanut kymmeniä uusia lesbo ja homokavereita. Ystäville voi kertoa ihan tollasten arkielämän asioiden kautta. "Meen x (homo)baariin x henkilön kanssa" , jos joku kysyy jotain kundiasioita, sanot vaan reppaasti "on alkanu tuntuu ettei noi kundit oo ihan mun juttu" jne jne. Ei sen tartte olla mikään seremonia kun tulee ulos kaapista, kenellekään et ole tilivelvollinen siitä miten tunnet tai elät elämääs. Ei ne ole sun ystävyyden arvosia jotka ei ota sua sellasena kuin olet. Tsemppiä :)
Olen käyttänyt vaihtelevia keinoja, itse asiassa myös tuota sähköpostia yhdelle kaveriporukalle, kun se tuntui viiden vuoden tiiviin ystävyyden jälkeen kasvotusten niin vaikealta. ja he olivat todellisia ystäviäni. ei vaikuttanut mitenkään kaveruuteen, paitsi tietysti syvensi sitä entisestään, kun saattoi olla rehellinen ja oma itsensä myös tässä asiassa. seksuaalisuus on kuitenkin suuri osa identiteettiä ja miesläppää on raskasta kuunnella ja naureskella mukana kommenteille jonkun näyttelijän komeudesta tms. mitä heterot eivät voi edes tajuta, kun asiat ovat heille niin itsestään selviä. muille kavereille olen sanonut kasvotusten, kerran pari jopa tekstiviestillä. vain yksi kaveri etääntyi tiedon jälkeen, mutta siitäkin on kymmenen vuotta aikaa emmekä olleet edes kovin läheisiä. muutoin kaikki eli oikeat ystävät ovat ottaneet tiedon vastaan normaalisti ja usein jopa ihmetellen sitä, miksi en ole voinut kertoa aikaisemmin.
jos olet vielä parisuhteessa, sen pitäisi antaa sinulle voimia sekä ymmärrystä siihen, että loppujen lopuksi suhde on tärkein ja entisten kavereiden, puolituttujen tai työkavereiden mielipiteillä ei ole tuon taivaallista väliä. miksi ihmeessä välittäisit ihmisistä, joiden kanssa et edes ole tekemisissä ja jotka eivät auta sinua tosipaikan tullen elämän haasteissa (mainitsemasi entiset kaverit)? pää pystyyn!
ensimmäisen kerran jälkeen on hiukan helpompaa kertoa seuraaville kavereille ja kuten jo kerroin, rehellisyys on usein syventänyt ystävyyttä, sillä silloin toisen on uskaltanut päästää lähelle ja ystävyys on saanut sitä avoimuutta mitä se kaipaa ollakseen ystävyyttä ja kehittyäkseen sellaisena. voit myös itse valita kerrotko vain hyville ystäville ja kavereille, joita tapaat usein vai julistatko asian kaikille. jälkimmäinen on siitä helpompi, että sana kiirii eikä kaapista tarvitse tulla joka kerta erikseen. ensimmäinen taas on valitettavasti monesti viisaampi, sillä esim. työpaikat ovat yhä täynnä konservatiivisia, maalta muuttaneita keski-ikäisiä ja asema kannattaa ainakin vakiinnuttaa ennen kuin voi puhua kahvipöydässä yhtä arkisesti kuin heterot. mutta itsesi takia ole rehellinen ainakin lähipiirillesi eli ystävillesi ja perheellesi.
Kuulepa rakas, älä odottele niinkuin minä. Olin kahden jo ison lapsen äiti, 38-v., kun lopulta tunnustin edes itselleni, että olen lesbo. Jos en sitä olisi avoimesti, en olisi oma itseni, enkä voisi rakastaa itseäni niinkuin nyt. Oma rakkaani, eli ensimmäinen naiseni, oli minua 10 v. nuorempi. Ehdimme ola yhdessä lähes kaksi vuotta, avoliitossa toukokuusta lähtien, mutta hän jätti minut viikko sitten. Ihana, ihana kokemus, todellinen ensirakkaus. Ja sydämeni on murskana. Mutta sinä, älä tuhlaa elämää, rakas, tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä.
tiedotesähköpostilla, niin ei tuu sitä äkkinäästä pyörtymis kohtausta kenellekkään.
Kaikki kerkiää totutella asiaan.