Tulevan mummin vaatimukset

Kiitos vastauksestasi :). Olen tässä pohdiskellut, että luultavasti suurin ongelma meillä on siinä, että mieheni on ainut lapsi. Anopin on varmaan ylipäätään vaikea luopua ainokaisestaan. Jotenkin minulle on tullut sellainen olo, että hän yrittää näyttää minulle paikkaani, jossa minun pitäisi hänen mielestään olla. Jotenkin vain tuli sellainen olo, että hänen on päästävä niskanpäälle. Kysymys on siis vallasta mielestäni. Anoppi on sen verran törkeästi rikkonut normaalin käytökösen rajoja, että jollakin tavallahan minun on pakko tehdä siitä loppu koska muuten en jaksa itse. Silloin ainut vaihtoehto on kanssakäymisen radikaali vähentäminen. Joka ainut kerta kun olen anoppilasta lähtenyt, olen joutunut miettimään, että mikähän siinä taas mätti.

"sinun pitää puhua anopin kanssa, mieluiten niin että miehesi ja appesikin ovat paikalla."

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta tämä ei käytännössä oikein onnistu. Molemmat, sekä anoppi että appi ovat kovia vänkäämään. Jos sanon johonkin asiaan ei, on kuin seinille puhuisi. Alkaa painostus ja manipulointi. En ole sen luonteinen, että jaksaisin ryhtyä vääntämään kättä sellaisista asioista, jotka eivät muutenkaan ole sukulaisten päätettävissä. He vain nyt ovat ottaneet sellaisen asenteen, että heille kuuluu viimeinen sana. Eli tässäkin on varmaan kyse vallasta. Mieheni on eräästäkin asiasta sanonut heille monta kertaa, mutta he eivät ota kuuleviin korviinsa. Yritäppä siinä sitten keskustella.

Anoppini on sen verran hössö, että en tosiaan välttämättä haluaisi häntä kotiini kovin pitkäksi aikaa. Oman äitini voisin ottaa ja otankin, koska hän kunnioittaa minua eikä hypi varpailleni. Äitini antaa toki neuvoja, mutta hän tekee sen asialliseen, ei määräilevään tyyliin. Hän ei tee turhaa draamaa jokaisesta asiasta vaan osaa antaa muillekkin tilaa olla ja hengittää vapaasti. Olen siis tottunut siihen, että minua pidetään aikuisena, joten odotan sitä myös anopilta. Omat vanhempani ovat aina luottaneet siihen, että pärjään elämässä ja osaan tehdä hyvät ratkaisut, joten tuntuu todellakin omituiselta, että yhtäkkiä minua kohdellaan kuin ymmärtämätöntä lasta.

No, jokatapauksessa kyllähän noista asioista pitää puhua. Kunpa se puhe tosiaan vain tehoaisi, mutta pahoin pelkään. Kuten mieheni sanoi, hänen äitinsä on hyvin itseppäinen ja on kuulemma melko mahdotonta saada häntä muuttumaan. Joten...edessä on ehkä ikävä yhteentörmäys. Toivottavasti ei kuitenkaan..

"Anna mummon kouhata. muutaman tiukan ein vaan aina tarvittaessa jo pienemmistäkin asioista kun ilmoitat, et kysy..."

Kiitos sinullekkin vastauksestasi :). Valitettavasti tähän tulevaan mummiin eivät tiukat eit tehoa. Hän kun rakastaa asioista vänkäämästi ja hänen täytyy päästä sanomaan se viimeinen sana. Hän kun kokee ilmeisesti, että hänellä on oikeus olla mukana päättämässä sellaisistakin asioista, jotka nyt eivät ole hänen päätettävissään. Ongelma on siinä kun olen itse hienotunteinen ja koitan vähän miettiä sanomisiani. Jään väkisinkin anopin jyrätessä kakkoseksi. Mielestäni minun ei tarvitse olla anopin kanssa välittelemässä asioista, joihin olen jo päätökseni tehnyt. Hän kun ei tahdo niitä kunnioittaa niin tuntuu siltä kuin ylitseni vain käveltäisiin kokoajan.

Jep. Meillekin sitä tavaraa ollaan haalaamassa jatkuvasti. Kun edes tajuaisivat kysyä, että mitä tarvitaan sen sijaan että osetelisivat mitä sattuun...tästäkin on heille sanottu monet kerrat, turhaan. Tämän lisäksi, anoppi antaa lahjat "vilpillisesti" siinä mielessä, että hän haluaa määrätä mitä hänen antamallaan lahjalla tehdään. Hän sanoo, että sitten tämä pitää säästää eikä tätä saa laittaa bla bla... varastomme on täynnä hänen antamiaan "lahjoja". Niidenkään käytöstä en saisi itse päättää..huoh!

"Ja lapsella on oikeus isovanhempiin eikä isovanhemmilla oikeus lapsenlapsiin."

Aivan. Minusta lapsen suhdetta isovanhempiin täytyy tukea, mutta jos tämä isovanhempi ei kunnioita lapsen vanhempia niin sitten ollaan ongelmissa. Ihan oman jaksamiseni vuoksi minun pitää rajoittaa tapaamisia, jos hän ei rauhoitu ja jatkaa meikäläisen jyräämistä. En tule hyväksymään sitä, että jos sanon vauvaan liityvissä asioissa ei ja seurauksena on vain joka kerta kauheaa kädenvääntöä ja vänkäämistä. Itseni hyvin tuntien, mittani tulee enemmin tai myöhemmin täyteen ja sitten saatan olla hyvinkin pitkävihainen ja antaa kaiken tulla yhtenä ryöppynä. On siinä yksi jos toinen ollut ihmeissään kun olenkin sitten tehnyt kerralla rajat selväksi. Itse kun olen niin herkkä ja kiltti, että odotan muidenkin kohtelevan minua kunnioittavasti.

alkup. kirjoitti:

"Anna mummon kouhata. muutaman tiukan ein vaan aina tarvittaessa jo pienemmistäkin asioista kun ilmoitat, et kysy..."

Kiitos sinullekkin vastauksestasi :). Valitettavasti tähän tulevaan mummiin eivät tiukat eit tehoa. Hän kun rakastaa asioista vänkäämästi ja hänen täytyy päästä sanomaan se viimeinen sana. Hän kun kokee ilmeisesti, että hänellä on oikeus olla mukana päättämässä sellaisistakin asioista, jotka nyt eivät ole hänen päätettävissään. Ongelma on siinä kun olen itse hienotunteinen ja koitan vähän miettiä sanomisiani. Jään väkisinkin anopin jyrätessä kakkoseksi. Mielestäni minun ei tarvitse olla anopin kanssa välittelemässä asioista, joihin olen jo päätökseni tehnyt. Hän kun ei tahdo niitä kunnioittaa niin tuntuu siltä kuin ylitseni vain käveltäisiin kokoajan.

Jep. Meillekin sitä tavaraa ollaan haalaamassa jatkuvasti. Kun edes tajuaisivat kysyä, että mitä tarvitaan sen sijaan että osetelisivat mitä sattuun...tästäkin on heille sanottu monet kerrat, turhaan. Tämän lisäksi, anoppi antaa lahjat "vilpillisesti" siinä mielessä, että hän haluaa määrätä mitä hänen antamallaan lahjalla tehdään. Hän sanoo, että sitten tämä pitää säästää eikä tätä saa laittaa bla bla... varastomme on täynnä hänen antamiaan "lahjoja". Niidenkään käytöstä en saisi itse päättää..huoh!

"Ja lapsella on oikeus isovanhempiin eikä isovanhemmilla oikeus lapsenlapsiin."

Aivan. Minusta lapsen suhdetta isovanhempiin täytyy tukea, mutta jos tämä isovanhempi ei kunnioita lapsen vanhempia niin sitten ollaan ongelmissa. Ihan oman jaksamiseni vuoksi minun pitää rajoittaa tapaamisia, jos hän ei rauhoitu ja jatkaa meikäläisen jyräämistä. En tule hyväksymään sitä, että jos sanon vauvaan liityvissä asioissa ei ja seurauksena on vain joka kerta kauheaa kädenvääntöä ja vänkäämistä. Itseni hyvin tuntien, mittani tulee enemmin tai myöhemmin täyteen ja sitten saatan olla hyvinkin pitkävihainen ja antaa kaiken tulla yhtenä ryöppynä. On siinä yksi jos toinen ollut ihmeissään kun olenkin sitten tehnyt kerralla rajat selväksi. Itse kun olen niin herkkä ja kiltti, että odotan muidenkin kohtelevan minua kunnioittavasti.

Lue lisää

on vielä paljon oppimista siitä, kuinka toisten ihmisten kanssa tullaan toimeen.

Kiinnostaisi tietää, miten selviydyt työpaikallasi. Kunnioittavatko esimiehesi ja työtoverisi sinua? Onko mittasi tullut siellä jo täyteen?

Entä kunnioittaako miehesi sinua? Mitä teet, jos sinusta joskus tuntuu, että hän ei kunnioita sinua tarpeeksi?

Kunnioituksen täytyy olla molemminpuolista, mutten se on pelkkää pelleilyä. Miten sinä osoitat kunnioitusta anopillesi?

yxmuzi kirjoitti:

on vielä paljon oppimista siitä, kuinka toisten ihmisten kanssa tullaan toimeen.

Kiinnostaisi tietää, miten selviydyt työpaikallasi. Kunnioittavatko esimiehesi ja työtoverisi sinua? Onko mittasi tullut siellä jo täyteen?

Entä kunnioittaako miehesi sinua? Mitä teet, jos sinusta joskus tuntuu, että hän ei kunnioita sinua tarpeeksi?

Kunnioituksen täytyy olla molemminpuolista, mutten se on pelkkää pelleilyä. Miten sinä osoitat kunnioitusta anopillesi?

Lue lisää

Olen kanssasi sikäli samassa tilanteessa, että olemme yli 30v. pariskunta ja odotamme ensimmäisiä lapsiamme (kyseessä siis kaksoset) ja yhdessä olemme olleet jo yli 10 vuotta. Appivanhemmat ovat aivan haltioissaan uutisesta ja heille kyseessä ovat ensimmäiset lapsenlapset, joita he mitä ilmeisimmin ovat odottaaneet pitkään ja hartaasti. Suhteemme heihin on kuitenkin aina ollut hyvin etäinen: toisaalta siksi, että välimatkaa on yli 300km ja toisaalta siksi, että ovat hyvin tuppautuvia ja taipuvaisia neuvomaan sekä puuttumaan asioihimme. Kommentit ovat sitä luokkaa, että eivät aina tunnut tajuavan, että olemme yli 30 emmekä 13. Ja meillä on siis molemmilla pitkä koulutus, vakituiset työpaikat, asunto jne. emmekä ole mitään "bilehileitä", mutta silti katsovat ,että voivat aloittaa keskustelut: "Annas mä nyt neuvon...." tai soittavat esimerkiksi kesähelteellä, että nyt on kuulkaa kovin kuuma, muistattehan juoda jne. Mieheni inhoaa sitä, että hänen vanhempansa eivät kunnioita aikuisia lapsiaan ja ymmärrä, että kyse on aikuisista ihmsistä ei jatkuvasti hoivaa, huolenpitoa ja "neuvoa" tarvitsevista vajaaälyisistä.

No, kun aiemminkin on ollut meno jo osin sietämätöntä, ei tilanne todellakaan näytä hyvältä. Me tosin olemme aina pitäneet tiukasti omat rajat ja yksityisyyden eli olemme pitäneet heidän suhteensa sellaista linjausta, että kerromme heille asioistamme saman verran ja samalla "syvyydellä" kuin mitä olisimme valmiita kertomaan tyyliin iltapäivälehdille. Emme siis kerro, että aiomme vaikka ostaa uuden asunnon vaan ostamme sen ja kerromme vasta jälkikäteen - päästään näin helpommalla. Ja sama linjaus jatkuu nyt syntyvien vauvojen ja raskauteni suhteen. Mitään emme selvittele etukäteen - toteamme sitten vain joitakin asioita jälkikäteen.Emme myöskään koskaan perustele heille mitään vaan "jäkätyksen" alkaessa toteamme vain yleensäkin, että no, tämä oli meidän ratkaisumme. Te teette omat ratkaisunne ja eläte omaa elämäänne ja piste.

Ymmärrän kyllä, että uudet isovanhemmat ovat innoissaan ja haluavat hoitaa vauvaa/vauvoja, mutta välienkin viilenemisen tai kokonaan katkeamisen uhalla kehottaisin pitämään mielessä sen, että kyseessä on teidän perheenne, ei anopin ja apen "uusperhe", jossa päsmäröidä ja elää uudelleen vauvaperheen arkea. Nyt on teidän (ja meidän) vuoro!!! Ja jos ajatellaan vauvan ja vanhemman varhaisten vuorovaikutussuhteiden kehittymistä, imetyksen aloittelua, vauvaan tututustumista ja arkisten hoivarutiinien opettelua, niin ei siinä kaksi tavallista aikuista ihmistä tarvitse appivanhempia viereen neuvomaan ja hösöttämään. Milloin te sitten saisitte opetella noita asioita rauhassa? En ylipäätään ymmärrä sitä, miksi pitää ängetä "auttamaan" - eikö kaksi aikuista selviä vauvan hoidosta ja kotitöistä ilman ulkopuolisten jatkuvaa läsnäoloa? Parasta "apua" on sellainen, että isovanhemmat tarjoutuvat antamaan apua, mutta antavat nuoren perheen päättää mitä apua ovat valmiita ottamaan vastaan ja milloin.

Onnnellista odotusta sinulle!

tuplaonni kirjoitti:

Olen kanssasi sikäli samassa tilanteessa, että olemme yli 30v. pariskunta ja odotamme ensimmäisiä lapsiamme (kyseessä siis kaksoset) ja yhdessä olemme olleet jo yli 10 vuotta. Appivanhemmat ovat aivan haltioissaan uutisesta ja heille kyseessä ovat ensimmäiset lapsenlapset, joita he mitä ilmeisimmin ovat odottaaneet pitkään ja hartaasti. Suhteemme heihin on kuitenkin aina ollut hyvin etäinen: toisaalta siksi, että välimatkaa on yli 300km ja toisaalta siksi, että ovat hyvin tuppautuvia ja taipuvaisia neuvomaan sekä puuttumaan asioihimme. Kommentit ovat sitä luokkaa, että eivät aina tunnut tajuavan, että olemme yli 30 emmekä 13. Ja meillä on siis molemmilla pitkä koulutus, vakituiset työpaikat, asunto jne. emmekä ole mitään "bilehileitä", mutta silti katsovat ,että voivat aloittaa keskustelut: "Annas mä nyt neuvon...." tai soittavat esimerkiksi kesähelteellä, että nyt on kuulkaa kovin kuuma, muistattehan juoda jne. Mieheni inhoaa sitä, että hänen vanhempansa eivät kunnioita aikuisia lapsiaan ja ymmärrä, että kyse on aikuisista ihmsistä ei jatkuvasti hoivaa, huolenpitoa ja "neuvoa" tarvitsevista vajaaälyisistä.

No, kun aiemminkin on ollut meno jo osin sietämätöntä, ei tilanne todellakaan näytä hyvältä. Me tosin olemme aina pitäneet tiukasti omat rajat ja yksityisyyden eli olemme pitäneet heidän suhteensa sellaista linjausta, että kerromme heille asioistamme saman verran ja samalla "syvyydellä" kuin mitä olisimme valmiita kertomaan tyyliin iltapäivälehdille. Emme siis kerro, että aiomme vaikka ostaa uuden asunnon vaan ostamme sen ja kerromme vasta jälkikäteen - päästään näin helpommalla. Ja sama linjaus jatkuu nyt syntyvien vauvojen ja raskauteni suhteen. Mitään emme selvittele etukäteen - toteamme sitten vain joitakin asioita jälkikäteen.Emme myöskään koskaan perustele heille mitään vaan "jäkätyksen" alkaessa toteamme vain yleensäkin, että no, tämä oli meidän ratkaisumme. Te teette omat ratkaisunne ja eläte omaa elämäänne ja piste.

Ymmärrän kyllä, että uudet isovanhemmat ovat innoissaan ja haluavat hoitaa vauvaa/vauvoja, mutta välienkin viilenemisen tai kokonaan katkeamisen uhalla kehottaisin pitämään mielessä sen, että kyseessä on teidän perheenne, ei anopin ja apen "uusperhe", jossa päsmäröidä ja elää uudelleen vauvaperheen arkea. Nyt on teidän (ja meidän) vuoro!!! Ja jos ajatellaan vauvan ja vanhemman varhaisten vuorovaikutussuhteiden kehittymistä, imetyksen aloittelua, vauvaan tututustumista ja arkisten hoivarutiinien opettelua, niin ei siinä kaksi tavallista aikuista ihmistä tarvitse appivanhempia viereen neuvomaan ja hösöttämään. Milloin te sitten saisitte opetella noita asioita rauhassa? En ylipäätään ymmärrä sitä, miksi pitää ängetä "auttamaan" - eikö kaksi aikuista selviä vauvan hoidosta ja kotitöistä ilman ulkopuolisten jatkuvaa läsnäoloa? Parasta "apua" on sellainen, että isovanhemmat tarjoutuvat antamaan apua, mutta antavat nuoren perheen päättää mitä apua ovat valmiita ottamaan vastaan ja milloin.

Onnnellista odotusta sinulle!

Lue lisää

Meillä osin samankaltainen tilanne. Nyt on toinen lapsi syntymässä ja anoppi suunittelee tulevansa meille "auttamaan" vauvan kanssa muutamaksi viikoksi. En missään tapauksessa aio häntä meille majoittaa. Mitään apua hänestä ei tosiaankaan ole, päinvastoin.

Ensimmäisen lapsemme kanssa hän on määräillyt mm. minkälaiset vaunut pitää ostaa, milloin kiinteät ruoat tulee aloittaa sekä valittanut, että lapseni näkee nälkää, kun täysimetin häntä 5kk. antanut ohjeita, että vauvaa ei saa kantaa eikä pitää sylissä paljon muuta älytöntä. Sekä omavaltaisesti, minulta ja mieheltäni kysymättä antanut korviketta ym. ruokaa, mitä vauvalle ei oltu vielä annettu.

Välimatkaa on yli 300km, ja hän on katsonut oikeudekseen majailla meillä 5-6 kertaa vuodessa, aina muutaman päivän kerrallaan. Usein hän tulee miehensä kanssa, joka on erittäin vaativa esim. ruuan suhteen. Nyt ilmoitin hänelle, että en jaksa majoittaa heitä, kun vauva syntyy, kuin korkeintaan yhdeksi yöksi kerrallaan, jos haluavat olla pitemmän aikaa voivat majoittua hotellissa tai tuttaviensa luona (jotka kuulemma mielellään heidät majoittaisivat) anoppi suuttui ja huusi, että olisi naurettavaa majoittua muualle, kuin meille, koska meillä on iso talo ym. mitä ei tosiaankaan ole. Lisäksi viimeksi oli vaikeaa suoriutua imettämisestä, vauvan hoidosta ja mm. ristiäisten järjestämisestä anopin ja miehensä "vallattua " talomme. Lähinnä he tulevat vain lomalle, katsovat pääasiassa tv:tä ja haluavat aina ruuat ym. viimeisen päälle. Nyt epäilen, että kun lähden sairaalaan synnyttämään, niin anoppi laukkaa meille "auttamaan" miestäni, joka kuulemma ei pärjää 2-vuotiaamme kanssa.

Voiko niin mielestänne tehdä? Enhän häntä nyt uloskaan voi heittää, jos on jo täällä? Toinen kysymykseni on, että onko minulla velvollisuus vastaanottaa, majoittaa ja palvella anoppi miehinensä kotonani aina, kun he haluavat tulla? Kuinka usein ja kuinka pitkän aikaa vierailut olisivat mielestänne kohtuullisia?

mukkin kirjoitti:

Meillä osin samankaltainen tilanne. Nyt on toinen lapsi syntymässä ja anoppi suunittelee tulevansa meille "auttamaan" vauvan kanssa muutamaksi viikoksi. En missään tapauksessa aio häntä meille majoittaa. Mitään apua hänestä ei tosiaankaan ole, päinvastoin.

Ensimmäisen lapsemme kanssa hän on määräillyt mm. minkälaiset vaunut pitää ostaa, milloin kiinteät ruoat tulee aloittaa sekä valittanut, että lapseni näkee nälkää, kun täysimetin häntä 5kk. antanut ohjeita, että vauvaa ei saa kantaa eikä pitää sylissä paljon muuta älytöntä. Sekä omavaltaisesti, minulta ja mieheltäni kysymättä antanut korviketta ym. ruokaa, mitä vauvalle ei oltu vielä annettu.

Välimatkaa on yli 300km, ja hän on katsonut oikeudekseen majailla meillä 5-6 kertaa vuodessa, aina muutaman päivän kerrallaan. Usein hän tulee miehensä kanssa, joka on erittäin vaativa esim. ruuan suhteen. Nyt ilmoitin hänelle, että en jaksa majoittaa heitä, kun vauva syntyy, kuin korkeintaan yhdeksi yöksi kerrallaan, jos haluavat olla pitemmän aikaa voivat majoittua hotellissa tai tuttaviensa luona (jotka kuulemma mielellään heidät majoittaisivat) anoppi suuttui ja huusi, että olisi naurettavaa majoittua muualle, kuin meille, koska meillä on iso talo ym. mitä ei tosiaankaan ole. Lisäksi viimeksi oli vaikeaa suoriutua imettämisestä, vauvan hoidosta ja mm. ristiäisten järjestämisestä anopin ja miehensä "vallattua " talomme. Lähinnä he tulevat vain lomalle, katsovat pääasiassa tv:tä ja haluavat aina ruuat ym. viimeisen päälle. Nyt epäilen, että kun lähden sairaalaan synnyttämään, niin anoppi laukkaa meille "auttamaan" miestäni, joka kuulemma ei pärjää 2-vuotiaamme kanssa.

Voiko niin mielestänne tehdä? Enhän häntä nyt uloskaan voi heittää, jos on jo täällä? Toinen kysymykseni on, että onko minulla velvollisuus vastaanottaa, majoittaa ja palvella anoppi miehinensä kotonani aina, kun he haluavat tulla? Kuinka usein ja kuinka pitkän aikaa vierailut olisivat mielestänne kohtuullisia?

Lue lisää

a) osaako miehesi puhua/kuunnella/ onko häntä edes olemassa? Eikö teidän perhe-elämä ja sinun tyytyväisyys ole nyt lähinnä sinun ja miehesi asia???

b) älä nyt helkutissa ainakaan passaa epätoivottuja vieraita. Mitä paremmin heitä kohdellaan sitä kauemmin ovat. Kyllä ne siitä lähtevät kun et ole heitä huomaavinaan, tai pistät imurin käteen ja rätin vaikka apelle, lumilapiokin voisi olla paikallaan näillä keleillä.

En ole huolinut koskaan ei-toivottuja vieraita kotiini. Ei semmoista tarvitse kenenkään.

tuplaonni kirjoitti:

Olen kanssasi sikäli samassa tilanteessa, että olemme yli 30v. pariskunta ja odotamme ensimmäisiä lapsiamme (kyseessä siis kaksoset) ja yhdessä olemme olleet jo yli 10 vuotta. Appivanhemmat ovat aivan haltioissaan uutisesta ja heille kyseessä ovat ensimmäiset lapsenlapset, joita he mitä ilmeisimmin ovat odottaaneet pitkään ja hartaasti. Suhteemme heihin on kuitenkin aina ollut hyvin etäinen: toisaalta siksi, että välimatkaa on yli 300km ja toisaalta siksi, että ovat hyvin tuppautuvia ja taipuvaisia neuvomaan sekä puuttumaan asioihimme. Kommentit ovat sitä luokkaa, että eivät aina tunnut tajuavan, että olemme yli 30 emmekä 13. Ja meillä on siis molemmilla pitkä koulutus, vakituiset työpaikat, asunto jne. emmekä ole mitään "bilehileitä", mutta silti katsovat ,että voivat aloittaa keskustelut: "Annas mä nyt neuvon...." tai soittavat esimerkiksi kesähelteellä, että nyt on kuulkaa kovin kuuma, muistattehan juoda jne. Mieheni inhoaa sitä, että hänen vanhempansa eivät kunnioita aikuisia lapsiaan ja ymmärrä, että kyse on aikuisista ihmsistä ei jatkuvasti hoivaa, huolenpitoa ja "neuvoa" tarvitsevista vajaaälyisistä.

No, kun aiemminkin on ollut meno jo osin sietämätöntä, ei tilanne todellakaan näytä hyvältä. Me tosin olemme aina pitäneet tiukasti omat rajat ja yksityisyyden eli olemme pitäneet heidän suhteensa sellaista linjausta, että kerromme heille asioistamme saman verran ja samalla "syvyydellä" kuin mitä olisimme valmiita kertomaan tyyliin iltapäivälehdille. Emme siis kerro, että aiomme vaikka ostaa uuden asunnon vaan ostamme sen ja kerromme vasta jälkikäteen - päästään näin helpommalla. Ja sama linjaus jatkuu nyt syntyvien vauvojen ja raskauteni suhteen. Mitään emme selvittele etukäteen - toteamme sitten vain joitakin asioita jälkikäteen.Emme myöskään koskaan perustele heille mitään vaan "jäkätyksen" alkaessa toteamme vain yleensäkin, että no, tämä oli meidän ratkaisumme. Te teette omat ratkaisunne ja eläte omaa elämäänne ja piste.

Ymmärrän kyllä, että uudet isovanhemmat ovat innoissaan ja haluavat hoitaa vauvaa/vauvoja, mutta välienkin viilenemisen tai kokonaan katkeamisen uhalla kehottaisin pitämään mielessä sen, että kyseessä on teidän perheenne, ei anopin ja apen "uusperhe", jossa päsmäröidä ja elää uudelleen vauvaperheen arkea. Nyt on teidän (ja meidän) vuoro!!! Ja jos ajatellaan vauvan ja vanhemman varhaisten vuorovaikutussuhteiden kehittymistä, imetyksen aloittelua, vauvaan tututustumista ja arkisten hoivarutiinien opettelua, niin ei siinä kaksi tavallista aikuista ihmistä tarvitse appivanhempia viereen neuvomaan ja hösöttämään. Milloin te sitten saisitte opetella noita asioita rauhassa? En ylipäätään ymmärrä sitä, miksi pitää ängetä "auttamaan" - eikö kaksi aikuista selviä vauvan hoidosta ja kotitöistä ilman ulkopuolisten jatkuvaa läsnäoloa? Parasta "apua" on sellainen, että isovanhemmat tarjoutuvat antamaan apua, mutta antavat nuoren perheen päättää mitä apua ovat valmiita ottamaan vastaan ja milloin.

Onnnellista odotusta sinulle!

Lue lisää

"Kommentit ovat sitä luokkaa, että eivät aina tunnut tajuavan, että olemme yli 30 emmekä 13. Ja meillä on siis molemmilla pitkä koulutus, vakituiset työpaikat, asunto jne. emmekä ole mitään "bilehileitä" "

Kiitos vastauksestasi :). Jep, tuttu tunne. Kyllä sitä jo kolmekymppisenä haluaa itseään kohdeltavan kuin aikuista..varsinkin kun elää kuten aikuiset. Me mieheni kanssa myös elämme kunnollista ja järkevää elämää. Mekin pidämme visusti omat asiamme omana tietonamme niin pitkälle kuin madollista. Pidämme myös omat asiamme visusti, varsinkin parisuhteemme asioista emme keskustele sukulaisten kanssa.

"Ymmärrän kyllä, että uudet isovanhemmat ovat innoissaan ja haluavat hoitaa vauvaa/vauvoja, mutta välienkin viilenemisen tai kokonaan katkeamisen uhalla kehottaisin pitämään mielessä sen, että kyseessä on teidän perheenne, ei anopin ja apen "uusperhe", jossa päsmäröidä ja elää uudelleen vauvaperheen arkea"

Nimenomaan. Minusta isovanhemmat ovat aina rikkaus lapselle ja haluaisin pitää välit hyvänä. En kuitenkaan jaksa sellaista jos minua jyrätään eikä kohdella kuten aikuista. On mukavaa jos isovanhempi tarjoaa apuaan, mutta olisi ihan kohteliasta mainita asiasta siihen tyyliin, että äiti itse saa päätää minkä verran sitä apua tarvitsee, eikä siihen tyyliin että "minä nyt tulen ja hoidan ja teen".

Olen herkkä luonne ja raskaus on tehnyt minusta jotenkin vielä herkemmän. En kestä muutenkaan määräilevien ihmisten seuraa, koska minulle on kotona opetettu lapsesta saakka, että jokainen valitsee itse oman elämäntiensä ja jotkut asiat on vain opittava itse. Vanhempani eivät ole koskaan tehneet minulle asioita valmiiksi vaan olen saanut olla itsenäinen. Apua olen saanut toki silloin kun olen sitä pyytänyt ja tarvinnut. Arvostan tästä syystä omaa äitiniä suuresti.

mukkin kirjoitti:

Meillä osin samankaltainen tilanne. Nyt on toinen lapsi syntymässä ja anoppi suunittelee tulevansa meille "auttamaan" vauvan kanssa muutamaksi viikoksi. En missään tapauksessa aio häntä meille majoittaa. Mitään apua hänestä ei tosiaankaan ole, päinvastoin.

Ensimmäisen lapsemme kanssa hän on määräillyt mm. minkälaiset vaunut pitää ostaa, milloin kiinteät ruoat tulee aloittaa sekä valittanut, että lapseni näkee nälkää, kun täysimetin häntä 5kk. antanut ohjeita, että vauvaa ei saa kantaa eikä pitää sylissä paljon muuta älytöntä. Sekä omavaltaisesti, minulta ja mieheltäni kysymättä antanut korviketta ym. ruokaa, mitä vauvalle ei oltu vielä annettu.

Välimatkaa on yli 300km, ja hän on katsonut oikeudekseen majailla meillä 5-6 kertaa vuodessa, aina muutaman päivän kerrallaan. Usein hän tulee miehensä kanssa, joka on erittäin vaativa esim. ruuan suhteen. Nyt ilmoitin hänelle, että en jaksa majoittaa heitä, kun vauva syntyy, kuin korkeintaan yhdeksi yöksi kerrallaan, jos haluavat olla pitemmän aikaa voivat majoittua hotellissa tai tuttaviensa luona (jotka kuulemma mielellään heidät majoittaisivat) anoppi suuttui ja huusi, että olisi naurettavaa majoittua muualle, kuin meille, koska meillä on iso talo ym. mitä ei tosiaankaan ole. Lisäksi viimeksi oli vaikeaa suoriutua imettämisestä, vauvan hoidosta ja mm. ristiäisten järjestämisestä anopin ja miehensä "vallattua " talomme. Lähinnä he tulevat vain lomalle, katsovat pääasiassa tv:tä ja haluavat aina ruuat ym. viimeisen päälle. Nyt epäilen, että kun lähden sairaalaan synnyttämään, niin anoppi laukkaa meille "auttamaan" miestäni, joka kuulemma ei pärjää 2-vuotiaamme kanssa.

Voiko niin mielestänne tehdä? Enhän häntä nyt uloskaan voi heittää, jos on jo täällä? Toinen kysymykseni on, että onko minulla velvollisuus vastaanottaa, majoittaa ja palvella anoppi miehinensä kotonani aina, kun he haluavat tulla? Kuinka usein ja kuinka pitkän aikaa vierailut olisivat mielestänne kohtuullisia?

Lue lisää

Kyllä noin voi tehdä. Jos sinusta tuntuu, että et jaksa majoittaa heitä kuin yhden yön kerrallaan niin se on heidän hyväksyttävä. Kyseessä on teidän kotinne ja perhe-elämänne. Anoppisi voi kyllä esittää vaatimuksia, mutta päätökset ovat teidän. Onnittelut rohkeudestasi :). Uskalsit sentää sanoa mummulle suoraan, että et jaksa majoittaa heitä. Reaktio on varmaan ensin ollut suuttumus kun hän säikähti näin yllättäen tulleita uusia rajoja. Onhan hän tottunut oleilemaan teillä kuten häntä huvitta..ilmeisesti. Toivottavasti tuo yhdenkerran sanominen riitti, ettei sinun tarvitse tosiaan heidän kylässäolessaan alkaa sanomaan, että nyt olisi teidän aika lähteä pois. Kyseessä on sinun kotisi ja vanha sananlaskukin kuuluu näin " kukin elää tavallaan ja vieraat kulkee ajallaan". Toivottavasti miehesi tukee sinua tuossa asiassa..ja oikeastaan olisi enemmän hänen asiansa laittaa omat vanhempansa ruotuun.

Kiitos anopille vastauksesta :). Toisaalta anopin neuvotkin ovat toki tervetulleita, sillä en ole enää niin lapsellinen ettenkö voisi ottaa vinkkejä vastaan. Ongelma onkin siinä mihin tyyliin hän nämä neuvot minulle esittää. Jos ne tulisivat vähemmän määräävään tyyliin, niin niistä voisi keskustellakkin...sitten on vielä anopin tiuskaisut jotka loukkaavat minua. Henkilökemioissamme on jotakin pielessä...

Mielestäni Isovanhemmat ovat rikkaus lapsille. Sainhan itsekkin nauttia molempien mummujeni seurasta ollessani lapsi. Haluan siis tukea tätä suhdetta. Anoppini ei ole kuitenkaan niin kauhea ihminen, että haluaisin hänet täysin sulkea pois elämästämme. Hän vain on vähän hankalampi tapaus.

.................... kirjoitti:

Kiitos anopille vastauksesta :). Toisaalta anopin neuvotkin ovat toki tervetulleita, sillä en ole enää niin lapsellinen ettenkö voisi ottaa vinkkejä vastaan. Ongelma onkin siinä mihin tyyliin hän nämä neuvot minulle esittää. Jos ne tulisivat vähemmän määräävään tyyliin, niin niistä voisi keskustellakkin...sitten on vielä anopin tiuskaisut jotka loukkaavat minua. Henkilökemioissamme on jotakin pielessä...

Mielestäni Isovanhemmat ovat rikkaus lapsille. Sainhan itsekkin nauttia molempien mummujeni seurasta ollessani lapsi. Haluan siis tukea tätä suhdetta. Anoppini ei ole kuitenkaan niin kauhea ihminen, että haluaisin hänet täysin sulkea pois elämästämme. Hän vain on vähän hankalampi tapaus.

Lue lisää

siis ap kirjoitti tuon edellisen :)...unohtui laittaa...

alkup........... kirjoitti:

siis ap kirjoitti tuon edellisen :)...unohtui laittaa...

Arvelempa, että anoppisi innostus johtuu hänen ainoan poikansa/lapsensa odotetusta lapsenlapsesta.
Anoppisi käy nyt ylikierroksilla, vaikka hänen tulee ensi sijassa pitää arvossa ja antaa teille oma perherauha.
- Te voitte yhdessä miehesi kanssa sanoa, että ette ilmoita lapsen sukupuolta ennen syntymää, ettekä ilmoita kastenimeä ennen virallisia ristiäisiä. Sillä tehän sen lapsen nimen valitsette. - Jos anopilla on vaikka poikansa perintökastemekko, pyydä saada se etukäteen ja vaihda siihen nauhat ja koristeet itse.
- Minäkin olen anoppi sekä mummo, mutta olen aina odottanut vaan tervettä lastenlasta, ei ole mieleenikään tullut ruinata tietää lapsen sukupuolta etukäteen. Vauvaa odottavien vanhempien pitää saada odottaa rauhassa omaa pienokaistaan.
- Myönnän kyllä, että omien tyttärieni kanssa odotusaika oli kyllä luontevampaa kuin miniän, vaikka pidän miniästäni tavattomasti. Mutta ehkä miniäkultani taas vuorostaan oli helpompi jutella odotustuntemuksistaan ja asioistaan oman äitinsä kanssa.
- Senkin mainitsen vielä, että kun minusta oli tulossa ensimmäisen kerran mummo, olin aika tohkeissani ja ehkä liiankin hössö, mutta seuraavilla kerroilla jo suhtauduin mummoksi tuloon hieman tasaisemmin.
(Kaikki lastenlapset ovat silti meille mummoille/anopeille yhtä rakkaita).
- Mutta en kyllä mene lapsieni perheeseen riipaksi/avuksi pitkiksi ajoiksi, koska nuorten perheiden pitää ja tulee muodostaa oma perhe-elämänsä. Olen kyllä ollut kerran viikon yhteen menoon tyttäreni lapsien lastenhoitajana, kun vanhemmat olivat kaksin ulkomailla. Ja sanompa, että tulin jo mielelläni omaan kotiin ja rauhaan - vaikka hyvin se lastenhoito meni ja pikkuiset olivat ihania ja tykkäsivät mummosta - mutta olisitpa nähnyt pikkuisten iloiset ja onnelliset ilmeet, kun he näkivät taas vanhempansa viikon jälkeen.
- Ihan pieniä vauvoja me isovanhemmat olemme hoitaneet vain pari tuntia, kun heidän vanhempansa ovat käyneet joko elokuvissa tai ulkona syömässä kaksistaan.
- Ja mitään tarvikkeita emme me isovanhemmat oikeastaan ole osanneet hankkia; nuorilla pareilla on aina oma makunsa, mitä vauvalle ja lapsille haluavat hankkia. Olemme antaneet pienen summan rahaa lahjana, jotta he voivat itse ostaa tarvitsemansa.
- Mutta täytyy myöntää, että myös paljon hienotunteisuutta olen opetellut mummona ja anoppina, etten tuputa ärsyttävästi niitä omia (ehkä vanhentuneitakin) tapoja.
- Nykyisin neuvolaverkosto on niin hyvä ja ainakin minun tyttäreni kuului verkossa toimivaan 'äiti-lapsi-piiriin', jossa nuoret äidit tapasivat toisiaan lapsineen, kävivät vauvaleffoissa ja -teatterissa ym tapahtumissa muiden nuorten perheiden kanssa.
- Noo-o, silti me isovanhemmat ja nuoremme lapsineen olemme ihan mukavasti kanssakäymisissä toistemme kanssa.

.................... kirjoitti:

Kiitos anopille vastauksesta :). Toisaalta anopin neuvotkin ovat toki tervetulleita, sillä en ole enää niin lapsellinen ettenkö voisi ottaa vinkkejä vastaan. Ongelma onkin siinä mihin tyyliin hän nämä neuvot minulle esittää. Jos ne tulisivat vähemmän määräävään tyyliin, niin niistä voisi keskustellakkin...sitten on vielä anopin tiuskaisut jotka loukkaavat minua. Henkilökemioissamme on jotakin pielessä...

Mielestäni Isovanhemmat ovat rikkaus lapsille. Sainhan itsekkin nauttia molempien mummujeni seurasta ollessani lapsi. Haluan siis tukea tätä suhdetta. Anoppini ei ole kuitenkaan niin kauhea ihminen, että haluaisin hänet täysin sulkea pois elämästämme. Hän vain on vähän hankalampi tapaus.

Lue lisää

Myöskään minun äitini ei osaa edellenkään päästää irti "elämäni peukalomisesta". Joka kerta kun käymme hänen luonaan, siellä on ruokakassit valmiina odottamssa. Lisäksi hän ostaa minulle vaatteita, oman makunsa mukaisia, ja loukkaantuu, kun en läheskaan aina ota niitä vastaan. Hän on ostanut minulle jopa alusvaatteita, samoin lapsille on aina jotain hankittuna. No, alusvaatteeni ostan kyllä taatusti itse! Hiukseni ja muu olemus ei yleensä ole hänen mielensä mukaisia ja sen kuulen aina. Lapsille hankituissa vaatteissa on monesti ongelmana se, että ne ovat täysin väärää kokoa tai semmoisia, että lapset eivät oikein mielellään halua pukea päälleen. Puhelimessa on aina neuvottava, miten lasten harrastuksia on tuettava ja mihin heitä pitää viedä, miten hiukset olisi hyvä laittaa ja miten pitää olla, että saa hyvät todistukset ja varsinkin, hyvän työpaikan. Joululahjat olivat varsinainen näytös! Kaikista selitettiin hinnat ja ostopaikat, sekä mikä oli maksettu käteisellä ja mistä on vielä luottokorttilasku tulematta. Myös nykyinen mieheni oli kuulemma minulle ammatillisesti täysin sopimaton, kunnes hän kuuli, että mieheni veli on lääkäri. Sen jälkeen mieheni status olikin sitten ihan toinen!

Tämä ei ole provoteksti vaan minulle täyttä totta. Jaa, minkä ikäisiä lapset ovat? No, minä olen 47, lapseni 22,18 ja 15 ja itsekin olen jo mummi. Äitini on 75. Voitte uskoa, että pidän taatusti näppini erossa tyttäreni perheen asioista!! Vävy on sen minulle sanonutkin, että on kiva kun anoppi kysyy ensin ja tulee vasta sitten, jos heille sopii. Silti lapsenlapseni ja minä ehdimme viettää paljon aikaa yhdessä.

onnea odotukseen kirjoitti:

Arvelempa, että anoppisi innostus johtuu hänen ainoan poikansa/lapsensa odotetusta lapsenlapsesta.
Anoppisi käy nyt ylikierroksilla, vaikka hänen tulee ensi sijassa pitää arvossa ja antaa teille oma perherauha.
- Te voitte yhdessä miehesi kanssa sanoa, että ette ilmoita lapsen sukupuolta ennen syntymää, ettekä ilmoita kastenimeä ennen virallisia ristiäisiä. Sillä tehän sen lapsen nimen valitsette. - Jos anopilla on vaikka poikansa perintökastemekko, pyydä saada se etukäteen ja vaihda siihen nauhat ja koristeet itse.
- Minäkin olen anoppi sekä mummo, mutta olen aina odottanut vaan tervettä lastenlasta, ei ole mieleenikään tullut ruinata tietää lapsen sukupuolta etukäteen. Vauvaa odottavien vanhempien pitää saada odottaa rauhassa omaa pienokaistaan.
- Myönnän kyllä, että omien tyttärieni kanssa odotusaika oli kyllä luontevampaa kuin miniän, vaikka pidän miniästäni tavattomasti. Mutta ehkä miniäkultani taas vuorostaan oli helpompi jutella odotustuntemuksistaan ja asioistaan oman äitinsä kanssa.
- Senkin mainitsen vielä, että kun minusta oli tulossa ensimmäisen kerran mummo, olin aika tohkeissani ja ehkä liiankin hössö, mutta seuraavilla kerroilla jo suhtauduin mummoksi tuloon hieman tasaisemmin.
(Kaikki lastenlapset ovat silti meille mummoille/anopeille yhtä rakkaita).
- Mutta en kyllä mene lapsieni perheeseen riipaksi/avuksi pitkiksi ajoiksi, koska nuorten perheiden pitää ja tulee muodostaa oma perhe-elämänsä. Olen kyllä ollut kerran viikon yhteen menoon tyttäreni lapsien lastenhoitajana, kun vanhemmat olivat kaksin ulkomailla. Ja sanompa, että tulin jo mielelläni omaan kotiin ja rauhaan - vaikka hyvin se lastenhoito meni ja pikkuiset olivat ihania ja tykkäsivät mummosta - mutta olisitpa nähnyt pikkuisten iloiset ja onnelliset ilmeet, kun he näkivät taas vanhempansa viikon jälkeen.
- Ihan pieniä vauvoja me isovanhemmat olemme hoitaneet vain pari tuntia, kun heidän vanhempansa ovat käyneet joko elokuvissa tai ulkona syömässä kaksistaan.
- Ja mitään tarvikkeita emme me isovanhemmat oikeastaan ole osanneet hankkia; nuorilla pareilla on aina oma makunsa, mitä vauvalle ja lapsille haluavat hankkia. Olemme antaneet pienen summan rahaa lahjana, jotta he voivat itse ostaa tarvitsemansa.
- Mutta täytyy myöntää, että myös paljon hienotunteisuutta olen opetellut mummona ja anoppina, etten tuputa ärsyttävästi niitä omia (ehkä vanhentuneitakin) tapoja.
- Nykyisin neuvolaverkosto on niin hyvä ja ainakin minun tyttäreni kuului verkossa toimivaan 'äiti-lapsi-piiriin', jossa nuoret äidit tapasivat toisiaan lapsineen, kävivät vauvaleffoissa ja -teatterissa ym tapahtumissa muiden nuorten perheiden kanssa.
- Noo-o, silti me isovanhemmat ja nuoremme lapsineen olemme ihan mukavasti kanssakäymisissä toistemme kanssa.

Lue lisää

Hei ja kiitos vastauksestasi :). Ongelma onkin siinä, että sanoin jo anopille, että en lapsen nimeä halua paljastaa etukäteen. Hän kuitenkin korotti minulle ääntään ja sanoi, että kyllähän te kerrotte. Anopin kanssa on vaikea keskustella mistään, koska hän haluaa saada sen viimeisen sanan. Olen varmaan itse ollut hänelle jotenkin liian hienotunteinen ja kilttikin. En ole näyttänyt hänelle rajojani. Tuossakin tilanteessa minulla olisi ollut kaiken järjen mukaan täysi oikeus loukkaantua anopin käytöksestä, mutta nielin vain pahan mieleni. Minut kun on kasvatettu siihen, että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa niin en senkään vuoksi ryhdy väittelemään asioista itseäni huomattavasti vanhemman väen kanssa. Teen vain takanpäin asiat omalla tavallani tai en kommentoi mitään.

Voi kun tosiaan omakin anoppini tajuaisi olla hankkimatta kaikenlaista turhaa tavaraa meille. Omassa suvussani kun on tapana, ettei aikuisille ostella enää mitään kuin jotakin ihan pientä...korkeintaan yksi lahja per merkkipäivä. Anopilta tulee kuitenkin useita lahjoja ja sellaisiakin, joista olemme sanoneet, että emme tarvitse. On kuin kuuroille korville puhuisi. Olet kyllä tosiaan fiksu ihminen ja anoppi jos annat lahjan rahana. Myös oma äitini tekee näin tai sitten hän kysyy, että mitä tarvitsemme ja hankkii sen meille. Näin tulee myös todellista rahansäästöä kun saamme sellaista mitä oikeasti tarvitsemme eikä turha tavara pääse kertymään.

Tiedän, että myös itselläni on kasvunpaikka edessä. Olen jo muutaman vuoden harjoitellut vähän jämäkämpää otetta itseeni ja muihin ihmisiin. Ennen kuvittelin, että sukulaisille pitäisi olla mieliksi. Olenkin huomannut myös omien sukulaisteni puhuvan minulle välillä todella tökeröjä juttuja, joista voisi vallan hyvin vetää herneen nenään. Muut ihmiset ehkä tottuvat siihen, että kiltin persoonan varpaille voi hyppiä ja tälle voi sanoa mitä tahansa. Haluan oppia pois tästä kiltin tytön roolista.

Väsynyt tytär kirjoitti:

Myöskään minun äitini ei osaa edellenkään päästää irti "elämäni peukalomisesta". Joka kerta kun käymme hänen luonaan, siellä on ruokakassit valmiina odottamssa. Lisäksi hän ostaa minulle vaatteita, oman makunsa mukaisia, ja loukkaantuu, kun en läheskaan aina ota niitä vastaan. Hän on ostanut minulle jopa alusvaatteita, samoin lapsille on aina jotain hankittuna. No, alusvaatteeni ostan kyllä taatusti itse! Hiukseni ja muu olemus ei yleensä ole hänen mielensä mukaisia ja sen kuulen aina. Lapsille hankituissa vaatteissa on monesti ongelmana se, että ne ovat täysin väärää kokoa tai semmoisia, että lapset eivät oikein mielellään halua pukea päälleen. Puhelimessa on aina neuvottava, miten lasten harrastuksia on tuettava ja mihin heitä pitää viedä, miten hiukset olisi hyvä laittaa ja miten pitää olla, että saa hyvät todistukset ja varsinkin, hyvän työpaikan. Joululahjat olivat varsinainen näytös! Kaikista selitettiin hinnat ja ostopaikat, sekä mikä oli maksettu käteisellä ja mistä on vielä luottokorttilasku tulematta. Myös nykyinen mieheni oli kuulemma minulle ammatillisesti täysin sopimaton, kunnes hän kuuli, että mieheni veli on lääkäri. Sen jälkeen mieheni status olikin sitten ihan toinen!

Tämä ei ole provoteksti vaan minulle täyttä totta. Jaa, minkä ikäisiä lapset ovat? No, minä olen 47, lapseni 22,18 ja 15 ja itsekin olen jo mummi. Äitini on 75. Voitte uskoa, että pidän taatusti näppini erossa tyttäreni perheen asioista!! Vävy on sen minulle sanonutkin, että on kiva kun anoppi kysyy ensin ja tulee vasta sitten, jos heille sopii. Silti lapsenlapseni ja minä ehdimme viettää paljon aikaa yhdessä.

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi :). Kuulostaa tosiaan siltä, että äitisi ei pidä sinua aikuisena vaan vielä omana vauvanaan. Ikävä tilanne. Onneksi voit tehdä omalla kohdallasi toisin ja antaa tyttäresi aikuistua ja itsenäistyä :).

Tuo joulujahja homma on meilläkin anoppilassa eräänlainen "näytös". Lahjat ovat yleensä jollain tapaa arvokkaita ja niistä tehdään iso numero. Anoppi myös laittanut joskus mieheni mukaan tavaraa ja käskenyt miehen sanoa, että "tätä ei sitten saa heittää pois"...huoh! Ihan kuin en itse saisi omassa kodissani päättää mitä krääsää nurkissani säilytän. Noh, sen verran itseppäinen olen, että minua ei kuitenkaan määräillä noin. Jos en lahjoja halua säilyttää niin ne lentävät kaaressa roskiin, varsinkin jos ne annettaan noin vilpillisessä mielessä.